Työhyvinvoinnista, otsikoinnista ja uskontoallergiasta

Olen vilpittömän iloinen siitä, että ystäväni Jaakko Vainio sai tehtyä pro gradu - tutkielman erittäin tärkeästä aiheesta, eli papiston työhyvinvoinnista. Tässä on linkki Ortodoksi.netin sivuille, jossa on referaatti tästä työstä. Suosittelen lukemaan tuon referaatin vaikka heti (jos et ole sitä vielä lukenut) ja palaamaan sitten takaisin tähän blogiini.

Tällainen tutkimus on tavallisia työhyvinvointikyselyitä huomattavasti syvällisempi tapa selvittää mahdollisia ongelmia. Uhraahan yksi asiaan perehtyvä ihminen tähän tutkimukseen satoja työtunteja analysoidessaan tuloksia eri näkökulmista ja käyttäen työvälineinä muita alan tutkimuksia ja  kirjallisuutta.
Tavallisen työhyvinvointikyselyn tulokset ovatkin pelkkää raaka-ainetta tutkimukselle, jonka laittaminen jonkun konsulttifirman toimesta graafiseen muotoon ei vielä paljoa auta. Siksi iloitsenkin siitä, että tällainen tutkimus on nyt tehty ja sen on saanut myös ansaittua julkisuutta.

Minun tarkoitukseni ei ole nyt toistaa tai referoida tutkimusta tai saivarella jostain asiasta tai sen puuttumisesta. Mieleeni on kuitenkin ihan tässä kuluneen vuoden aikana noussut joitakin asioita, joiden olen huomannut vaikuttavan papin työhyvinvointiin. Tätä aihetta sivuten kirjoitinkin tuossa jokin aika takaperin blogikirjoituksen "Yhteiskunta kristityn tukena..tai taakkana" - LINKKI

Yhtä lailla tuo yhteiskunta tai ympäristö voi olla taakkana juuri papille, joka epätoivoisesti yrittää tehdä työtään. Jos katsomme esimerkiksi sitä että missä valossa kristillisyyttä on mediassa käsitelty, niin kyllä siinä tahtoo paha mieli tulla. Positiivisia ja neutraaleja uutisiakian on (se on minulle ihan käytännössä todistettu), mutta kyllä ne negatiiviset asiat jäävät päälimmäisenä mieleen.
Haluan vielä korostaa, että en koe raskaana pelkästään niitä uutisia, jotka käsittelevät kielteisesti ortodoksista kirkkoa, vaan ylipäätänsä kristillisyyttä. Toki epäkohdista tulee uutisoida, mutta kyse on enemmänkin otsikoinnista kuin sisällöstä. Kannattaa vilkaista tätä puhetaidon kouluttaja Antti Mustakallion kirjoitusta siitä, miten paavin haastettelu osattiin "hienosti" otsikoida meillä Suomessa. Kyllä tuossa väkisin tulee sellainen olo, että median tarkoituksena on saattaa kristillisyyttä todellista huonompaan valoon.

Ja on sanomattakin selvää, että tuollaiset otsikot kuluttavat tätäkin pientä pappia. Toinen papin työhyvinvointiin liittyvä asia on kansliapäällikkö Jukka Keskitalon lanseerama käsite "uskontoallergia", joka tuntuu voimistuvan päivä päivältä meillä Suomessa. Onko se pelkän maallistumisen seurausta, vai onko kyse lopulta suoranaisesta uskonnonvastaisuudesta? Joka tapauksessa uskontoallergia on hyvin kuluttavaa, sillä käytännössä se murentaa yhteiskunnallisesti juuri sen työn arvostusta ja merkitystä, jota tämäkin pappi yrittää tehdä. Olen niin monessa kirjoituksessa jo maininnut uskontoallergisista piirteistä, etten nyt lähde käsittelemään sitä syvällisemmin.

