Joulun kuvakuulumisia

Tässä muutamia valokuvia. Kirkossa otettuja kuvia ei valitettavasti ole, koska sattuneesta syystä en siellä pysty itse käyttämään kameraa.

Piparitalkoot

Lumilyhty pihalla (ennen romahtamista)

Ulkoa otettu kuva

Nurmeksen evlut kirkko Immanuel joulunäytelmän aikana

Joulupuu on rakennettu

Joulupuu on rakennettu (laulaen)

Lahjojen avausta

Nopea hahmo kulkee kuusen ohi.

Meidän kirkko

Suomalainen joulu

Kuuntelen jonkin verran radiota ajaessani autolla. Jostain syystä olen yhä enemmän YLE Puhe kanavaan. Joka tapauksessa kuuntelin erästä ohjelmaa, jossa haastateltiin Suomessa asuvia ulkomaalaistaustaisia ihmisiä ja kysyttiin heidän mielipidettään suomalaisesta joulusta. Suurimpana huomiona oli se, että suomalaiset aloittavat joulun viettämisen päivää liian aikaisin. Muualla joulua vietetään vasta itse joulupäivänä. Toinen mielenkiintoinen huomio oli se, että suomalaisilla on tapana jouluna eristäytyä neljän seinän sisään viettämään joulua. Kadut ovat tuolloin lähes täysin autioita.

Missäköhän vaiheessa olemme siirtäneet joulun päivää aikaisemmaksi? Ainakin vanhemat ihmiset muistavat, että joulukalenterissa oli ennen 25 luukkua. Monet varmasti muistavat senkin, että lahjat avattiin vasta joulukirkon jälkeen. Ortodoksisessa perinteessä joulupaasto päättyy vasta joulupäivänä, eikä suinkaan jouluaattona. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö joitakin jouluruokia voisi syödä jo aattona. Esimerkiki kalat ja suurin osa joululaatikoista ovat ihan oivallista paastoruokaa.

Kenties surullisempaa on se, että me päätämme Kristuksen syntymäjuhlan viettämisen heti alkuunsa. Monelle aatto on joulun kohokohta, vaikka oikeastaan juhla ei ole siinä vaiheessa päässyt oikeastaan vielä kunnolla alkamaankaan. Tietysti, jos juhlaan ei ole oikeastaan missään vaiheessa oikealla tavalla valmistautunut, niin vaikea siinä on virittäytyä pitkään juhlakauteenkaan. Oikealla valmistautumisella tarkoitan nyt joulupaastoa, enkä neuroottista lahjapähkäilyä.

Joulua kuuluisi viettää yli Herran kasteen juhlan, eli Loppiaisen. Ja sitä ei tarvitse viettää suomalaisittain neljän seinän sisällä, vaan nimenomaan niin, että menisimme tervehtimään mahdollisimman monia ystäviä ja tuttuja. Ja erityisesti niitä, jotka joutuvat viettämään aikaansa olosuhteiden pakosta neljän seinän sisällä.

Henkilökohtaisesti (ja ei siis varsinaisesti työni puolesta) olen tässä joulun alla onnistunut antamaan ainakin yhden oikean joululahjan. Olen käynyt pitkästä aikaa tervehtimässä jo ikääntyneitä ystäviäni, jotka joutuvat viettämään aikaansa hyvin paljon neljän seinän sisällä. He olivat vilpittömän iloisia käynnistäni. En halua tällä kehua itseäni, sillä liian usein ajan monen sellaisen talon ohi, jossa istuu yksinäinen ihminen, joka ilahtuisi suunnattomasti käynnistäni.

Me osaamme kyllä antaa lahjoja toinen toisillemme, mutta osaammeko antaa hieman myös aikaamme sellaisille ihmisille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat? Joulun juhlakausi on oikeasti pitkä. Jospa edes silloin voisimme irroittautua hetkeksi kaikesta kaupallisesta turhuudesta ja keskittyä oleelliseen, eli lähimmäisiimme. Jumalan tahdon mukainen elämä on sitä, että osaisimme osoittaa rakkautta toisiamme kohtaan. Sen on varmasti myös paras joululahjamme itse päivänsankarille, eli Kristukselle.

