Ystäviä kaukaa ja läheltä

Nurmeksen ortodoksinen seurakunta on saanut olla siitä etuoikeutetussa asemassa, että meillä on viime päivinä ollut vieraita kaukaa ja läheltä. Viime torstaina ja perjantaina Athos-vuoren Efraim oli seurueineen käymässä. Seurakuntalaisilla oli oiva tilaisuus esittää kysymyksiä näille kaukaisille vieraille. Lisäksi Athos-vuori on paikka, jonne hyvin harvalla on lopulta mahdollisuus päästä. Tämän vuoksi Vuoren tuleminen seurakuntaan edes muutaman vieraan muodossa on erittäin arvokas asia. Vanhus Efraim vieraili viimeeksi seurakunnassa kolme vuotta sitten.

Vieraat tutustumassa vedenpyhityspaikkaan.

Seurueen vierailu ei keskittynyt pelkästään seurakuntasalille, vaan he majoittuivat Rasimäen kylässä ja arkkimandriitta Efraim toimitti liturgian perjantai aamuna Rasimäen pyhän Johannes Kastajan tsasounassa. Liturgian jälkeen toimitettiin myös kylväsiunaus läheisellä pellolla.

Arkkimandriitta Efraim siunaamassa kylvökonetta Rasimäellä. Avustajana munkki Stefanos.

Toisena vierailijoiden jokkona Nurmekseen saapui Hammaslahden ja Joensuun tiistaiseuralaisia. Seurakuntaelämää piristää suunnattomasti se, että naapurit tulevat kyläilemään. Monen kirkon ja tsasounan historiaan liittyy monia mielenkiintoisia tapahtumia, jotka kuvastavat omalta osaltaan myös seurakuntalaisten rakkautta omaa pyhäkköään kohtaan.

Tiistaiseuralaiset lounastamassa Puukarin pysäkillä.

Paavo Harakka esittelee tiistaiseuralaisille Valtimon kirkkoa.


Toivottavasti saamme lisää vieraita ja toivottavasti saamme itsemmekin liikkeelle, jotta voisimme käydä vastavierailulla ystävien luona.

Mustavalkoista ajattelua (osa 4)

Yleisesti voidaan sanoa, että juuri uskonto on usein hyvin otollista maaperää mustavalkoiselle ajattelulle. Monet uudet uskonnolliset suunnat voivat olla yhtä alttiita fundamentalismille verrattuna vaikkapa vanhempiin kirkkokuntiin. Itsekriittisyyden nimissä tarkastelun kohteeksi on hyvä ottaa juuri ortodoksisuus. Vaikka ortodoksista kirkkoa monesti kuvataankin vanhoilliseksi, niin terve ortodoksisuus ei missään nimessä ole paikalleen jämähtänyttä. Tästä huolimatta mustavalkoista ajattelua esiintyy ortodoksisessa kirkossakin melko paljon. Monissa asioissa uskonnollinen ehdottomuus ja yksinkertaiset Kyllä / Ei - vaihtoehdot toimivat äärimmäisen hyvin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ”kyllä kaikelle entiselle” ja ”ei kaikelle uudelle”. Kuitenkin, ortodoksisessakin kirkossa muutosvastarintaisuus tuntuu olevan välillä suoranainen tavaramerkki.

Terve uskonto ei voi kääntää selkäänsä tämän ajan haasteille. Tämä ei tarkoita oikeasta uskosta luopumista, vaan kirkon elävän tradition esilletuomista uusin keinoin. Tämä taas tapahtuu niin, että tiedetään ja kunnioitetaan sitä opillista ja raamatullista perustaa, jonka varassa koko kristillinen usko lepää. Paikallaan oleminen on käytännössä sama asia kuin kuolema, sillä uskonmukaisessa elämässä täytyy aina olla liikettä ja uudistumiskykyä. Löydämme biologiasta hyvän esimerkin, sillä solujenkin täytyy uudistua jatkuvasti. Mikäli solut eivät uusiutuisi, niin siitä seuraisi väistämättä kuolema. Solutkaan eivät kuitenkaan ole täysin immuuneja ulkopuolisille ärsykkeille. Esimerkiksi karsinogeenit voivat aiheuttaa epätoivottuja solumuutoksia (eli syöpää), jonka seuraukset ovat äärimmäisen epätoivottuja.

