Olen olemassa sanonta, että joka seurakunnassa on omia tapoja. - Tai voisiko jopa sanoa, että niin monta kuin on pappia, niin on olemassa myös pieniä liturgisia eroavaisuuksia. Tällaisia eroavaisuuksia on tietysti Suomessa, mutta kun käymme ulkomailla, niin huomaamme eroavaisuuksia olevan siellä aivan yhtä lailla. Tämä ei itsessään tietenkään ole paha asia, jos jumalanpalvelukset pitävät sisällään tietyt olennaisimmat asiat.
Jos ajatellaan jumalanpalvelustemme kehitystä, niin pitää muistaa, että liturgian käsikirja ei tässä nykyisessä muodossaan pudonnut taivaasta Helluntaina apostoleiden käsiin, vaan se on pitkän kehityksen tulosta. Historian saatossa jumalanpalveluskaavoihin on tarttunut mukaan monia asioita ja toisaalta tietyt hyvinkin käytännönläheiset asiat ovat myöhemmin muuttaneet hieman muotoaan ja saaneet enemmän symbolisia merkityksiä. Tästä esimerkkinä liturgian pieni saatto, joka aiemmin oli nimenomaan pyhien tekstien saattamista keskelle kirkkoa luettavaksi. Alunperin evankeliumikirjaa ei säilytetty Pyhällä pöydällä, vaan erillisessä “aarrekammiossa” muiden liturgisten esineiden, kuten ehtoolliskaluston kanssa. Vanhemmasta perinteestä meillä on tänä päivänä muistutuksena Jaakobin liturgia, jossa evankeliumikirja ja muut luettavat tekstit tuodaan saatossa keskelle kirkkoa luettavaksi. Muitakin saaton syntyhistoriaan vaikuttavia tekijöitä on toki ollut, mutta en nyt mene niihin.
Nykyään liturgiassa evankeliumikirja kiertää saatossa alttarista alttariin. Tämä ei itsessään vielä ole mikään turha ele, sillä on aivan oikein, että meille tuodaan nähtäväksi ja kaikkien kunnioitettavaksi Kirkon keskeisin julistuksen väline. Tietysti voisi sanoa, että on kohtuullista ja oikein, että saatto ei menisi vain lyhyemmän kautta, vaan todellakin kiertäisi selkeästi kirkkosalin puolelle, millä tavoin se tapahtuu esimerkiksi piispallisissa liturgioissa (harvemmin toimitetut piispalliset liturgiat ovat joissain asioissa säilyttäneet enemmän liturgian varhaisia piirteitä).
Oikeastaan hyvin monista liturgiassa tapahtuvista asioista voisimme edellä mainitun esimerkin tavoin löytää ne seikat, jotka ovat vaikuttaneet niiden syntyyn. Monesti ne ovat saaneet uusia muotoja ja merkityksiä ja niitä ei sen vuoksi tarvitse vähätellä. Liturgiassa on toki paljon muitakin asioita, joita voisi tarkastella enemmän ja pohtia niiden soveltuvuutta. Tärkeää olisikin palata siinä mielessä juurille katsoa, että mitkä ovat oleellisia asioita, jotka ovat syystä tai toisesta hautautuneet piiloon. Parhaana esimerkkinä lienee liturgian “salaiset rukoukset”, jotka alunperin luettiin ääneen. - Ovathan ne kuitenkin ME - muotoon kirjoitettuja. Edesmennyt isä Alexander Schmemann teki liturgisen teologian kannalta tässä uraa uurtavaa työtä ja arkkipiispa Paavalin myötävaikutuksesta se on vaikuttanut myös meillä Suomessa liturgiseen elämään.
Mutta nyt voisi oikeastaan mennä asian ytimeen. Jos pohdimme liturgisia asioita, niiden soveltamista ja oikeellisuutta, niin se edellyttää jotain. Nimittäin liturgisen teologian tuntemusta! Tätä voisi verrata kielitaitoon. Me emme pysty lukemaan kirjoja tai olemaan ylipäätänsä kanssakäymisessä sellaisen kielen kanssa mitä emme yhtään tunne. Voimmeko tehdä mitään, tai esittää kritiikkiä jos meillä ei ole asiasta mitään tuntemusta? Minun on vaikea kuvitella, että tulisin toimeen ummikkona Japanissa, sillä en osaa edes kirjaimia saatikka puhua kieltä. Voisin tietysti lukuisia kertoja kuultuani jonkun lauseen toistaa sen suhteellisen sujuvasti, tietämättä kuitenkaan mitä olen edes sanonut.
Tässä piilee oikeastaan se tietynlainen vaara. Mikäli liturgisista asioista ei ole tuntemusta, niin me emme näe käsikirjaa pitemmälle. (Käsikirjaa, joka pitkälti pitää sisällään ne liturgiset asiat, joista jotkut lisäykset edustavat 1800-1900 - luvun Venäjällä vakiintuneita tapoja). Isä Alexander olisi aivan hyvin voinut olla “tavallinen pappi”, joka olisi tehnyt kaiken pilkun tarkasti käsikirjan mukaan. Silloin meillä Suomessakin varmasti edelleen luettaisiin suurin osa liturgian keskeisistä rukouksista salaisesti (ja ikonostaasin Pyhä portti olisi osan liturgiasta varmasti myös suljettuna.) Tällöin kansan korviin kantautuisivat ainoastaan niiden loppuosat ja doksologiat. Mutta isä Alexander perehtyi hyvin syvällisesti liturgiaan ja hankki sellaisen vertauskuvallisen “liturgisen kielitaidon” asiasta, että hän pystyi näkemään pitemmälle. Hän pystyi kaivamaan esille ne olennaiset asiat, jotka olivat olleet kauan kadoksissa. Arkkipiispa Paavalilla oli samanlaista rohkeutta ja myös asemansa myötä saatua auktoriteettia tehdä nämä asiat seurakunnissamme eläviksi.
Varmasti moni lukija saattaa kokea allergisen reaktion tällaisen isä Alexanderiin liittyvän ylistyspuheen jälkeen, mutta mutta ylistys ei ole oikeastaan tässä se keskeisin asia, vaan muistutus liturgisesta “kielitaidosta”. Meillä tulisi olla edelleen rohkeutta ja uskallusta hankkia tuota kielitaitoa ja sen kautta pohtia liturgisia asioita. Mikäli yritämme tehdä korjauksia ilman kielitaitoa, niin vaarana on mennä myös pahasti metsään. Olen monesti haaveillut siitä, että meillä olisi papiston kesken mahdollisuus vaihtaa ajatuksia ja pohtia hyvinkin avoimesti monia liturgiaan liittyviä asioita. Se ei tarkoita missään nimessä minkään suuren liturgisen vallankumouksen synnyttämistä, vaan ylipäätänsä sitä, että voisimme nähdä käsikirjaa pitemmälle.
Tällä hetkellä meille pappiskoulutuksessa annetaan pohjatiedot liturgiseen teologiaan ja liturgian historiaan. Meillä papeilla on sen myötä alkeellinen liturginen kielitaito. Parempaan pitäisi kuitenkin pystyä ja se vaatii meiltä myös vaivannäköä siinä, että tutkisimme liturgiseen teologiaan ja liturgian historiaan liittyvää kirjallisuutta oma-aloitteisesti ja kävisimme siitä myös hyödyllistä keskustelua.