Jeesus vs tontut

Nyt ollaan taas siinä vaiheessa, että lastemme päiväkodin ja koulun joulujuhlat on käyty katsomassa. Ilokseni täytyy todeta, että kummassakin paikassa juhlat alkoivat perinteisellä jouluevankeliumiin perustuvalla kuvaelmalla. Sitä ei kerrottu sanasta sanaan suoraan evankeliumista, vaan se oli sillä tavoin auki selitetty, että kaikki sen varmasti ymmärsivät. Hieno juttu!

Täällä Nurmeksessa ei ole missään vaiheessa ryhdytty käymään lehtien mielipidepalstoilla keskustelua siitä, että kouluissa tai päiväkodeissa ei saisi esittää tällaista uskonnollista joulujuhlaohjelmaa. Kai tätä voisi kutsua maaseuden eduksi, jossa tällaiset arvot ovat vahvemmin juurtuneet kansan syviin riveihin.

Nyt täytyy tietysti todeta, että tänä vuonna ei jostain kumman syystä ole sieltä etelän väestökeskittymän suunnaltakaan kuulunut uutisia siitä, että koulujen pitäisi pistää loppu kaikille uskontoon liittyville juhlaperinteille. Tämä voi tietysti kieliä itse kahdesta asiasta. Joko vapaa-ajattelijoiden ja muiden ateistista elämänkatsomusta ajavien akut ovat tyhjentyneet, tai sitten koulut ja päiväkodit ovat jo siirtyneet tuohon neutralisoituun juhlaperinteeseen.

Jälkimmäinen vaihtoehto on tietysti valitettava. Tässä voisi tietysti kysyä, että jos Kristuksen syntymää kuvaava esitys on joillekin ihmisille niin loukkavaa, niin miksi sitten kaikenmaailman tonttu-ukkojen hyppiminen pitäisi sallia joulujuhlissa? Eikös nuo tontutkin perustu samanlaisiin pakanauskomuksiin kuin hiidet ja muut menninkäiset? Sekös on sitten niin viatonta, että sitä voivat katsoa nekin lapset joita yritetään kasvattaa muutoin niin uskonnottomassa umpiossa.

Minulla ei tietenkään ole varsinaisesti mitään tonttuja vastaan (parempi kirjoittaa se ihan ylös tähän blogiin, jos itse joulupukki sattuisi tämän jutun lukemaan). Minun tehtäväni on näin joulun alla pitää tosiasiat esillä. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset muistaisivat, että minkä vuoksi me tätä juhlaa oikein vietämme.

Jouluevankeliumista muistamme, että Joosefille ja Marialle ei näyttänyt löytyvän paikkaa sieltä, missä suurin osa ihmisistä oli. Käytännössä Jeesukselle ei ollut tilaa. Ja tämä samainen ongelma näyttää toistuvan vielä 2000 vuotta myöhemmin. - Kristukselle ei näytä löytyvän tilaa. Näyteikkunoissa ja kaduilla heiluvat koristeet, tontut ja kaikki muu joulukrääsä. Kaiken tuon paljouden keskellä ei tahdo löytyä tilaa enää Kristukselle, joka kuitenkin sattuu olemaan tämä suuresti juhlittu päivänsankari.

Tilaa Kristukselle kuitenkin löytyy, jos tahdomme sitä vain antaa. Ilosanoma Kristuksesta on tarkoitettu kaikille. Olisivatkohan enkelit ilmestyneet myös Betlehemin keskustassa, jos ihmiset siellä olisivat olleet enemmän vastaanottavaisia? Siellä kuitenkin kävi niin, että Kristus löysi lopulta paikkansa hieman sivummalta ja eläinten suojasta. Ei ihme, että sanoma vastasyntyneestä Vapahtajasta tulikin paimenille. Maaseudunko etujako sekin?