Onko terve uskonto sitten kultaisella keskitiellä kulkemista? Uskoa ja siihen liittyvää totuutta tulisi varjella, mutta samanaikaisesti yhteisö ei voi muuttua täysin sulkeutuneeksi. Eräs harhakuvitelma on se, että kirkko eristäytyy tämän maailman menosta, vaikka todellisuudessa sen päämääränä on tuoda Jumalan kirkkaus julki tässä maailmassa. Kyse on siis aivan muusta kuin eristäytymisestä. Tämä asettaa kuitenkin kirkon toiminnalle tietyt ehdot. Jumalan valtakunnan kirkkautta tulee tuoda esille aina Tradition hengessä, mutta samanaikaisesti keinoja täytyy muuttaa, jotta nykyihminen voi parhaalla mahdollisella tavalla vastaanottaa. Hyvänä esimerkkinä on jumalanpalveluksissa käytetty kieli. Tekstien sisältöä ei tule muuttaa, mutta kieltä tulee pystyä uudistamaan. Sisällön muuttaminen turmelisi sanoman, mutta kielen uudistamatta jättäminen taas ajan myötä turmelisi sen ymmärrettävyyden.

Mustavalkoinen ajattelu on ominaista monelle ihmiselle ja itsessään se ei ole vielä ongelmallista. Äärimmäisyyteen viety mustavalkoinen ajattelu taas on fundamentalismia, joka estää kaiken uskon liittyvän kehityksen, niin hyvän kuin huonon. Kristuksen aikana fariseukset ja lainopettajat edustivat tuota äärimmäisyyteen vietyä uskoa. Sapatin viettäminen on todellakin varoittava esimerkki siitä, kuinka ihmisten hyvinvointiin liittyvä sääntö muuttui kahleeksi, joka monessa tilanteessa toimi suoranaisena esteenä hyvinvoinnille. Sapatin tarkoituksena on taata ihmiselle edes yksi päivä viikossa, jolloin hänen ei tarvitse rasittaa itseään. Sapatista luotiin kuitenkin lopulta todellinen sääntöviidakko, jossa ihmisen hyvinvoinnista tuli lopulta sivuseikka. Kristus paransi monia sairaita sapattina. Hän pyrki perustelemaan tekonsa ja sapatin perimmäisen merkityksen. Valitettavasti fariseuksilla ja lainopettajilla ei ollut halua muuttaa omia käsityksiään asiasta. Heiltä puuttui siis kyky ajatella luovasti ja nähdä asiaa laajemman kokonaisuuden kannalta.

Mustavalkoista ajattelua (osa 3)

Tästä pääsemmekin itse asian ytimeen ja fundamentalismin perusongelmaan. Yksilö itsessään ei useinkaan aiheuta ongelmia, vaan niitä luovat enemmänkin yhteisöt ja niissä toimivat johtajat. Tässä kaikessa tulee esille oikeastaan järjestelmän ja niissä toimivien johtajien vastuu. Sanalla ”järjestelmä” voidaan tarkoittaa esimerkiksi uskonnollista yhteisöä, poliittista puoluetta tai jotakin muuta ryhmää, joka voi ruokkia ja muokata ihmisen näkemyksiä ja taipumuksia haluttuun suuntaan. Tämän epäterveen asenteen ruokkiminen alkaa oikeastaan tavanomaiselle itsekorostuksella, jossa ”meidän kerho on tässä asiassa oikeassa”. Uskonnollisessa toiminnassa tämän voi kääntää lausahdukseksi ”meidän avulla pelastut”. Tämä ei itsessään ole vielä niin huonoa tai tavatonta, sillä kyllähän kuka tahansa haluaa uskoa siihen, että pelastuksen mahdollisuudet kasvavat juuri siinä kirkossa tai uskonnollisessa yhteisössä, johon itse kuuluu. Edellä mainittu lausahdus muuttuukin oikeastaan epäterveeksi vasta silloin kun siihen lisätään sana ”vain”, jolloin tuon yhteisön motto kuuluu: ”vain meidän avulla pelastut”.

Stereotypioiden luominen alkaa ME vastaan MUUT asenteen luomisella. Tätä asennetta voimistetaan entisestään sillä, että yhteisössä tiedotus asioiden käsittely muuttuu hyvin valikoivaksi ja kontrolloiduksi. Omalta kannalta epäedullisia asioita ei yksinkertaisesti käsitellä ja ne lakaistaan hyvin nopeasti maton alle. Kritiikkiä antavat tahot (niin yhteisön sisällä kuin ulkopuolella) torjutaan. Omaa järjestelmää horjuttavat tekivät koetaan uhkana ja niitä vastaan taistellaan. Eräänä keinona on tehdä kaikesta todellakin mustavalkoista, jolloin ei ole olemassa kuin hyviä ja pahoja. Ihmisten on tässä järjestelmässä helppo tehdä ratkaisuja, kun vaihtoehtoja ei ole kuin kaksi. Tällainen palikkamalli ja siihen liittyvä lähestymistapa ei kuitenkaan ole kovin hedelmällinen silloin kun käsillä oleva ongelma on monimutkaisempi. Samoin kaikki ihmiset eivät hyväksy tuota palikkamallia, jolloin he joko esittävät eriävän mielipiteen tai lähtevät (tai ajetaan) pois yhteisöstä.