Eräs työhyvinvoinnin peruspilareista on se että työntekijä tiedostaa, että hänen työllään on merkitystä ja sitä arvostetaan. Miten nämä huolella valitut otsikot tai voimistuva maallistuminen vaikuttaakaan kirkon työntekijään? On puhuttu siitä, että meillä Suomessa kristillisyys käy jatkuvaa puolustustaistelua maallistumista vastaan. On yhä vaikeampaa tuoda vapaasti ja luontevalla tavalla esille kirkon näkemyksiä tai edes keskustella niistä rakentavasti.
- Se siitä uskonnonvapaudesta!

Mutta kaiken tämän valittamisen keskellä haluan kuitenkin muistuttaa siitä, että aktiiviset seurakuntalaiset ovat papille hyvä voimavara. Kun pappi ryhtyy toimittamaan jumalanpalvelusta, niin jokainen kirkossa oleva ihminen vahvistaa käsitystä siitä, että en minä tätä työtä yksin taikka turhaan tee. Sillä on merkitystä kaikille näille ihmisille!

Jospa sitä pitäisi vain lopettaa uutisten (huonojen otsikoiden) lukeminen ja keskittyä vain ja ainoastaan omaan seurakuntaan. Ehkä sitä unohtaisi senkin, että Suomea vaivaa tuo uskontoallergiakin...

En minä, vaan ne muut

Meillä ihmisillä on hyvin omalaatuinen itsetunto. Välillä tuntuu siltä, että se on täysin hukassa ja huonon itsetunnon piikkiin laitetaan sitten monia asioita. Lisäksi tätä huonoa itsetuntoa koetetaan pönkittää sitten painamalla muita ihmisiä alemmaksi. Itseä ei siis läheskään aina osata pitää arvossa, mutta muita voidaan arvostella sitten senkin edestä.

Mutta meneekö kaikki juuri näin? Olemmeko tosiaan vaatimatonta ja nöyrää kansaa, joka ei aseta itseään mielellään jalustalle? Tällä periaatteellahan meitä ei ainakaan voi nimittää turhan ylpeiksi. Mutta kaikki ei aina olekaan näkyvää ylpeyttä, vaan on olemassa myös salakavalaa omahyväisyyttä.

Ihmisen kehittyminen edellyttää sitä, että hän tiedostaa omat puutteensa sekä heikkoutensa ja pyrkii korjaamaan niitä. Mikäli niitä ei tiedosteta, niin korjaamistakaan ei voi tapahtua. Näkymätöntä vihollista vastaanhan ei voi taistella.

Vaikka siis saatamme kaikin puolin olla vaatimattomia ja nöyriäkin, niin voimme kuitenkin kaikesta huolimatta aliarvioida tai vähätellä omia heikkouksiamme ja tällöin tehdä myös omasta kehittymisestä mahdotonta. Otetaan esimerkki ihan elävästä elämästä:

Me törmäämme lähes päivittäin uutisissa erilaisiin tutkimuksiin ja tilastoihin, joissa kerrotaan erillaisia asioita meistä ihmisistä. Poimin muutamia tutkimustuloksia sattumanvaraisesti netistä:

- Joka viidennes alkoholia käyttävistä miehistä juo riskirajan verran tai sen yli (naisista joka kymmenes).
- Joka viides sairastuu masennukseen elämänsä aikana.
- Joka kymmenennellä ihmisillä on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö.
- Arvioilta joka kolmannella suomalaisella on taipumus sairastua 2 tyypin diabetekseen.

Näitä esimerkkejä tutkimustuloksista voisi tietenkin ottaa huomattavasti enemmän, mutta uskoakseni me hyvin monessa tapauksessa huokaisemme helpotuksesta ja toteamme, että "onneksi en minä, vaan ne muut."
Mutta kyllähän maalaisjärjenkin luulisi kertovan meille, että emme voi kaikkia meidän kannalta kielteisiä tutkimustuloksia sivuuttaa tällä periaatteella. Kyllähän meissäkin täytyy olla sellaisia asioita, joissa me saatamme tarvita ulkopuolisten apua tai tukea.