Joulua edeltävä sunnuntai (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Kuulimme päivän evankeliumilukuna Kristuksen sukuluettelon. Tämän kohdan löydämme heti Uuden Testamentin alusta, jonka evankelista Matteus on meille kuvannut. Tämä on varmasti yksi niistä evankeliumin luvuista, jotka monesti sivuutetaan ilman sen kummempia ajatuksia. Olemme varmasti kuulleet sanottavan, että ensivaikutelma on tärkein. Esimerkiksi kirjan alun pitäisi olla mahdollisimman mukaansatempaava, jotta lukija innostuisi siitä. Nimilistan luettelointi kyllä tuntuu aivan muulta kuin kiinnostavalta. Vaikutus on lähestulkoon päinvastainen.

Evankelista Matteus kirjoitti kuitenkin juutalaisista lähtökohdista ja juutalaisuudessa ihmisen taustoilla ja suvulla oli hyvin suuri merkitys. Se osoitti käytännössä osoitti ihmisen paikan. Ja kyllähän meidän aikanammekin monilla on suuri kiinnostus omia sukujuuriaan kohtaan. Kukapa ei haluaisi selvittää omia taustojaan kymmeniä sukupolvia taaksepäin.

Kristuksen kohdalla kysymys oli tietysti paljon suuremmasta asiasta, sillä Hänen sukuluettelostaan käy ilmi myös se, että hän todellakin oli Daavidin sukua, josta odotettiin tulevaa Messiasta. Sukuluettelo toimii meille ikään kuin vahvistuksena siitä, että Kristus on Kuningas ja Vapahtaja, johon Vanhan Testamentin profetiat viittaavat.

Tämä sukuluettelo ei pelkästään pidä sisällään hurskaita ja muuten esimerkillisiä ihmisiä. Sieltä löytyy myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät edes olleet juutalaisia, vaan pakanoita. Sieltä löytyy henkilöitä, jotka eivät todellakaan kulkeneet hyveellisen ihmisen tietä. Siitä huolimatta heidät on tässä mainittu.

Nämä kaikki edellä mainitut henkilöt ovat ihmisiä kaikkine hyveineen ja heikkouksineen. Ennen kaikkea tämä muistuttaa siitä, että Kristus on kaikkien Vapahtaja. Ei ainoastaan hurskaiden juutalaisten, vaan myös synnintekijöiden ja pakanoiden, jotka ovat vaikuttaneet kautta koko pelastushistorian.

Sukuluettelon jälkeen evankeliumiluku kertoo meille ne vaiheet, jotka edelsivät Kristuksen syntymää. Evankeliumiluku päättyy seuraavasti: ”Hän ei kuitenkaan koskenut vaimoonsa ennen kuin tämä oli synnyttänyt pojan. Joosef antoi pojalle nimen Jeesus.” (Matt. 1:25)

Tämä saattaa jättää meidän mieliimme epäilyksen siitä, että Neitsyt Maria ei ollutkaan neitsyt enää myöhemmin. Mutta edellä olleen huomautuksen tarkoituksena on ainoastaan vakuuttaa se, että Joosef ei koskenut Mariaan ennen Kristuksen syntymää. Siinä ei oteta kantaa eikä viitata mitenkään siihen, että mitä tämä jälkeen tapahtui.

Me emme myöskään tähän liittyen löydä todisteita siitä, että Marialla olisi ollut muita lapsia. Evankeliumista löytyy mainintoja ”Herran veljistä”, kuten Jaakobista, mutta nämä olivat kaikki mitä ilmeisimmin Joosefin ensimmäisestä avioliitosta.