Fundamentalistisessa yhteisössä toimii yhdenmukaisuusjärjestelmä, jossa kukaan ei voi marssia eri tahtiin. Tismalleen samalla tavoin ajattelevat ihmiset luovat kylläkin suuren massan, joka pystyy toimimaan hyvin pilkuntarkasti. Tämä jättää kuitenkin hyvin vähän liikkumatilaa yksilölliselle luovalle ajattelulle, jonka monet ihmiset kuitenkin omaavat. Ihmiset ovat erilaisia ja olisi käytännössä sulaa hulluutta kuvitella, että kaikki ihmiset voitaisiin mahduttaa tietynlaisen muotin sisään. Yhteisöä voidaan rakentaa sillä tavoin, että kyetään hyödyntämään ihmisten erilaisuus. Tällöin erilaisuus todellakin on rikkaus.

Mustavalkoista ajattelua (osa 2)

Psykologiselta näkökulmasta katsottuna ihmisillä on hyvin erilaisia kykyjä käsitellä vastaan tulevia asioita. Tästä aiheesta hyvänä esimerkkinä voidaan käyttää kuvia, jotka esittävät useampaa eri asiaa. Kenties yksi tunnetuimmista kuvista on malja, joka samanaikaisesti esittää myös kaksia kasvoja. Ihminen erottaa kuvasta joko maljan tai kasvot, mutta näitä kahta kuvaa ei voi havaita samanaikaisesti. Toisen kuvan erottaminen voi käydä nopeasti tai sitten huomattavasti hitaammin ja jotkut eivät välttämättä näe kuin yhden kuvan.

Geometriassa yksi tunnetuimmista malleista on Neckerin kuutio, jonka voi nähdä eri tavoin moniulotteisena. Tämän tyylisiä piilokuvia on tietenkin olemassa lukematon määrä.

Näiden kuvaesimerkkien on tarkoitus havainnollistaa se, että joku ihminen näkee jotkin asiat hyvin yksipuolisesti. Toinen taas kykenee pinnistelemällä ja aivoja rasittamalla erottamaan asiasta toisenkin näkökulman. Kolmas henkilö saattaa taas seikkailla todellisessa näkökantojen viidakossa ja hänellä on kyky muodostaa niistä myös selkeä kokonaiskuva. Valitettavasti kokonaisuuden hahmottaminen ei ole niin helppoa. Kysymys ei ole edes luontaisesta taidosta, vaan enemmänkin viitsimisestä. Ihminen mieluusti menee sieltä, josta aita on matalin, jolloin aivoja ei tarvitse turhaan rasittaa. Tiettyyn näkökantaan lukkiutuminen ”säästää” käytännössä aivoja.

Psykologian kannalta fundamentalisti on siis usein ihminen, joka tarkastelee asioita puhtaasti yhdellä tavalla. Häneltä puuttuu kyky tarkastella asioita toisen näkökulmasta ja asettua pohtimaan, että ”miltä tuosta toisesta ihmisestä mahtaa nyt tuntua”? Julkisuudessa vastakkain väittelyyn asettuneet henkilöt eivät useinkaan ole fundamentalisti ja luovasti ajatteleva ihminen, vaan kaksi ihmistä, jotka kummatkin tarkastelevat asioita yksipuolisesti. Toinen kenties enemmän yksilön kannalta ja toinen enemmän sosiaaliselta kannalta. Kummallakaan ei välttämättä ole kykyä erottaa asioita kokonaisuuden kannalta. Tällaiset väittelyt jäävätkin usein hyvin hedelmättömiksi, koska kumpikaan osapuoli ei useinkaan kykene tai vaivaudu tutkimaan asiaa laajemmin.

