Liturgista "kielitaitoa"

Olen olemassa sanonta, että joka seurakunnassa on omia tapoja. - Tai voisiko jopa sanoa, että niin monta kuin on pappia, niin on olemassa myös pieniä liturgisia eroavaisuuksia. Tällaisia eroavaisuuksia on tietysti Suomessa, mutta kun käymme ulkomailla, niin huomaamme eroavaisuuksia olevan siellä aivan yhtä lailla. Tämä ei itsessään tietenkään ole paha asia, jos jumalanpalvelukset pitävät sisällään tietyt olennaisimmat asiat.

Jos ajatellaan jumalanpalvelustemme kehitystä, niin pitää muistaa, että liturgian käsikirja ei tässä nykyisessä muodossaan pudonnut taivaasta Helluntaina apostoleiden käsiin, vaan se on pitkän kehityksen tulosta. Historian saatossa jumalanpalveluskaavoihin on tarttunut mukaan monia asioita ja toisaalta tietyt hyvinkin käytännönläheiset asiat ovat myöhemmin muuttaneet hieman muotoaan ja saaneet enemmän symbolisia merkityksiä. Tästä esimerkkinä liturgian pieni saatto, joka aiemmin oli nimenomaan pyhien tekstien saattamista keskelle kirkkoa luettavaksi. Alunperin evankeliumikirjaa ei säilytetty Pyhällä pöydällä, vaan erillisessä “aarrekammiossa” muiden liturgisten esineiden, kuten ehtoolliskaluston kanssa. Vanhemmasta perinteestä meillä on tänä päivänä muistutuksena Jaakobin liturgia, jossa evankeliumikirja ja muut luettavat tekstit tuodaan saatossa keskelle kirkkoa luettavaksi. Muitakin saaton syntyhistoriaan vaikuttavia tekijöitä on toki ollut, mutta en nyt mene niihin.

Nykyään liturgiassa evankeliumikirja kiertää saatossa alttarista alttariin. Tämä ei itsessään vielä ole mikään turha ele, sillä on aivan oikein, että meille tuodaan nähtäväksi ja kaikkien kunnioitettavaksi Kirkon keskeisin julistuksen väline. Tietysti voisi sanoa, että on kohtuullista ja oikein, että saatto ei menisi vain lyhyemmän kautta, vaan todellakin kiertäisi selkeästi kirkkosalin puolelle, millä tavoin se tapahtuu esimerkiksi piispallisissa liturgioissa (harvemmin toimitetut piispalliset liturgiat ovat joissain asioissa säilyttäneet enemmän liturgian varhaisia piirteitä).

Oikeastaan hyvin monista liturgiassa tapahtuvista asioista voisimme edellä mainitun esimerkin tavoin löytää ne seikat, jotka ovat vaikuttaneet niiden syntyyn. Monesti ne ovat saaneet uusia muotoja ja merkityksiä ja niitä ei sen vuoksi tarvitse vähätellä. Liturgiassa on toki paljon muitakin asioita, joita voisi tarkastella enemmän ja pohtia niiden soveltuvuutta. Tärkeää olisikin palata siinä mielessä juurille katsoa, että mitkä ovat oleellisia asioita, jotka ovat syystä tai toisesta hautautuneet piiloon. Parhaana esimerkkinä lienee liturgian “salaiset rukoukset”, jotka alunperin luettiin ääneen. - Ovathan ne kuitenkin ME - muotoon kirjoitettuja. Edesmennyt isä Alexander Schmemann teki liturgisen teologian kannalta tässä uraa uurtavaa työtä ja arkkipiispa Paavalin myötävaikutuksesta se on vaikuttanut myös meillä Suomessa liturgiseen elämään.

