Vastavirtaan käy kristityn tie (osa 2)

Enemmistön ollessa hiljaa ovat ääripäät taas pitäneet sitäkin enemmän meteliä. Sen on saattanut osaltaan karkottaa ihmisiä pois Kirkon yhteydestä. Monet voivat oikeutetusti sanoa, että uskonto on huono asia, koska sieltä kuuluvat mielipiteet ovat jyrkkiä ja suvaitsemattomia. Toisaalta, seurakunta yhteisönä ei jaksa kiinnostaa ihmisiä, koska uskonto mielletään yksityisenä asiana. Kristinuskon heikkeneminen on näkynyt esimerkiksi kasteiden määrässä. Yle lainasi 6.6.2019 Savon Sanomissa ollutta uutista jossa kerrottiin kuinka kastettujen määrä on laskenut huomattavasti. Uutisessa lainattiin tutkija Veli-Matti Salmista Kirkon tutkimuskeskuksesta, joka  “sanoo, että kasteiden vähenemisellä on suora yhteys ihmisten kirkkosuhteen ohenemiseen ja siihen, että kirkon jäsenyyden katsotaan olevan puhtaasti henkilökohtainen ratkaisu.”

“Henkilökohtainen ratkaisu” - Siinä heijastuu juuri se tätä päivää niin voimakkaasti leimaava yksilökeskeinen ajattelu, jossa ihminen ei näe enää itseään osana yhteisöä. Tässä tapauksessa Kirkko (seurakunta) nähdään taakkana ja oman vapauden rajoittajana. Tuohon taakkaan kuuluu varmasti kirkollisvero, josta voi monista muista veroista poiketen vapautua ihan vain kirkosta eroamalla. Mutta eroaminen on selkeä kannanotto, joka meillä tarkoittaa sitä, että henkilö ei voi myöskään silloin saada esimerkiksi ortodoksisia hautajaisia. Tämä voi kuulostaa julmalta, mutta eroaminen on kaikesta huolimatta selkeä ja ihmisen omasta vapaasta tahdosta tehty valinta, jonka käytännön seurauksia ei ole aina pohdittu loppuun asti. Ennen nämä asiat varmasti tehtiin selväksi kun ihminen kävi omassa seurakunnan virastossa täyttämässä eroamisilmoituksen. Nykypäivänä netissä vaivattomasti tehty eroaminen ei varmasti kerro kaikkea mitä siihen eroamiseen liittyy.

Mutta palataan vielä tuohon aikaisempaan aiheeseen, eli kasteeseen. Kastamatta jättämistä on perusteltu tänä päivänä sillä, että ihminen saa sitten itse täysi-ikäisenä valita että mihin hän kuuluu.  Tietyllä tavalla mukava periaate, mutta löytääkö ihminen tiensä silloin koskaan seurakuntaan jos hän ei tiedä, että mitä Kirkko todellisuudessa opettaa ja mitä seurakunnan jäsenyys merkitsee?

Hyvin monelle seurakuntaan kuuluvallekin kynnys astua kirkkoon on kasvanut tarpeettoman korkeaksi. Se voi johtua esimerkiksi siitä, että ei tiedä, että miten kirkossa tulisi käyttäytyä. Voisi kuvitella, että kirkkoon meneminen on vielä vaikeampaa sellaiselle ihmiselle, jota on täysi-ikäisyyteen asti pyritty kasvattamaan uskonnosta steriilissä tilassa. Asiaa ei varmasti helpota se, että tiedotusvälineitä tutkimalla uskonnosta ei saa järin hyvää kuvaa. Tapetilla on valitettavasti enimmäkseen kärjistettyjä puheenvuoroja ja väärinkäytöksiä. Kuka sellaisten otsikoiden perusteella jaksaisi kiinnostua Kirkosta?