Me voisimmekin tässä yhteydessä kiinnittää huomiomme Joosefiin, jonka me helposti sivuutamme Kristuksen syntymäjuhlan yhteydessä lähes täydellisesti. On tietysti totta, että emme Joosefin kohdalla voi puhua minkäänlaisesta verisukulaisuudesta suhteessa Kristukseen. Mutta Jeesuksesta tuli Joosefin ja tätä kautta myös Daavidin perillinen. Tämä tapahtui nimenannossa, jossa Joosef käytännössä lopullisesti otti lapsen omakseen ja teki hänestä tätä kautta myös perillisen. Muistammehan myös sen, että Jeesus toimi Nasaretissa Joosefin apuna harjoittaen kirvesmiehen ammattia ennen julkisen julistustyönsä aloittamista, joka tapahtui vasta Jeesuksen ollessa noin 30-vuotias.

Me kunnioitamme Joosefia pyhänä ihmisenä. Ei pelkästään sen vuoksi, että hän oli Kristuksen lähellä, vaan ennemmin sen vuoksi, että hän omassa elämässään käänsi vihan armoksi. Tämä tarkoittaa siis sitä kohtaa, jossa hän luulee tulleensa petetyksi, mutta ei kuitenkaan halua vahingoittaa Mariaa.

Voimme tietysti pohtia, että miksi arkkienkeli Gabriel ei sitten voinut ilmestyä samaan aikaan Joosefille kuin Marialle, jolle ilmoitettiin ilosanoma. Pitikö Joosefin todellakin riutua epäilystensä myrskyssä?

Ehkä Jumala tahtoi koetella myös Joosefin armahtavaisuutta. Joosefilla olisi ollut Mooseksen lain mukaan täysi oikeus ottaa asia julkisesti esille ja sääntöjen mukaan Maria olisi joutunut kivitettäväksi. Joosef kuitenkin luopui tästä lain suomasta oikeudestaan.

Jumala siis antoi Joosefille täydellisen valinnan vapauden. Hän antoi tälle mahdollisuuden omasta vapaasta tahdosta punnita mahdollisuuksiaan. Sokaistuisiko Joosef vihassaan ja katkeruudessaan ja toimittaisi Marian kivitettäväksi, vai antaisiko hän tälle mahdollisuuden elää?

Kuten huomasimme Joosef käänsi vihan armoksi. Se on hänen hyvä esimerkkinsä myös meille. Me voimme tuhota suhteitamme lähimmäisiimme ja sanomme, että meillä on kaikki oikeus siihen. Mutta oikeudenmukaisuus ei ole aina sama kun lain sokea noudattaminen ja lopulta juuri armahtavaisuutta meiltä odotetaan. Juuri tätä me pyydämme Jumalalta joka päivä:

”Anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Amen!

Yle-vero tulee, mutta digiboksi ei!

Vaikuttaa hiljalleen siltä, että tässä saadaan maksaa television katselusta vuotuista veroa. Huono puoli tässä on se, että digiboksia meillä ei ole ollut enää vuosiin. Luonnollinen ratkaisu olisi tietenkin ostaa se digiboksi takaisin olohuoneeseen, jos siitä saa kerran maksaa joka tapauksessa.

Hyvä yritys, mutta tuohon halpaan emme kuitenkaan mene. Television töllöttäminen ei mielestäni paranna elämänlaatua tai onnellisuuden tasoa millään tavoin. Sen seurauksena perheen sisäinen keskustelu ja vuorovaikutus ainoastaan typistyy hyvin olemattomaksi.

Tuntuuhan se aika hullulta maksaa siitä, mitä ei ollenkaan käytä. Toisaalta, maksanhan minä veroilla terveydenhuollostakin, jonka palveluita en ole pahemmin käyttänyt (onneksi). Ehkä tässä pitää asennoitua tähän yle-veroon samalla tavoin. Tosin ei se ihan sama asia ole. Terveydenhuollon tarkoituksena on parantaa ihmisten elämänlaatua. Toistan aiemman toteamukseni siitä, että televisio ei mielestäni kuitenkaan paranna elämänlaatua, vaan passivoittaa aivotoimintaamme ja ihmisuhteitamme. Kyllä siitä maksaminen tuntuu hieman nurinkuriselta.