Mutta nyt voisi oikeastaan mennä asian ytimeen. Jos pohdimme liturgisia asioita, niiden soveltamista ja oikeellisuutta, niin se edellyttää jotain. Nimittäin liturgisen teologian tuntemusta! Tätä voisi verrata kielitaitoon. Me emme pysty lukemaan kirjoja tai olemaan ylipäätänsä kanssakäymisessä sellaisen kielen kanssa mitä emme yhtään tunne. Voimmeko tehdä mitään, tai esittää kritiikkiä jos meillä ei ole asiasta mitään tuntemusta? Minun on vaikea kuvitella, että tulisin toimeen ummikkona Japanissa, sillä en osaa edes kirjaimia saatikka puhua kieltä. Voisin tietysti lukuisia kertoja kuultuani jonkun lauseen toistaa sen suhteellisen sujuvasti, tietämättä kuitenkaan mitä olen edes sanonut.

Tässä piilee oikeastaan se tietynlainen vaara. Mikäli liturgisista asioista ei ole tuntemusta, niin me emme näe käsikirjaa pitemmälle. (Käsikirjaa, joka pitkälti pitää sisällään ne liturgiset asiat, joista jotkut lisäykset edustavat 1800-1900 - luvun Venäjällä vakiintuneita tapoja).  Isä Alexander olisi aivan hyvin voinut olla “tavallinen pappi”, joka olisi tehnyt kaiken pilkun tarkasti käsikirjan mukaan. Silloin meillä Suomessakin varmasti edelleen luettaisiin suurin osa liturgian keskeisistä rukouksista salaisesti (ja ikonostaasin Pyhä portti olisi osan liturgiasta varmasti myös suljettuna.) Tällöin kansan korviin kantautuisivat ainoastaan niiden loppuosat ja doksologiat. Mutta isä Alexander perehtyi hyvin syvällisesti liturgiaan ja hankki sellaisen vertauskuvallisen “liturgisen kielitaidon” asiasta, että hän pystyi näkemään pitemmälle. Hän pystyi kaivamaan esille ne olennaiset asiat, jotka olivat olleet kauan kadoksissa. Arkkipiispa Paavalilla oli samanlaista rohkeutta ja myös asemansa myötä saatua auktoriteettia tehdä nämä asiat seurakunnissamme eläviksi.

Varmasti moni lukija saattaa kokea allergisen reaktion tällaisen isä Alexanderiin liittyvän ylistyspuheen jälkeen, mutta mutta ylistys ei ole oikeastaan tässä se keskeisin asia, vaan muistutus liturgisesta “kielitaidosta”. Meillä tulisi olla edelleen rohkeutta ja uskallusta hankkia tuota kielitaitoa ja sen kautta pohtia liturgisia asioita. Mikäli yritämme tehdä korjauksia ilman kielitaitoa, niin vaarana on mennä myös pahasti metsään. Olen monesti haaveillut siitä, että meillä olisi papiston kesken mahdollisuus vaihtaa ajatuksia ja pohtia hyvinkin avoimesti monia liturgiaan liittyviä asioita. Se ei tarkoita missään nimessä minkään suuren liturgisen vallankumouksen synnyttämistä, vaan ylipäätänsä sitä, että voisimme nähdä käsikirjaa pitemmälle.

Tällä hetkellä meille pappiskoulutuksessa annetaan pohjatiedot liturgiseen teologiaan ja liturgian historiaan. Meillä papeilla on sen myötä alkeellinen liturginen kielitaito. Parempaan pitäisi kuitenkin pystyä ja se vaatii meiltä myös vaivannäköä siinä, että tutkisimme liturgiseen teologiaan ja liturgian historiaan liittyvää kirjallisuutta oma-aloitteisesti ja kävisimme siitä myös hyödyllistä keskustelua.