Tällöin syntyy hieman samanlainen harhakuvitelma mikä liittyy lentomatkustamisen vaarallisuuteen. Silloin kun siitä uutisoidaan, niin se liittyy onnettomuuksiin tai lähellä piti - tilanteisiin. Tämä varmasti ruokkii monen ihmisen lentopelkoa, vaikka lentäminen ei ole kovin hengenvaarallinen matkustusmuoto. MTV:n 25.7.2013 julkaistussa uutisessa todennäköisyys on selitetty seuraavasti: “Liikenteen turvallisuusviraston Trafin erityisasiantuntijan Kirsi Pajusen Eurostatin Eurooppaa koskevista tilastoista keräämien tietojen mukaan tuhatta biljoonaa matkustuskilometriä (1000 000 000 000 000 km) kohden kaupallisessa lentoliikenteessä menehtyy 101 ihmistä, rautateillä 156 ihmistä ja linja-autolla matkustettaessa 433 ihmistä. Henkilöautolla, mopolla ja moottoripyörällä liikkuminen on turvallisuuden kannalta aivan omaa luokkaansa. Tuhatta biljoonaa matkustuskilometriä kohden henkilöautolla kuolee 4 450 ihmistä.” (Luvuissa voi kyllä olla lieviä muutoksia Boeingin viimeaikaisten onnettomuuksien vuoksi. Mutta tästäkin huolimatta lentäminen on turvallista, vaikkakaan ei ekologista!)

Eli lentäminen ei ole niin vaarallista kuin monet kuvittelevat. Mutta harvemmin tiedotusvälineet jaksavat kertoa siitä, että asiat menevät hyvin ja mukavasti. Jos minä esimerkiksi soittaisin johonkin uutistoimitukseen ja pyytäisin että tehtäisiin uutinen siitä että mitä hyvää seurakunta voi ihmiselle tarjota, niin luurin toisesta päästä kuuluisi todennäköisesti haukottelua. Kirkkoon liittyvät myönteiset uutiset eivät myy samalla tavoin kuin ne joissa on skandaalin makua. Ja jos jotakuta halutaan haastatella, niin silloin pitää ennemmin haastatella sellaista ihmistä, joka saa aikaan sen skandaalin.

Eli palatakseni taas monen mutkan kautta lähemmäs alkuperäistä aihetta: Uskontotyhjiössä kasvaneen ihmisen on hyvin vaikea löytää löytää tietään terveeseen yhteisöön - - ainakaan uutisotsikoita tarkastelemalla. (Ja nyt en sano, etteikö myönteisiäkin uutisia tehdä. Ne vaan niin helposti jäävät näiden ikävien uutisten varjoon. Eli kyse on myös meidän inhimillisestä heikkoudesta nähdä helpommin kaikki huonot uutiset.) Siinäkin suhteessa Kirkon sanoman esilletuominen on tässä skandaalinhakuisessa maailmassa on myös vastavirtaan kulkemista.

Tunnustuksen mukaiset hautajaiset

Ortodoksiset hautajaiset ja niiden järjestely herättävät varmasti paljon kysymyksiä. En ole vieläkään saanut aikaiseksi tehdä sellaista hyvää, seikkaperäistä ja selkokielistä nettiohjetta ortodoksisista hautajaisista. Tälläkään kertaa en aio sellaista kirjoittaa, mutta haluan kirjoittaa kuitenkin eräästä asiasta, joka saattaa askarruttaa monia ihmisiä. Kysymys on siitä, että kenelle ortodoksiset hautajaiset voidaan toimittaa?

Vastaus kuuluu, että ortodoksiseen kirkkoon kuuluvalle henkilölle tietysti. Ja kyse ei ole pelkästään siitä, että "voidaan" toimittaa, vaan siitä, että ortodoksisen kirkon jäsen KUULUU haudata ortodoksisin menoin.

Joskus syntyy tilanteita joissa ortodoksinen vainaja halutaan haudata ei ortodoksisin menoin ja toisaalta myös sellaisia tilanteita, että ortodoksiseen kirkkoon kuulumaton taas halutaan haudata ortodoksisin menoin. Ensimmäisessä tapauksessa kyse on useimmiten siitä, että lähes kaikki omaiset ovat muita kuin ortodokseja ja toisessa tapauksessa taas siitä, että vainaja on kirkkoon kuulumaton, mutta silti hänelle halutaan ortodoksiset hautajaiset.