Edellä oleva esimerkki ehkä paljastaakin meille sen, että mahdollisesta yleisestä vaatimattomuudesta huolimatta me emme ole kovin itsekriittisiä, vaan uskomme olevamme kaikin puolin täydellisiä ja hyviä ihmisiä. Tällainen uskomus aiheuttaa kuitenkin sen, että meillä ei ole pyrkimystä korjata itseämme, vaan jatkamme entiseen tyyliin.

Tästä on lyhyt matka siirtyä pohtimaan katumuksen sakramentin merkitystä. Liian usein me koemme sen ainoastaan tilaisuutena luetella tiettyjä asioita, jotka erityisesti vaivaavat mieltämme. Monesti meille tulee sellainen olo, että enhän minä nyt mitään kovin erikoista ole tehnyt. Itse asiassa kaikki on täysin kunnossa, joten myös katumus on omalla kohdallani ainakin vielä tarpeeton toimitus.

Mutta meidän tulisi kaikesta huolimatta pystyä itsekriittiseen tutkiskeluun myös hengellisissä asioissa. Raamattu, pyhien ihmisten opetukset, rukoukset ja kirkkoveisut pyrkivät herättämään meitä siitä harhakuvasta, että kaikki on hyvin. Kirkkovuoden voimakkain "herätyskello" soi Suuren paaston alussa jolloin toimitetaan Andreas Kreetalaisen katumuskanoni. Siinä meidät todella palautetaan maan pinnalle.

Ehkä meidän olisi yksinkertaisesti syytä muistaa, että meillä ihmisillä näyttää olevan luontainen taipumus vähätellä itseämme koskevia epämieluisia ja kielteisiä asioita. Jospa emme sittenkään aina olisi niin hyväuskoisia, vaan uskoisimme itsestämme myös sellaisia asioita, jotka eivät ole aina niin mukavia ja pyrkisimme samalla korjaamaan niitä.

Ristin ylentämisen juhlan jälkeen (opetuspuhe)

Vietämme tänään Kunniallisen ja eläväksi tekevän Ristin ylentämisen jälkeistä sunnuntaita. Päivän Evankeliumi kertoo meille Herran rististä ja Hänen seuraamisestaan.

Kristuksen opetus on yksinkertainen: "--joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava". [Mark. 8:35]

Opetuksen yksinkertaisuudesta huolimatta sen toteuttaminen on meille huomattavasti vaikeampaa. Käytännössä kysymys on maallisesta ja hengellisestä elämästä; Me elämme tässä maailmassa ja siinä mielessä elämme jatkuvasti maallista elämää.

Evankeliumissa puhutaan monesti maailmasta ja viitataan siihen kielteisessä sävyssä. Maailma ei itsessään ole kuitenkaan paha, sillä Jumala on sen luonut ja hyväksi nähnyt. Maailmalla tarkoitetaan sellaista järjestystä ja ihannetta, jossa pelastuksen kannalta tarpeettomat asiat hallitsevat ihmisten elämää.

Maailmassa eläminen ei siis ole syntiä, mutta jos asetamme liian monet maalliset asiat hengellisen elämän edelle, niin silloin kysymys on suuresta synnistä. Juuri tätä tarkoittaa sana ”maallistuminen”. – Siinä ihminen kiinnittyy kaikkeen katoavaiseen, unohtaen tulevan iankaikkisen elämän.

Mikä sitten on sellaista "maallista", johon emme saisi liikaa takertua?

- Näitä asioita on varmasti luvuton määrä, mutta periaatteessa kaikki se, mikä ei ole meille elämisen kannalta välttämätöntä on tarpeetonta.  Jos uhraamme kaiken aikamme sellaisille asioille, jotka eivät rikastuta meitä hengellisesti, niin silloin loitonnumme Jumalasta.

Tämän vuoksi Kristus muistuttaakin meitä siitä, että mikäli haluamme pelastaa tämän maallisen elämän, niin me kadotamme sen; sillä onhan kaikki maallinen lopulta katoavaista. Mutta, jos uhraamme kaiken maallisen Kristuksen tähden, niin pelastamme sielumme.

