Pätevä ja muutoinkin sopiva

Tässä on julkisuudessa ollut taas esillä se, että aina ei tarvitse olla edes muodollisesti pätevä, kun haetaan (ja valitaan) johonkin virkaan. Toinen osa kokonaisuutta on tietysti se, että onko kyseinen henkilö muutoin soveltuva hakemaansa tehtävään.

Muodollinen pätevyys on tietysti tärkeä asia, sillä se takaa, että henkilö on suorittanut tietyt opinnot, jotka edesauttavat suoriutumaan kyseisistä työtehtävistä. Lisäksi muodollisen pätevyyden vaatiminen pitää yllä sitä, että koulutusta arvostetaan. En sano, etteikö olisi niitäkin tapauksia, joissa epäpätevä olisikin pätevää parempi.

Entä sitten se muunlainen soveltuvuus ja sopivuus tehtävään? Sekin on erittäin hyödyllinen asia, sillä ihmisessä on monia ulottuvuksia, jotka eivät tule esille pelkästään muodollisessa pätevyydessä.

Olen kuitenkin alkanut muuttumaan hieman kyyniseksi näiden muodollisuuksien ja soveltuvuuksien kanssa. Voisi ihan rehellisesti todeta, että liian usein asiat etenevät puhtaasti pärstävärkin perusteella, jolloin ei sen emempää pohdita sitä, että kuinka paljon henkilöstä on hyötyä kokonaisuuden kannalta.

Homma voi ensinnäkin perustua "hyvä kaveri" - periaatteelle, jolloin ainut syy valintaan on ollut se, että kysymyksessä on jonkun valinnasta päättävän henkilön hyvä kaveri. Uskoisin, että paljon työntekijöitä otetaan työhön juuri tällä periaatteella.

Toisen syyn voisi pukea lausahdukseen, että "nyt on hänen vuoronsa saada tämä paikka". Tässäkään tapauksessa pääpaino ei ole henkilön tiedoilla ja taidoilla, vaan homma etenee jonotusperiaatteen tavoin. Tämä on itse asiassa hyvin vaarallista silloin, kun valitaan esimiestehtävään jotakuta. Hyvä työntekijä voi olla lopulta huono esimies.

Olen kuullut monesti sanonnan siitä, että yhteisö saa sellaisen työntekijän, minkä on itselleen ansainnut. Varmasti ihan todenperäinen sanonta, johon voisi leikkisästi liittää toisen sanonnan: "ei helmiä sioille". Todettakoon kuitenkin, että liian usein valinta ei kosketa pelkästään jotain tiettyä yhteisöä, vaan siitä joutuvat kärsimään myös muut tahot hieman epäsuorasti.

Mitä tästä siiten opimme?
"Hyvä kaveri" ja "seuraavana jonossa" olevat eivät aina ole parhaita valintoja, vaikka onneksi sattuu niinkin, että nämä ovat osoittautuneet hyviksi valinnoiksi. Mutta näin sattuu harvemmin.

Ensimmäisenä kriteerinä valinnassa tulisi pätevyyden lisäksi olla se, että mitä kaikkea hyvää ihminen voi antaa työyhteisölleen.

Muodollisesti pätevä

Nyt on ollut aika paljonkin tapetilla otsikot, joissa on kauhisteltu henkilöitä, jotka ovat onnistuneet toimimaan lääkäreinä ilman minkäänlaista tutkintoa. Hiljattain löytyi myös eläinlääkäri, jolla ei ollut vaadittavaa koulutusta. Lääkärin kohdalla homma todella tuntuu pelottavalta, mutta monissa muissahan ammateissa työtä monesti tekevät henkilöt, jotka ovat vailla "muodollista pätevyyttä".

On aivan oikein, että esimerkiksi kirkon piirissä vaaditaan asianmukaista tutkintoa, jotta pystyy hoitamaan vaikkapa kirkkoherran tai kanttorin toimea. Ulkoisesti papillisia tehtäviä pystytään varmasti hoitamaan kunnolla ilman sen pitämpää koulutusta, mutta luonnistuuko esimerkiksi uskonopin terve soveltaminen ja siulenhoitotyö tuosta vain?

Kärjistettynä voisi kysyä vanhaa sananlaskua soveltaen, että "voiko kauhalla ottaa, jos on lusikalla annettu?" Asialla on myös kääntöpuolensa, sillä onhan mahdollista, että ilman pätevää koulutusta saanut henkilö pystyy hoitamaan työnsä moitteettomasti ja sen sijaan koulutuksen saanut henkilö toimiikin huonosti.

Eräs mielipidekirjoitus (en valitettavasti muista, että missä) pohti lääkäreitä tässä asiassa. Siinä pohdittiin sitä, että ovatko vakuutuslääkärit aina potilaan puolella ja hoitavatko he työnsä moitteettomasti? Suuri vaarahan on siinä, että sairaskin potilas leimataan terveeksi, koska tämä on vakuutusfirman etujen mukaista. Onko itseoppinut ja työnsä ainakin päällisin puolin onnistuneesti hoitanut puoskari tässä suhteessa sen huonompi, jos hän kaikessa toimii potilaan etujen mukaisesti?

Entäs kirkon piirissä sitten? Tiedämme varsin hyvin sen, että meillä on monia pappeja ja kanttoreita, jotka ilman minkäänlaista muodollista pätevyyttä ovat hoitaneet seurakunnallisen perustyön. Hyvä niin, mutta pidetään edelleen huolta siitä, että toimia täytettäessä olisi henkilöllä se vaadittava teologinen tutkinto.

Mutta voiko olla tutkinnon suorittanutta ja kuitenkin työnsä surkeasti hoitavaa kirkon työntekijää olemassa? Vastaus: KYLLÄ VOI!

Valitettava tosiasia on se, että edelleen monet psyykkisistä ongelmista kärsivät ihmiset kuvittelevat kaikkien ongelmiensa ratkeavan sillä, että ryhdytään opiskelemaan teologiaa. Meillä ei ole pääsykokeissa psykologista testiä, jolloin periaatteessa opiskelemaan voi tulla minkälainen henkilö tahansa, jos hän vain pystyy lukemaan pääskoekirjat ja muutoinkin käyttäytymään siivosti haastattelussa. Ei ole sanottu, että piispakaan ryhtyy sen kummemmin henkilön taustoja selvittelemään ehdokasasettelussa, jolloin periaatteessa kirkon työhön voi päästä melkein kuka tahansa.

Pastoraalipsykologiaan erikoistunut tohtori Konstantinos Kenanidis on sanonut, että sielunhoitaja pystyy auttamaan ihmistä ainoastaan sille tasolle saakka, jossa hän itse on hengellisessä elämässään. Tämän vuoksi ei sokea todellakaan voi taluttaa toista sokeaa, kuten Kristus itse on sanonut.
Kuka meistä nyt olisi täyspäinen, mutta luulisi kirkossakin vallitsevan sen ajattelun, jossa panostettaisiin siihen, että kirkon työhön pyrkivien sahajauhot tarkistettaisiin psykologin avustuksella jo heti haastattelutilanteessa.