Tässä ollaan lähestymässä joulupaaston loppua. Televisiosta ei ole tarvinnut paastota, kun sitä ei ole. Sen sijaan olen onnistunut pysymään jo reilun kuukauden poissa Facebookista. En usko menettäneeni mitään oleellista. Tässä on vielä 10 päivää jouluun. Ottakaas hyvät ihmiset nyt viimeinen rutistus ja pistäkää telkku kiinni ja Facebookki jäähylle. Seurustelkaa läheistenne kanssa tai ottakaa jokin hyvä kirja käteen. Elämässä on paljon sellaista mistä me olemme valitettavasti luopuneet, kun tuijotamme aivottomina reality-sarjoja ja olemme bookissa online 24/7.

Reality on jotain muuta mitä ruudusta seurataan. Se on sitä elämää mitä meidän tulisi elää. Siihen kuuluu ihan oikeat ihmiset ja luova ajattelu ja toiminta.

TELEVISIO! - Ei sitä ole pakko katsoa, vaikka siitä olisi pakko maksaa!

Meidän olohuoneen ikkunasta katsotaan tällaista ohjelmaa... ja se riittää hyvin.

Suuret pidot (opetuspuhe)

”Suuret pidot”                        Luuk. 14:16-24                                               

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Kuulimme evankeliumilukuna Kristuksen vertauksen suurista pidoista, jotka viittaavat Jumalan valtakuntaan. Kristus ei yksityiskohtaisesti kerro siitä, että millainen on esimerkiksi tuo Jumalan valtakunta. Hän verhoaa sen ikään kuin salaisuudeksi, josta saamme viitteitä ainoastaan hänen vertausten kautta.

Monille Jeesuksen vertaukset olivat ja ovat edelleen mukavia tarinoita, joihin saattaa sisältyä jonkinlainen opetus. Mutta ne kertovat todellisuudessa paljon enemmän. Ne avaavat meidät lopulta ymmärtämään suhteemme lähimmäisiin ja sen, että kenelle Jumalan valtakunta on avoinna.

Vertauksessa eräs mies järjesti suuret juhlat, johon hän oli kutsunut paljon ihmisiä. Kun juhlien oli määrä alkaa, niin hän lähetti palvelijansa hakemaan vieraat paikalle. Nämä vieraat kuitenkin esittivät toinen toisensa perään syitä sille, joiden perusteella he eivät voineet saapua juhlille. Ensimmäinen oli ostanut pellon, toinen viisi härkäparia ja kolmas oli mennyt juuri naimisiin.

Meidän silmissämme nuo syyt kuulostavat ensialkuun ihan hyviltä, vaikka asia ei todellisuudessa ollutkaan näin. Ensinnäkin, tällaisiin juhliin oli ensimmäinen kutsu käynyt jo hyvissä ajoin, joihin nämä kaikki kutsutut olivat siis alunperin vastanneet myöntävästi. Tämän vuoksi isäntä lähetti palvelijansa ilmoittamaan, että ”kaikki on nyt valmista, voitte tulla paikalle”. Nämä kutsutut olisivat voineet jo alunperin ilmoittaa, että he eivät voi tulla juhliin. Sen sijaan he peruivat tulonsa aivan viime hetkellä. Silloin, kun tuo juhlapöytä oli jo katettu. Lähi-idän kulttuurissa oli ylipäätänsä hyvin epäkohteliasta kieltäytyä juhlista. Tämän epäkohteliaisuuden lisäksi he esittivät vähintäänkin yhtä tökeröitä tekosyitä.

Ensimmäinen oli ostanut pellon ja oli menossa katsomaan sitä.