Sielun pelastuminen. - Siihen jokaisen kristityn elämän tulisi tähdätä. Jos kaikessa toimisimme sen mukaan, jotta sielumme pelastuisi, niin silloin emme uhraisikaan aikaamme turhiin maallisiin asioihin.

Kirkkomme pyhät ovat aina julistaneet sitä, että sielun pelastumisen tulisi olla jokaisen kristityn päämäärä. Nämä pyhät ovat omassa elämässään toimineet juuri, niin kuin ovat opettaneet. Tämän vuoksi heidät onkin julistettu pyhiksi. Kirkon pyhät marttyyrit ovat meille parhain esimerkki. He uhrasivat ennemmin elämänsä, kuin olisivat luopuneet Kristuksesta. He evankeliumin sanojen mukaisesti kadottivat tämän elämän pelastaen näin iankaikkisen elämänsä.

Mutta kuinka vaikeaa ihmisen onkaan luopua kaikesta tästä elämästä Kristuksen ja evankeliumin tähden. Ihminen viettää tätä ajallista elämää usein siten, että tämä elämä olisi ikuista. Aivan kuin kaikki tämä ajallinen olisi katoamatonta.

Ruumiillinen hyvinvointi, omaisuus, vaikutusvalta, ihmisten kunnioitus. Tätä kaikkea ihminen halajaa. Mutta ovatko esimerkiksi suuri omaisuus tai vaikutusvalta asioita, jotka lopulta pelastavat sielumme? Usein ihminen tajuaa tämän kaiken vasta silloin kun hän on todella menettänyt jotain maallista.

Kutsumme sairautta tai omaisuuden menettämistä onnettomuudeksi ja tätä ne varmasti ovatkin. Mutta jos tämä sairaus tai omaisuuden menettäminen saa ihmisen tajuamaan sen, että tämä maallinen on katoavaista ja tuleva elämämme ikuista, niin silloin se on ollut hänelle todellisuudessa siunaus.

Koko tämän Kristuksen opetuksen ydin on juuri siinä, että kun ihminen näennäisesti luulee säästäneen ja saavuttaneen jotain suurta tässä maailmassa, niin hän samanaikaisesti on menettänyt jotain iankaikkisuudesta. Jokainen itsekäs teko tässä ajassa nakertaa ihmisen sielua niin, että tässä ajallisessa elämässä toisten kustannuksella vaikutusvallan ja rikkauden hankkinut ihminen löytääkin itsensä kunniattomana ja köyhänä iankaikkisuudesta.

Mikä on tämän Kristuksen opetuksen merkitys meille juuri nyt?

Tärkein opetus on se, että ymmärrämme ja noudatamme kuulemaamme. Vielä ei ole liian myöhäistä tehdä mielenmuutos ja muuttaa sellaisia elämäntapoja, jotka köyhdyttävät meidän taivaallisia rikkauksia. Opetus on yksinkertainen, mutta sen noudattaminen kysyy meiltä tahdonlujuutta.

– ”Autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä.”

(Luuk. 11:28)

Heti mulle kaikki tänne... ja nopeasti

Me ihmiset haluamme monia asioita ja tietysti haluamme kaiken mahdollisimman nopeasti.
Kaiken täytyy tapahtua nopeasti esimerkiksi kaupassa, liikenteessä ja tiedon hankkimisessa. Parikymmentä vuotta sitten se eilinen sanomalehti piti sisällään vanhntuneet uutiset. Nykyään yli kaksi tuntia sitten tapahtunut asia on jo vanha uutinen netissä. Tämä kielii jotain siitä, että millä nopeudella me haluamme vastaanottaa informaatiota.

Toki myös meiltä itseltämme vaaditaan tätä samaa nopeutta. Sitä nopeutta tarvitaan puhelimeen tai sähköpostiin vastaamiseen. Jokin on pielessä jos me emme pysty vastamaan tarpeeksi nopeasti. Me olemme siis jo tottuneet siihen ajatukseen, että kaikki täytyy saada nopeasti.

