Enemmistön ollessa hiljaa ovat ääripäät taas pitäneet sitäkin enemmän meteliä. Sen on saattanut osaltaan karkottaa ihmisiä pois Kirkon yhteydestä. Monet voivat oikeutetusti sanoa, että uskonto on huono asia, koska sieltä kuuluvat mielipiteet ovat jyrkkiä ja suvaitsemattomia. Toisaalta, seurakunta yhteisönä ei jaksa kiinnostaa ihmisiä, koska uskonto mielletään yksityisenä asiana. Kristinuskon heikkeneminen on näkynyt esimerkiksi kasteiden määrässä. Yle lainasi 6.6.2019 Savon Sanomissa ollutta uutista jossa kerrottiin kuinka kastettujen määrä on laskenut huomattavasti. Uutisessa lainattiin tutkija Veli-Matti Salmista Kirkon tutkimuskeskuksesta, joka “sanoo, että kasteiden vähenemisellä on suora yhteys ihmisten kirkkosuhteen ohenemiseen ja siihen, että kirkon jäsenyyden katsotaan olevan puhtaasti henkilökohtainen ratkaisu.”
“Henkilökohtainen ratkaisu” - Siinä heijastuu juuri se tätä päivää niin voimakkaasti leimaava yksilökeskeinen ajattelu, jossa ihminen ei näe enää itseään osana yhteisöä. Tässä tapauksessa Kirkko (seurakunta) nähdään taakkana ja oman vapauden rajoittajana. Tuohon taakkaan kuuluu varmasti kirkollisvero, josta voi monista muista veroista poiketen vapautua ihan vain kirkosta eroamalla. Mutta eroaminen on selkeä kannanotto, joka meillä tarkoittaa sitä, että henkilö ei voi myöskään silloin saada esimerkiksi ortodoksisia hautajaisia. Tämä voi kuulostaa julmalta, mutta eroaminen on kaikesta huolimatta selkeä ja ihmisen omasta vapaasta tahdosta tehty valinta, jonka käytännön seurauksia ei ole aina pohdittu loppuun asti. Ennen nämä asiat varmasti tehtiin selväksi kun ihminen kävi omassa seurakunnan virastossa täyttämässä eroamisilmoituksen. Nykypäivänä netissä vaivattomasti tehty eroaminen ei varmasti kerro kaikkea mitä siihen eroamiseen liittyy.
Mutta palataan vielä tuohon aikaisempaan aiheeseen, eli kasteeseen. Kastamatta jättämistä on perusteltu tänä päivänä sillä, että ihminen saa sitten itse täysi-ikäisenä valita että mihin hän kuuluu. Tietyllä tavalla mukava periaate, mutta löytääkö ihminen tiensä silloin koskaan seurakuntaan jos hän ei tiedä, että mitä Kirkko todellisuudessa opettaa ja mitä seurakunnan jäsenyys merkitsee?
Hyvin monelle seurakuntaan kuuluvallekin kynnys astua kirkkoon on kasvanut tarpeettoman korkeaksi. Se voi johtua esimerkiksi siitä, että ei tiedä, että miten kirkossa tulisi käyttäytyä. Voisi kuvitella, että kirkkoon meneminen on vielä vaikeampaa sellaiselle ihmiselle, jota on täysi-ikäisyyteen asti pyritty kasvattamaan uskonnosta steriilissä tilassa. Asiaa ei varmasti helpota se, että tiedotusvälineitä tutkimalla uskonnosta ei saa järin hyvää kuvaa. Tapetilla on valitettavasti enimmäkseen kärjistettyjä puheenvuoroja ja väärinkäytöksiä. Kuka sellaisten otsikoiden perusteella jaksaisi kiinnostua Kirkosta?
Tällöin syntyy hieman samanlainen harhakuvitelma mikä liittyy lentomatkustamisen vaarallisuuteen. Silloin kun siitä uutisoidaan, niin se liittyy onnettomuuksiin tai lähellä piti - tilanteisiin. Tämä varmasti ruokkii monen ihmisen lentopelkoa, vaikka lentäminen ei ole kovin hengenvaarallinen matkustusmuoto. MTV:n 25.7.2013 julkaistussa uutisessa todennäköisyys on selitetty seuraavasti: “Liikenteen turvallisuusviraston Trafin erityisasiantuntijan Kirsi Pajusen Eurostatin Eurooppaa koskevista tilastoista keräämien tietojen mukaan tuhatta biljoonaa matkustuskilometriä (1000 000 000 000 000 km) kohden kaupallisessa lentoliikenteessä menehtyy 101 ihmistä, rautateillä 156 ihmistä ja linja-autolla matkustettaessa 433 ihmistä. Henkilöautolla, mopolla ja moottoripyörällä liikkuminen on turvallisuuden kannalta aivan omaa luokkaansa. Tuhatta biljoonaa matkustuskilometriä kohden henkilöautolla kuolee 4 450 ihmistä.” (Luvuissa voi kyllä olla lieviä muutoksia Boeingin viimeaikaisten onnettomuuksien vuoksi. Mutta tästäkin huolimatta lentäminen on turvallista, vaikkakaan ei ekologista!)
Eli lentäminen ei ole niin vaarallista kuin monet kuvittelevat. Mutta harvemmin tiedotusvälineet jaksavat kertoa siitä, että asiat menevät hyvin ja mukavasti. Jos minä esimerkiksi soittaisin johonkin uutistoimitukseen ja pyytäisin että tehtäisiin uutinen siitä että mitä hyvää seurakunta voi ihmiselle tarjota, niin luurin toisesta päästä kuuluisi todennäköisesti haukottelua. Kirkkoon liittyvät myönteiset uutiset eivät myy samalla tavoin kuin ne joissa on skandaalin makua. Ja jos jotakuta halutaan haastatella, niin silloin pitää ennemmin haastatella sellaista ihmistä, joka saa aikaan sen skandaalin.
Eli palatakseni taas monen mutkan kautta lähemmäs alkuperäistä aihetta: Uskontotyhjiössä kasvaneen ihmisen on hyvin vaikea löytää löytää tietään terveeseen yhteisöön - - ainakaan uutisotsikoita tarkastelemalla. (Ja nyt en sano, etteikö myönteisiäkin uutisia tehdä. Ne vaan niin helposti jäävät näiden ikävien uutisten varjoon. Eli kyse on myös meidän inhimillisestä heikkoudesta nähdä helpommin kaikki huonot uutiset.) Siinäkin suhteessa Kirkon sanoman esilletuominen on tässä skandaalinhakuisessa maailmassa on myös vastavirtaan kulkemista.