Kuinka moni maanviljelijä ostaisi pellon, ellei hän olisi jo aiemmin käynyt katsomassa sitä? Tai ostaisiko joku esimerkiksi asunnon, vaikkei hän olisi nähnyt sitä aiemmin?

Vähintään yhtä oudolta kuulosti toisen kutsutun syy olla saapumatta juhlille. Hän oli ostanut viisi paria härkiä ja menossa testaamaan niitä. Härkäparien tuli olla tasavahvoja, jotta niillä pystyi tasaisesti kyntämään. Ei kukaan maanviljelijä ostaisi niitäkään, ennen kuin hän olisi kokeillut niiden voimia.

Kolmas kutsuttu vetosi siihen, että hän oli juuri mennyt naimisiin. Tämä syy kuulostaa meidän korvissa jokseenkin oikeutetulta ja itse asiassa Mooseksen laissakin oli kohta, jossa miehen ei tarvinnut ensimmäisenä avioliittovuonaan mennä sotaan tai muuhunkaan palvelukseen. ”Hän saa vuoden ajan olla vapaa ja pysyä kotona vaimonsa ilona”. (5.Moos. 24:5)

Tälläkin miehellä olisi kuitenkin ollut mahdollisuus kieltäytyä jo aiemmin tästä kutsusta, eikä vasta viime tingassa. Sen sijaan hän käytti Mooseksen lakia verukkeena siihen, ettei hänen tarvinnut lähteä juhliin. Reilumpaa olisi ollut heti alkuunsa kieltäytyä kutsusta.

Mitä tämä vertaus sitten opettaa meille?

Meille on varmasti ilmeisen selvää, että juhlat viittaavat Jumalan valtakuntaan, johon oli paljon kutsuttuja. Ensimmäisten kieltäydyttyä kutsu ulotettiin koskemaan katuja ja toreja, sekä kyliä ja kujia. Siis niitäkin ihmisiä, jotka olivat alunperin olleet kutsun ulkopuolella. Käytännössä ensiksi kutsuttuja olivat juutalaiset, joista läheskään kaikki eivät halunneet tulla. Juhlapöytä oli kuitenkin katettu ja tilaa oli paljon. Ei siis ihme, että myös naapurissa olevat pakanakansatkin saivat kutsun saapua paikalle. Jumala ei rankaissut kieltäytyjiä, vaan sen sijaan ulotti armonsa niille, jotka eivät siitä olleet päässeet vielä osallisiksi.

Me olemme samalla tavoin saaneet kutsun saapua Jumalan yhteyteen. Evankeliumin opetus ja kristillinen sanoma ovat meille varmasti tuttuja. Me todistamme Jumalan valtakunnasta jokaisessa liturgiassa. Se todentuu jo alkusiunauksessa, jossa sanotaan: ”Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen”.

Kirkon ovet ovat avoinna, mutta tästäkin huolimatta hyvin harva saapuu enää Herran huoneeseen. Meidät on kristittyinä kutsuttu toimimaan, mutta kuinka moni lopulta toimii?

Kristuksen vertaus suurista pidoista on yhtä aikaa varoittava muistutus ja lohdullinen sanoma. Varoittava muistutus se on niille, jotka keksivät mitä oudoimpia tekosyitä sille, että kristillistä kutsumusta ei tarvitsisi täysipainoisesti toteuttaa. Tämä liittyy niin kirkossa käymiseen, hyväntekeväisyyteen, paastoamiseen kuin muuhunkin kilvoitteluun. Ainoastaan mielikuvitus on rajana tekosyille, joilla ihminen hakee oikeutusta poissaololleen.