Vaikka omaisten tahtoa pyritäänkin kunnioittamaan mahdollisimman paljon, niin kaikesta huolimatta hautajaiset määräytyvät sen mukaan, että mitä uskoa ihminen tunnustaa sillä hetkellä, kun hän siirtyy tästä ajasta iankaikkisuuteen. Kirkkoon kuuluminen on ihmisen elinaikana tehty tietoinen valinta ja tietyn uskon tunnustaminen edellyttää tietynlaisia hautajaisia.

Seurakunta saattaa oman jäsenensä tästä ajasta iankaikkisuuteen oman jumalanpalvelusperinteensä mukaisesti. Se ei ole myöskään minulle pappina valinnanvarainen asia, vaan se on minun tehtäväni ja suoranainen velvollisuuteni toimia tällä tavoin. Siinä tilanteessa muuttuvat epäoleelliseksi ne seikat, että kävikö edesmennyt kuinka usein tai harvoin kirkossa tai oliko hänellä kenties aikomus vaihtaa uskontokuntaa. Ihminen saa tunnustuksen mukaiset hautajaiset ja meillä tunnustus määräytyy kirkon jäsenyyden kautta.

Mutta entä sitten tilanne, jossa kirkkoon kuulumaton halutaan haudata ortodoksisin menoin? Taustalla on varmasti omaisten vilpitön halu siitä, että edesmenneen läheisen puolesta rukoillaan. Rukousta ei kielletä, mutta kuitenkaan varsinaisia hautajaisia ei voida toimittaa, koska kirkkoon kuulumattomuus on myös elinaikana tehty tietoinen valinta. Jos minulla on pappina velvollisuus haudata ortodoksisen kirkon jäsen, niin minulla on yhtä lailla velvollisuus kunnioittaa ihmisen tietoista valintaa siinä, että hän ei ole halunnut kuulua kirkkoon.

Edellä olevaa periaatetta voisi kylmästi perustella jo sillä, että kirkkoon kuulumattomat eivät maksa kirkollisveroa ja sen vuoksi he eivät ole tukeneet oman seurakuntansa toimintaa ja toimintaedellytyksiä millään tavoin. Mutta tämä peruste on oikeastaan sivuseikka, sillä syvällisempi vastaus löytyy itse hautaustoimituksesta. Lainaan muutamia kohtia:

-- oi Lunastaja, silloin salli uskollisen palvelijasi, jonka maailmasta olet pois ottanut, kirkkaalla riemulla tulla Sinua vastaan.
-- ota tykösi uskossa muuttanut palvelijasi paratiisin autuuteen.
-- saata myös Sinun palvelijasi sielu.

Hautaustoimituksessa mainitaan useaan otteeseen se, että edesmennyt ihminen on uskollinen Jumalan palvelija. Tuo sana "Jumalan palvelija" on käsite, mitä käytetään kasteesta alkaen sakramenteissa ja se viittaa nimenomaan kirkon jäseniin. Ortodoksinen hautaustoimitus on siis jumalanpalvelus, joka on tarkoitettu nimenomaan ortodoksisen kirkon jäsenille. Olen joskus aiemminkin viitanut kirkkomme sakramentteihin ja muihin toimituksiin ja todennut, että jokainen niistä edellyttää tiettyjen ehtojen täyttymistä. Esimerkiksi Ehtoolliseen osallistuminen edellyttää jäsenyyttä. Näin toimitaan myös hautajaisten suhteen.

Tämä kaikki kuulostaa hieman ehdottomalta, mutta lopulta kyse on ihmisen vapaasta tahdosta ja sen kunnioittamisesta. Jokaiselle kuuluu hänen tunnustuksensa mukaiset hautajaiset. Siinä kunnioitetaan ennenkaikkea ihmisen omaa tahtoa.