Mediassa käydään aika ajoin kuumia väittelyitä. Onko niiden tarkoituksena oikeasti luoda rakentavaa keskustelua ja tätä kautta parantaa maailmaa? Vai onko kyse sittenkin viihteestä, jossa omiin poteroihinsa kaivautuneet henkilöt provosoivat toisiaan parhaan kykynsä mukaan? Ainakin internetin keskustelupalstat näyttävät useimmiten olevan näitä sotatantereita, joissa rakentavan keskustelun sijaan ainut päämäärä on ensin nolata ja lopulta käytännössä tuhota toinen osapuoli.

Mustavalkoista ajattelua (osa 1)

Sanalla ”fundamentalisti” voidaan hieman yleistäen viitata ihmiseen, joka pyrkii noudattamaan kirjaimellisesti pyhiä kirjoituksia tai osia niistä ja pitää niitä erehtymättömänä auktoriteettina omassa uskonelämässään. Kristillisten ihanteiden kannalta on hyvin vaikea ryhtyä kumoamaan sitä, etteikö esimerkiksi Raamatun noudattamisesta olisi ihmisille hyötyä. Monien pyhien ihmisten erityisenä hyveenä pidetty heidän kuuliaisuuttaan pyhiä kirjoituksia kohtaan.

Nykypäivänä fundamentalisti on rinnastettavissa melkeinpä kirosanaan. Sillä tarkoitetaan ahdasmielistä pilkunviilaajaa, jolta käytännössä puuttuu lähimmäisenrakkaus. Fundamentalisti on siinä valossa kaiken luovan ja järkevän toiminnan vastustaja, joka omalla toiminnallaan pyrkii tuhomaan vapaan ja tasa-arvoisen yhteiskunnan. Edellä mainittu kuulostaa hieman kärjistetyltä, mutta lopulta tässä kaikessa on pitkälti kysymys juuri kärjistämisestä.

Sanaa fundamentalisti voidaan tutkia vielä paljon laajemmassa mielessä. Tällöin sitä ei enää tarvitse rajata kristinuskon piiriin, vaan sillä tarkoitetaan henkilöä, joka pitää omaa ryhmäänsä ja sen näkemyksiä täysin erehtymättöminä. Voimme puhua siis fundamentalismista, joka liittyy esimerkiksi marxismiin, feminismiin tai liberalismiin.

Jos joku ihminen kaikesta huolimatta kieltää kaikki kytkökset fundamentalismiin, niin se ei tarkoita sitä etteikö hän kuitenkin voisi omassa toiminnassaan ajatella hyvin mustavalkoisesti. Julkisuudessa äärimmäiseksi toisia tuomitsevat ihmiset omaavat kuitenkin itse hyvin äärimmäisiä ajatuksia, jonka vuoksi yhteentörmäykset ovat yleensä voimakkaita. Käytännössä taistelun osapuolia ja niiden mielipiteitä ei voi jakaa oikeisiin tai vääriin, vaan kyse on ihmisryhmistä, jotka tarkastelevat heitä lähellä olevaa aihetta puhtaasti omista lähtökohdistaan.

Mutta millaiset ihmiset sitten ovat herkempiä ajattelemaan asioita mustavalkoisesti? Ovatko nämä ajatukset syntyneet pitkän harkinnan tuloksena, vai onko kysymys jostain aivan muusta?

Englannissa tehtiin hiljattain tutkimus[1], jossa aivokuvauksissa todettiin selviä eroja (poliittisten) konservatiivien ja liberaalien välillä. Käytännössä näiden kuvien perusteella pystyttiin siis päättelemään (ei tietenkään 100%:n varmuudella), että onko kyseessä konservatiivi vai liberaali henkilö. Konservatiiveilla aivoissa oleva mantelitumake oli suurempi. Mantelitumake taas vaikuttaa ihmiseen tunteisiin kuten esimerkiksi vihaan, pelkoihin ja niiden muistamiseen. Vaikka kyseessä on tutkimus joka liittyi ihmisten poliittisiin näkökantoihin, niin ei liene liian rohkeata yhdistää näitä tuloksia myös uskonnolliseen maailmaan.

Koska edellä mainitussa tutkimuksessa kohderyhmä koostui pelkästään aikuisista henkilöistä, niin lopullisia johtopäätöksiä ei voida vetää vielä siitä, että ovatko ihmiset jo syntyneet sellaisiksi, että he omaavat helpommin tietynlaisen arvomaailman. Tämä kysymys on kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä ”tällaiseksi Luoja minut loi” – kommentteja on kuultu paljonkin eri dialogeissa. Harvemmin kuitenkaan konservatiivin tai fundamentalistin suusta!