Mustavalkoista ajattelua (osa 4)

Yleisesti voidaan sanoa, että juuri uskonto on usein hyvin otollista maaperää mustavalkoiselle ajattelulle. Monet uudet uskonnolliset suunnat voivat olla yhtä alttiita fundamentalismille verrattuna vaikkapa vanhempiin kirkkokuntiin. Itsekriittisyyden nimissä tarkastelun kohteeksi on hyvä ottaa juuri ortodoksisuus. Vaikka ortodoksista kirkkoa monesti kuvataankin vanhoilliseksi, niin terve ortodoksisuus ei missään nimessä ole paikalleen jämähtänyttä. Tästä huolimatta mustavalkoista ajattelua esiintyy ortodoksisessa kirkossakin melko paljon. Monissa asioissa uskonnollinen ehdottomuus ja yksinkertaiset Kyllä / Ei - vaihtoehdot toimivat äärimmäisen hyvin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ”kyllä kaikelle entiselle” ja ”ei kaikelle uudelle”. Kuitenkin, ortodoksisessakin kirkossa muutosvastarintaisuus tuntuu olevan välillä suoranainen tavaramerkki.

Terve uskonto ei voi kääntää selkäänsä tämän ajan haasteille. Tämä ei tarkoita oikeasta uskosta luopumista, vaan kirkon elävän tradition esilletuomista uusin keinoin. Tämä taas tapahtuu niin, että tiedetään ja kunnioitetaan sitä opillista ja raamatullista perustaa, jonka varassa koko kristillinen usko lepää. Paikallaan oleminen on käytännössä sama asia kuin kuolema, sillä uskonmukaisessa elämässä täytyy aina olla liikettä ja uudistumiskykyä. Löydämme biologiasta hyvän esimerkin, sillä solujenkin täytyy uudistua jatkuvasti. Mikäli solut eivät uusiutuisi, niin siitä seuraisi väistämättä kuolema. Solutkaan eivät kuitenkaan ole täysin immuuneja ulkopuolisille ärsykkeille. Esimerkiksi karsinogeenit voivat aiheuttaa epätoivottuja solumuutoksia (eli syöpää), jonka seuraukset ovat äärimmäisen epätoivottuja.

Onko terve uskonto sitten kultaisella keskitiellä kulkemista? Uskoa ja siihen liittyvää totuutta tulisi varjella, mutta samanaikaisesti yhteisö ei voi muuttua täysin sulkeutuneeksi. Eräs harhakuvitelma on se, että kirkko eristäytyy tämän maailman menosta, vaikka todellisuudessa sen päämääränä on tuoda Jumalan kirkkaus julki tässä maailmassa. Kyse on siis aivan muusta kuin eristäytymisestä. Tämä asettaa kuitenkin kirkon toiminnalle tietyt ehdot. Jumalan valtakunnan kirkkautta tulee tuoda esille aina Tradition hengessä, mutta samanaikaisesti keinoja täytyy muuttaa, jotta nykyihminen voi parhaalla mahdollisella tavalla vastaanottaa. Hyvänä esimerkkinä on jumalanpalveluksissa käytetty kieli. Tekstien sisältöä ei tule muuttaa, mutta kieltä tulee pystyä uudistamaan. Sisällön muuttaminen turmelisi sanoman, mutta kielen uudistamatta jättäminen taas ajan myötä turmelisi sen ymmärrettävyyden.

Mustavalkoinen ajattelu on ominaista monelle ihmiselle ja itsessään se ei ole vielä ongelmallista. Äärimmäisyyteen viety mustavalkoinen ajattelu taas on fundamentalismia, joka estää kaiken uskon liittyvän kehityksen, niin hyvän kuin huonon. Kristuksen aikana fariseukset ja lainopettajat edustivat tuota äärimmäisyyteen vietyä uskoa. Sapatin viettäminen on todellakin varoittava esimerkki siitä, kuinka ihmisten hyvinvointiin liittyvä sääntö muuttui kahleeksi, joka monessa tilanteessa toimi suoranaisena esteenä hyvinvoinnille. Sapatin tarkoituksena on taata ihmiselle edes yksi päivä viikossa, jolloin hänen ei tarvitse rasittaa itseään. Sapatista luotiin kuitenkin lopulta todellinen sääntöviidakko, jossa ihmisen hyvinvoinnista tuli lopulta sivuseikka. Kristus paransi monia sairaita sapattina. Hän pyrki perustelemaan tekonsa ja sapatin perimmäisen merkityksen. Valitettavasti fariseuksilla ja lainopettajilla ei ollut halua muuttaa omia käsityksiään asiasta. Heiltä puuttui siis kyky ajatella luovasti ja nähdä asiaa laajemman kokonaisuuden kannalta.