Mutta tarkoituksenani ei ollut tässä valittaa pelkästään nyky-yhteiskunnan nopeaa rytmiä, vaan ennemmin liittää tämä kaikki meidän hengelliseen elämään ja kilvoitteluun. "Heti mulle kaikki tänne...ja nopeasti" ei toimi hengellisessä elämässä. Me olemme tottuneet siihen, että tulosten pitää näkyä heti, mutta se ei oikein sovi yhteen sanan "kilvoittelu" kanssa, joka vaatii meiltä nimenomaan pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä.

Itse asiassa tähän nopeuteen tottuneina, me helposti petymme itseemme, koska tulokset eivät näy mielestämme tarpeeksi nopeasti. Liian usein lopetamme yrittämisen ennen kuin se on edes päässyt kunnolla vauhtiin.
Voisi sanoa niin, että kielteiset asiat tapahtuvat monesti nopeasti, mutta hyvät asiat vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä. Eräs sananlasku sanoo, että ihminen oppii ahkeraksi vasta vuosien ahertamisen jälkeen, mutta laiskaksi hän oppii muutamassa päivässä.

Kilvoittelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Me voimme ottaa vertauksen myös luonnosta: Rikkaruohon kasvamisen voi erottaa jopati yhden vuorokauden sisällä. Se nousee nopeasti ja voi kasvaa korkeaksi ja näyttäväksikin. Mutta pitkän kuivuuden tai sitten ensimmäisten pakkasten jälkeen se kuitenkin kuihtuu ja kuolee.
Puut sen sijaan kestävät kuivuutta ja pakkasta, mutta ne kasvavatkin niin hitaasti, että me emme voi erottaa niiden kasvamista, vaikka tuijottaisimme niitä useita päiviäkin.

Sama asia on meidän hengellisessä elämässäkin. Me emme voi kasvaa hyveissä niin nopeasti mihin olemme tässä ajassa kenties tottuneet. Mutta hengellinen elämä varustaakin meitä iankaikkisuuteen ja siksi se vaatii meiltä kärsivällisyyttä ja kilvoittelua. Maalliset asiat sen sijaan ovat rikkaruohon kaltaisia. Ne voivat olla näyttäviä ja ne voidaan monesti saavuttaa nopeasti, mutta niistä saatu hyötykin katoaa nopeasti.

Yhteiskunta kristityn tukena...tai taakkana

Palasin hiljattain takaisin Kreikasta. Tuo matka kirvoitti mieleeni ajatuksia siitä, että ympäristö ja yhteisö (ja yhteiskunta) todellakin vaikuittavat yksilön hengelliseen elämään.
Jos ajattelemme kristillisyyttä esimerkiksi Kreikassa, niin sehän tulee esille hyvin monella eri tavoin: Kirkkoja on rakennettu hyvin tiheään. Pieniä pyhäköitä on maaseutu täynnä. Tämän lisäksi teiden ja katujen varsilla olevia pienen kirkon muotoisia "ikonostaaseja" on luvuton määrä.

Pieniä kirkkoja löytyy käytännössä kaikkialta.

Kaupoissa ja tavernoissa on ikoneita seinillä ja autojen taustapeileissä roikkuvat ristit tai pienet ikonit. Ihmiset tekevät ristinmerkkejä kulkiessaan kirkkojen ohi ja kirkolliset juhlat ja paastokaudet näkyvät katukuvassa ja ravintoloiden ruokalistoissa. Papit kulkevat poikkeuksetta kaduilla viitassa. Koska tahansa kulkiessasi saatat aistia suitsukkeen tuoksun.  Kreikassa luostareiden määrä on suuri ja niissä kilvoittelevien ihmisten kasvoilta heijastuu sellainen ilo ja elämänmyönteisyys, mitä muutoin näkee kovin harvassa.

Vuosi sitten patriarkan vierailua mainostettiin suurin julistein Haniassa.