Joku vetoaa siihen, että kirkko on liian kylmä, kun toiselle se taas on liian kuuma. Kolmas sanoo, että jumalanpalvelukset alkavat väärään aikaan. Neljäs sanoo, että palvelus kestää liian pitkään ja viides, ettei lyhyen palveluksen takia kannata saapua paikalle.  - Jos ihmisellä on vilpitön halu saapua Herran huoneeseen, niin totisesti hän sen pystyy tekemään! Meidän ei tarvitse mennä montakaan vuosikymmentä taaksepäin, jolloin ihmiset kulkivat jalan tai hevosella kymmeniä kilometrejä aamuyöstä alkaen päästäkseen kylmään kirkkoon jumalanpalvelukseen!

Oikeutettuja syitä poissaoloon on tietyissä tapauksissa ammatinharjoittaminen, fyysinen sairaus, muutoin huono kunto, joista jälkimmäiset oikeuttavat myös poikkeamaan tarvittaessa paastosta. Jos paaston tai kirkossa seisomisen kokee raskaaksi, niin asiassa voi aina huoletta kääntyä papin puoleen.

Mutta yhtä lailla tämä Kristuksen vertaus on lohdullinen. Se on lohdullinen siinä mielessä, että meidät kaikki on kutsuttu ja ovet ovat avoinna. Jumalan valtakunta ei ole suljettu keneltäkään ja Kirkon ovet ovat auki kaikille niille, jotka haluavat sinne astua.

Ihmisen kutsumus ja oikea paikka on olla lähellä Jumalaa. Ihmisestä tulee todellinen ihminen silloin kun hän on yhteydessä Jumalaan. Jumalan valtakunta voi ilmentyä monin eri keinoin ja monessa paikassa. Meille on annettu vapaus toimia kutsumuksemme mukaan. On meistä itsestämme kiinni, että miten sitä toteutamme.

”Autuas se, joka saa olla aterialla Jumalan valtakunnassa.” (Luuk. 14:15)

Amen.

Sapatti ja kirkkokäytös (opetuspuhe)

Opetuspuhe liittyen sunnuntain evankeliumilukuun (Luuk 13:10-17)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Päivän evankeliumiluvussa kuulimme Kristuksen parantamisihmeestä. Tässä ihmeessä törmäämme jälleen kerran kysymykseen sapattina parantamisesta. Saatamme tänä päivänä suoranaisesti hämmästellä, että miksi evankelistat ovat tuoneet esille juuri näitä tilanteita, joissa Kristus joutuu vastakkain fariseusten ja lainopettajien kanssa. Ja miksi juuri tuon sapattikäskyn rikkominen nousee niin usein esille?

Juutalaiset pitivät sapattia erityisen suuressa asemassa. Heidän käsityksensä mukaan kukaan hurskas juutalainen ei yksinkertaisesti rikkonut tuota sääntöä. Kristuksen teon äärimmäisyys korostui vielä siinä, että parantaminen tapahtui synagogassa.

Sapatin merkitys on tietysti tärkeä. Se oli ja on edelleen Jumalan pyhittämä lepopäivä, jolloin ihmisillä oli täysi oikeus levätä kaikesta työstä. Tämä niin tärkeä asia on alkanut monella tapaa hämärtyä meidän päivinämme. Normaalista katukuvasta ei tahdo enää erottaa, että onko kysymys arjesta vai pyhäpäivästä.

Synagogan esimies raivosi siitä, että miksei parantamista voinut jättää niille kuudelle muulle viikonpäivälle, jolloin työnteko oli sallittua? Kristus halusi kuitenkin osoittaa, että sapattina oli luvallista tehdä sellaista hyvää, joka kohdistui toiseen ihmiseen. Sapatti oli tarkoitettu ihmisen avuksi ja Kristuksen parantamistyöt olivat todellista ihmisen auttamista ja hyväntekeväisyyttä, jota ei kaiken järjen mukaan voinut pitää paheksuttavana.

Synagogan esimies ei kuitenkaan erottanut enää yksittäisiä ihmisiä ja heidän tarpeitaan, vaan kaikki olivat ikään kuin harmaata massaa, joiden toimintaa ohjasivat tiukasti säännöt.

