Olen aiemminkin maininnut sellaisesta kirjasta kuin "Ravistettava - toisinajattelijan käsikirja" (Saku Tuominen & Katja Lindroos, 2009). Olen lukemassa kirjaa nyt toistamiseen läpi ja pakko myöntää, että se pistää todellakin ajattelemaan.
Kirjan perusajatuksena on saada meidät tajuamaan kuinka kaavoihin kangistuneita me ihmiset yleensä olemme. Samalla se kertoo siitä, kuinka näennäinen kiire sekä tutussa ja turvallisessa pitäytyminen käytännössä tyrehdyttävät mahdollisuuden luovuuteen ja tätä kautta terveeseen uudistumiseen. Nyky-yhteiskunnan informaatiotulva, pakonomainen suorittaminen ja kiire käydään läpi myös tässä kirjassa. Vastaan tulee kylmää faktaa siitä, kuinka paljon me ihmiset puuhastelemme, mutta emme kuitenkaan todellisuudessa tee kovinkaan paljoa mitään hyödyllistä.
Olen kuvitellut olevani vielä suhteellisen nuori ja luova ihminen, mutta kyllä tässä väistämättä tulee sellainen olo, että kyllähän tässä ollaan jo urauduttu pahemman kerran ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tavalla. Tällaiseen ei tarvitse kuitenkaan alistua mikäli tähän kirjaan on uskominen.
Koska olen yrittänyt hieman harrastuksenakin tutkia työhyvinvointia, niin tämä kirja on osaltaan antanut minulle joitakin uusia ajatuksia myös siitä. Otan yhden lainauksen tästä kirjasta: "Kun keskeisiä työssä viihtyvyyteen vaikuttavia asioita on tutkittu, seuraavat kolme asiaa ovat nousseet esiin: mitattavuus, jokin työn tarjoama "suurempi merkitys" ja työyhteisö osoittama aito kiinnostus". (Tuominen & Lindroos, 2009, s.90)
Olemmeko pohtineet omassa työssämme näitä tekijöitä? Kuinka hyvin me pystymme mittaamaan työmme tulosta? Saammeko todellakin nähdä työmme jäljen? Tai tiedämmekö edes, että mitä olemme tekemässä? Tähän edellä mainittuun liittyy myös tuo "suurempi merkitys". Hyötyvätkö ihmiset siitä, mitä minä olen tekemässä? Vaikuttaako minun työpanokseni muiden ihmisten elämään? Kolmas viihtyvyyteen ja tietysti tätä kautta työmotivaatioon liittyvä tekijä on työyhteisön osoittama kiinnostus. Tämän voisi vapaasti tulkita tarkoittamaan myös sitä rakentavaa palautetta, jota me tarvitsemme omassa työssämme. Kiinnostusta ja palautetta pitäisi saada niin omilta esimiehiltä, työkavereilta, kuin myös niiltä joiden hyväksi työtä tehdään.
Jos nyt pohdimme näitä asioita kirkollisen työn kannalta, niin kaikki muuttuu hyvinkin mielenkiintoiseksi. Miten me mittaamme hengellisen työn jäljen tai laadun? Voidaanko kaikki mitata esimerkiksi tilastollisesti? Jos kirkossa tai seurakunnallisissa tilaisuuksissa käy vähän ihmisiä, niin ovatko seurakunnan työntekijät epäonnistuneet? Voidaanko ihmisten hengellisyyden tai uskonnollisuuden laatua mitata tilastollisesti tai ylipäätäänsä ollenkaan?
Entäs sitten työn "suurempi merkitys"? Sen voi varmasti tulkita käsittämään nimenomaan hengellisiä asioita, jolloin työn suurempi merkitys saa aivan uuden ulottuvuuden. Kaikkea ei tarvitsekaan mitata maallisella tavalla, sillä hengelliset ovat maallisen yläpuolella. Tästäkin huolimatta jokainen kirkon työntekijä ajattelee varmasti sitä, että mitä tekemiseni merkitsee muille?
Kolmantena asiana on työsyhteisön osoittama kiinnostus. Paljonko tulee lopulta rakentavaa palautetta? Ainakin pienemmissä työyhteisöissä palautteen saaminen on vaikeaa. Välimatkaa esimieheen voi olla reilusti ja kukaan ei ole auttamassa tai neuvomassa sitä, että teetkö asioita oikein, väärin tai jotenkin sinne päin. Ilman palautetta ihminen voi olla suoraan sanottuna tuuliajolla. Jos seurakunnan elämään osallistuu niukanlaisesti ihmisiä, niin vääjämättä työntekijälle tulee sellainen olo, että tehdystä työstä ei olla kiinnostuttu.
Jos tämän viihtyvyys asian yrittää niputtaa joksikin kokonaisuudeksi, niin löydämme tästä äkkiä ainakin yhden vaarallisen noidankehän, joka uhkaa kirkossa työskenteleviä. Nimittäin ihmisten kirkollisen aktiivisuuden tai enemmänkin sen puuttumisen. Syitä passiivisuuteen voi olla monia. Totta on kuitenkin se, että sama ongelma vaivaa niin ortodoksista kuin luterilaista kirkkoa (vaikka poikkeuksiakin voi onneksi löytyä). Herran huoneet eivät paljoa pullistele kävijöistä.
Näitä passiivisuuden syitä on syytä pohtia myöhemmin tarkemmin. Lyhyesti voisi sanoa, että nykyajan informaatiotulva ja valinnanpaljous ovat hukuttaneet Kirkon ja hengelliset asiat niin syvälle, että ihminen ei sitä tahdo enää löytää, vaikka periaatteessa haluaisikin. Pitää myös kirkon työntekijänä katsoa peiliin ja kysyä, että "olenko käyttänyt kaikkia mahdollisia keinoja siihen, että välittämäni Evankeliumin sanoma kantautuu kaikkialle?"
