Seurakuntatyötä tehdessäni olen joutunut toteamaan sen ikävän tosiasian, että kristittynä oleminen on yhä enemmän vastavirtaan kulkemista. Meidän Suomen oloissa tämä on tietysti pientä verrattuna siihen uuden marttyyriuden aikaan, jossa tietyissä maissa kristittynä oleminen ja uskonsa tunnustaminen voi merkitä päivittäistä hengenvaaraa.
Mutta tämä tietysti pistää miettimään sitä, että mikä kristityissä ja kristinuskossa on sellaista mikä pitää raivata pois näkyvistä? Tätä kysymystä voi pohtia nyt ihan vain Suomea ajatellen. Jumalasta puhuminen ei ole oikein enää soveliasta läheskään kaikissa tilanteissa. Sen lisäksi kristinuskoon liittyvät aiheetkin ovat tietyissä paikoissa kertakaikkisesti liikaa. Joissain päiväkodeissa ei saa ripustaa enää edes enkelien kuvia seinälle. Sen sijaan tontut, peikot ja muut menninkäiset ovat sallittuja. Kristillisyydessä on jotain mitä pitää selvästi peitellä, jottei nuori sukupolvi saa siitä “huonoja vaikutteita”.
Edustaako kirkko jotain sellaista vanhaa auktoriteettiä, jota vastaan saa nyt 2000 luvulla kapinoida ihan luvan kanssa? Joku haluaa kenties muistella kristinuskon historian epäkohtia, kuten ristiretkiä, inkvisitiota sekä noitavainoja ja sanoa että kirkko on jo näihin faktoihin perustuen ihan läpimätä. Tietysti voisi tässä tilanteessa heittää vastapallon ja kysyä, että ovatko ateismiin perustuvat valtiovallat olleet sitten erityisen suuria ihmisrakkauden esikuvia?
Joka tapauksessa kristinuskon heikkeneminen on tapahtunut lähes salakavalasti. Emmekö osaa pitää tietyistä oikeuksista kiinni? Ja pakkohan se on tunnustaa, että kirkko ei ole pahemmin pitänyt meteliä kun kristillisyyttä on lakaistu julkisuudesta ja julkisista paikoista pois. Vaikuttaa siltä, että Kristuksen opetus toisen posken kääntämisestä on tulkittu siten, että tässä pitää ottaa kaikki mukisematta vastaan, vaikka kyse olisi suoranaisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Suurin vahinko on tapahtunut siinä, että enemmistö ei ole tehnyt mitään. Ei ole otettu kantaa mihinkään, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuuskin.
Koska enemmistö kristityistä ei ole ottanut kantaa mihinkään, niin sellaista massaa on helppo polkea. Valitettavasti enemmistöön kuuluvat myös ne, jotka osaavat maltillisesti ja järkevästi käsitellä uskonasioita. Eli kirkossa olevaa järjen ääntä on sammutettu samalla kun yhteiskuntaa vapautettu uskosta.
Tässä kohden voisi ottaa vertaukseksi ilmapatjan. Kun siihen keskelle heittäydytään niin reunat alkavat pullistelemaan. Ilma ei siis häviä mihinkään, vaan se kerääntyy äärilaidoille. Näin on tapahtunut myös uskonnollisuudessa. Maltillisten ja järkevien ääni on tukahtunut, mutta sen sijaan radikaali aines on alkanut nostamaan enemmän ja enemmän päätään. Se ei koske vain kristillisyyttä, vaan myös muita uskontoja. Muistan lukeneeni artikkelin siitä, että nimenomaan maltillisia pitäisi tukea terrorismin vastaisessa sodassa, jotta ääriaines ei saisi liikaa jalansijaa. Tuntuu siltä, että hyvin monissa paikoissa toimitaan juuri päinvastoin, jolloin ääriaines pääsee kehittymään entistä enemmän.
Äärimmäisesti ajattelevissa ihmisissä on se huono puoli, että he eivät kykene sellaiseen järkevään ja myös empaattiseen ajatteluun, jossa he osaisivat astua tilanteen ulkopuolelle ja näkemään asiaa muiden kannalta. He ovat linnoittautuneet omiin poteroihin ja rakentava keskustelu on käytännössä mahdotonta tai hyödytöntä. Facebookissa ja muissa foorumeissa on hyvin huomannut sen kuinka ihmiset suoltavat omaa yksipuolista näkemystä kaikkien luettavaksi. Se ei perustu siihen että asioista keskusteltaisiin, vaan perimmäisenä ajatuksena on taistella oma näkemys myös muiden näkemykseksi. Se on sitä sitä sellaista “suvaitsevaisuutta”, jossa todellisuudessa suvaitaan vain ne jotka ajattelevat samalla tavoin kuin itse ajatellaan.