Tämä evankeliumiluku on meillekin hyvä opetus siitä, että me emme ryhdy palvomaan Jumalan sijaan sääntöjä ja ulkoisia tapoja. Samanaikaisesti me emme kuitenkaan saisi vähätellä mitään sääntöjä ja tapoja sillä verukkeella, että Kristuskin rohkeni rikkoa sapattikäskyä.

Kenties tässä kaikessa korostuu se, että yksittäistä ihmistä ja hänen tarpeitaan ei jyrättäisi sääntöjen alle. Tässä voi näet käydä niin, että ihminen saattaa jopa vaarantaa oman terveytensä ainoastaan sen vuoksi, että hän itsepintaisesti noudattaa jotain sääntöä.

Esimerkiksi paastosääntöjen äärimmäinen noudattaminen voi aiheuttaa haittaa terveydelle. Joku saattaa sitten tähän liittyen jättää ennemmin Ehtoollisen väliin, kuin kysyä rippi-isältä huojennusta säännön noudattamiseen. Samalla tavoin joku saattaa jäädä ennemmin kotiin kuin tulla kirkkoon, koska hän pelkää ettei jaksa seistä koko jumalanpalvelusta alusta loppuun. Mutta on kuka on sanonut, että meidän on pakko seistä kirkossa alusta loppuun?

Tähän samaan asiaan liittyvät myös muiden vaatimukset ja tahdittomat huomautukset joistakin ulkoisten tapojen noudattamisesta. Ne ovat voineet suoraan sanottuna häätää jonkun ihmisen ulos kirkosta. Onneksi esimerkiksi tällaisten kirkkokäytökseen liittyvien tapojen tarkkailu ja siihen liittyvät asiattomat huomautukset ovat meidän päivinämme vähentyneet huomattavasti. Totta kai meillä on mahdollisuus asiallisesti ja lempeästi ohjata jotakuta kirkossa, mutta sen tulisi aina tapahtua rakentavassa hengessä.

Näissä paastosäännöissä ja muissakin näihin liittyvissä asioissa meillä tulisi olla rohkeutta kääntyä oman papin puoleen. Tällöin meidän ei tarvitse elää epätietoisuudessa ja emme myöskään sääntöjen orjallisen noudattamisen takia aiheuta ruumiillista tai hengellistä vahinkoa itsellemme.

Kysyminen on siinä mielessä tärkeää, että neuvojen antaja vastaa myös seurauksista. Omavaltainen toimiminen taas pitää vastuun meillä itsellämme ja tällöin meillä on vaarana ryhtyä toimimaan myös väärällä tavoin.

Totta kai seurakunnan työntekijöillä on jatkuva vastuu valistaa kaikkia, jotta me parhaimmalla tavalla pystyisimme toimimaan Kristuksen opetuksen mukaan. Papit ja piispatkaan eivät toimi omavaltaisesti sillä heilläkin on oma rippi-isänsä, jonka puoleen he voivat kääntyä.

Evankeliumista käy ilmi se tosiasia, että sapatti on tarkoitettu ihmisen avuksi, eikä ihmistä sapatin orjaksi. Samalla tavoin meidänkin on syytä suhtautua niihin kirkollisiin tapoihin, jotka on tarkoitettu meidän avuksi. Kysykäämme siis rohkeasti apua ja neuvoa silloin, kun sitä tarvitsemme. Jokainen meistä on erilainen. Jokaisella meistä on erilaiset tarpeet ja jokainen meistä voi esimerkiksi tietyssä tilanteessa tarvita omia henkilökohtaisia paasto-ohjeita.

Kaikki on tarkoitettu meidän omaksi parhaaksi ja lähimmäistemme hyväksi. Kaikki säännöt ja tavat tähtäävät lopulta sielun pelastumiseen. Rukoilkaamme siis Kaikkivaltiasta Jumalaa, että Hän antaisi meille voimia ja viisautta elää ja toimia Hänen tahtonsa mukaisesti. Amen.