Itse olen kokenut tuon kristillisen ympäristön äärimmäisen hyvänä ja rohkaisevana asiana. Tuntuu aivan siltä kuin rukouselämä ja ylipäätänsä uskonmukainen elämä on tuossa ympäristössä helpompaa. Tietynlaisen hengellisen rauhan saavuttaminen tapahtuu huomattavasti nopeammin kuin jossain toisessa ympäristössä. Ja juuri tämänkaltaisessa ympäristössä myös ihmeet ovat paljon tavanomaisempia.

Meillä Suomessa on valitettavasti syntynyt hieman kieroutunut käsitys koko uskonnosta ja uskonmukaisesta elämästä. Olen joskus käyttänyt tästä ilmiöstä nimitystä "Mä ja Jeesus", jossa usko on eristetty täysin yksilölliseksi asiaksi. Usko on toki henkilökohtainen asia, mutta samanaikaisesti uskonmukaisen elämän tulisi olla hyvin julkinen ja yhteisöllinen asia. Varhaiset kristityt ymmärsivät oman uskonsa nimenomaan yhteisöllisenä asiana, jonka keskipisteenä oli yhteenkokoontuminen liturgiaan (joka sanana viittaa julkiseen toimintaan yhteiseksi hyväksi). Tuon yhteisön ulkopuolelle jättäytyminen oli käytännössä jättäytymistä kristinuskon ulkopuolelle. Hieman kärjistetysti voidaan todeta, että ihminen voi toki olla monella tapaa uskovainen ilman seurakunnallista yhteisöllisyyttä, mutta tietoisesti siitä ulos jättäytyvää ihmistä ei silloin voida kutsua kuitenkaan kristityksi (ainakaan siinä muodossa miten sen varhaisemmin on ymmärretty).

Kreetan arkkipiispa Ireneos jakamassa antidoraa ihmisille kirkon edustalla.

Mainitsin tuossa aiemmin ihmeet ja sen, että ympäristö voi joko tukea tai sitten käytännössä estää ihmeiden tapahtumisen. Siellä missä on paljon epäuskoa tapahtuu myös hyvin vähän voimallisia tekoja. Tämän saman ilmiön me löydämme myös evankeliumista. Esimerkiksi evankelista Markus kuvaa Jeesuksen toiminnan olleen käytännössä mahdotonta hänen kotikaupungissaan ihmisten epäuskon vuoksi. - "Niinpä hän ei voinut tehdä siellä yhtään voimatekoa". (Kts Markus 6:1-6)

Epäuskoinen yhteisö tekee hengellisestä kilvoittelusta lopulta todella vaikeaa ja se varmasti voi  monella tapaa ajaa kristittyjä jopa suoranaiseen epätoivoon. Jos me katsomme mihin suuntaan tämä meidän länsimainen ja sivistynyt yhteiskuntamme on kehittymässä, niin se on menossa juuri siihen suuntaan, jossa kristitty ihminen alkaa tuntea olevansa vieraalla maalla.

Tätä ei meidän sovi pitää tätä mitenkään uutena asiana. Edesmennyt arkkipiispa Paavali lainasi monesti erämaaisiä ja hän on käyttänyt esimerkiksi seuraavaa tarinaa opetuksessaan:
"Ennen oli erämaassa tuhansia kilvoittelijoita. Eräs oppilas kysyi kerran vanhukselta, tuleeko aina olemaan näin paljon kilvoittelijoita, hengen kantajia ja ihmeiden tekijöitä. "Ne, jotka tulevat meidän jälkeemme tekevät vain puolet siitä, mitä me teemme." "Entäpä sen jälkeen?" kysyi oppilas. "Viimeisinä aikoina eivät kilvoittelijat tee tunnustekoja, mutta heillä tulee olemaan niin paljon kiusauksia, että se, joka silloin säilyttää uskonsa, tulee olemaan Jumalan valtakunnassa korkeammalla paikalla kuin me, jotka teemme ihmeitä."
(Elina Karjalainen, Arkkipiispa Paavali - Legenda jo eläessään 1973, s. 131)