Ajatuksia liturgiasta

Olen tässä kirjoitellut liturgiaan liittyviä juttuja. Homma rupesi ihan tosissaan kiinnostamaan. Tässäpä johdantoluku eräästä kirjoituksestani:

Kaikki kirkkomme jumalanpalvelukset ovat yhteistä rukousta. Kaikkein keskeisin jumalanpalvelus on liturgia, jossa seurakuntalaiset osallistuvat Herran Pyhästä Ehtoollisesta. Liturgiaa voi kutsua täydelliseksi toimitukseksi, vaikka se onkin ajan saatossa muuttunut hyvin paljon. Alkukirjon aikana eukaristinen kokoontuminen tapahtui yksityisessä kodissa ja muutamia vuosisatoja myöhemmin liturgiaa toimitettiin jo suurissa kirkoissa, joiden loistokkuus on ollut vertaansa vailla. Monet seikat ovat muovanneet siitä lopulta sellaisen, millaisena me siihen osallistumme tänä päivänä.

Liturgian ulkoisten puitteiden kehitys ei ole kuitenkaan ollut pelkästään nousujohteista, sillä löydämme historiasta monia ajanjaksoja, jolloin sitä on toimitettu hyvin vaatimattomissakin olosuhteissa. Ajatellaan vaikkapa sotiemme jälkeistä Suomea 1950-luvulla, jolloin monissa paikoissa liturgioita toimitettiin yksityisissä kodeissa tai sitten kouluissa. Ulkoinen loistokkuus ja kauneus on ollut siitä kaukana, mutta se ei kuitenkaan ole tehnyt siitä vähemmän täydellistä. Noina aikoina liturgian sisäinen kauneus on noussut sen tärkeimmäksi piirteeksi. Voisi lyhyesti todeta, että eukaristia on ollut aina muuttumaton, mutta liturgia toimituksena on kokenut suuria muutoksia ja siinä on aina heijastunut ympäristön vaikutus sekä ajan henki.

Edellä mainitun valossa ymmärrämme varsin hyvin sen, että liturgia on sekä puitteiltaan, että kaavaltaan muuttunut jatkuvasti. Se on luonnollista, koska siinä heijastuu aina myös ihmiskunnan kehittyminen. Liturgian perimmäisenä tarkoituksena on saattaa ihminen siihen tilaan, johon Jumala hänet on tarkoittanutkin. Liturgia ei ole eristäytymistä tai pakenemista tästä maailmasta, vaan Jumalan valtakunnan todellistumista tässä ajassa. Liturgia liturgian jälkeen on sitä, että me emme pidä kaikkea itsellämme, vaan kannamme Kristuksen kirkkautta maailmaan.

Olisiko meidän syytä palata siihen tilaan, jossa liturgiaa toimitettiin kirkon ensimmäisten vuosisatojen aikana? Tämä ei luonnollisesti ole tarpeellista, sillä liturgiaa ei tule väkivalloin tai mielivaltaisesti muuttaa, vaikka pyrkisimmekin tekemään sitä hyvässä reformin hengessä. Voimme kuitenkin tunnustaa sen, että olemme ajan saatossa alkaneet peittää liturgian merkityksen kannalta hyvin tärkeitä asioita. Ennen kaikkea tarkoitan tällä nyt liturgian ymmärrettävyyttä. Jos kerran liturgia on yhteistä rukousta, niin silloin sen tulee olla kaikille ymmärrettävää ja selkeää. Rukouksen sanojen mukaisesti: ”Lausukaamme kaikki täydestä sydämestämme ja täydellä ymmärryksellämme, lausukaamme.”