---

[1] http://www.ucl.ac.uk/news/news-articles/1012/10122301

Mirhantuojien sunnuntaina

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

Vietämme tänään Mirhantuojien ja Joosef Arimatialaisen muistoa. Päivän evankeliumiluku palauttaa meidät ensin ylösnousemusta edeltäviin tapahtumiin. Joosef Arimatialainen oli arvossa pidetty neuvoston jäsen, joka oli aiemmin hyvin varoen ja huomaamattomasti seurannut Kristusta. Hän ei ollut uskaltanut tehdä tätä julkisesti, koska juutalaisten neuvosto oli avoimesti tuominnut Kristuksen. Oikeastaan on suuri ihme, että juuri hän kykeni keräämään tarpeeksi rohkeutta pyytääkseen Kristuksen ruumista. Olisi voinut kuvitella, että kukaan näistä lannistetuista ja pettyneistä Kristuksen seuraajista ei olisi nähnyt vaivaa ja ottanut mitään riskiä enää siinä vaiheessa, kun heidän opettajansa oli jo kuollut.

Joosef ei kuitenkaan halunnut, että Kristuksen ruumis oli viskottu johonkin joukkohautaan pahantekijöiden kanssa. Tämän vuoksi hän pyysi Pilatukselta lupaa saada haudata Kristuksen omaan erilliseen hautaan, joka oli kallioon hakattu. Tässä toteutuvat profeetta Jesajan sanat: ”Hänet oli määrä haudata jumalattomien joukkoon. Rikkaan haudassa hän sai leposijansa.” (Jes. 53:9)

Tämän jälkeen evankeliumin tapahtumat siirtävät meidät varhaiseen sapatinjälkeiseen aamuun, jolloin Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome olivat matkalla Kristuksen haudalle. Kristuksen hautaaminen oli tapahtunut sapatin vuoksi niin nopeasti, että näillä naisilla ei ollut mahdollisuutta toteuttaa hautaamista ja tuoksuöljyillä voitelemista kaikessa rauhassa. Nyt kun sapatti oli päättynyt, niin nämä mirhantuojat aikoivat tehdä tämän viimeisen rakkaudenosoituksen opettajaansa kohtaan.

Vasta matkalla he alkoivat pohtia sitä, että kuka vierittäisi kiven hautakammion suulta. Tämän suuren esteen he olivat jättäneet kokonaan huomioimatta lähtiessään haudalle. Mutta haudalle tultuaan he huomasivat kiven olevan siirretty pois. Sisällä haudassa he kohtasivat näyn, jossa enkeli ilmoitti heille, että heidän oli tarpeetonta etsiä elävää paikasta, joka oli tarkoitettu kuolleelle. Kristus on noussut kuolleista!

Evankeliumissa mainitaan, että naiset lähtivät järkyttyneenä pois paikalta ja he eivät uskaltaneet kertoa tästä kenellekään. Tämä on varmasti ollutkin ensimmäinen reaktio mitä ihmisille tapahtuu, kun jotain täysin käsittämätöntä on tapahtunut. Sanat eivät riitä kuvaamaan mitään. Monille ihmisille on tapahtunut tänäkin päivänä käsittämättömiä ihmeitä. He eivät ole kuitenkaan pitäneet näistä tapahtumista suurta meteliä.

Tiedämme kuitenkin varsin hyvin sen, että sanoma Kristuksen ylösnousemisesta saavutti kuitenkin opetuslapset. Nämä mirhantuojat varmasti kertoivat oman kokemuksensa siinä vaiheessa, kun olivat toipuneet ensijärkytyksestä. Valitettavasti heitä ei uskottu. Muistammehan myöskin ne kaksi opetuslasta, jotka olivat matkalla Emmaukseen. Hekin palasivat välittömästi takaisin kertomaan muille opetuslapsille ilosanoman ylösnousseesta Kristuksesta ja heitäkään ei uskottu. Vasta Kristuksen ilmestyminen jäljellä oleville opetuslapsille sai heidät lopulta uskomaan.

Mitä tämä kaikki sitten opettaa meille?
Tämän evankeliumiluvun keskeisenä opetuksena on tietysti julistaa ylösnoussutta Kristusta. Samaan aikaan se antaa kunnian niille, jotka tuona epätoivon ja surun valtaamana hetkenä eivät jääneet neljän seinän sisään suremaan, vaan he sen sijaan toimivat.

Kristuksen uskolliset ja voimakkaat opetuslapset olivat opettajansa vangitsemisen myötä vetäytyneet muualle. Heillä ei sittenkään ollut kuuliaisuutta ja rohkeutta seurata Kristusta siinä tilanteessa loppuun asti. Opetuslapsista voimakkain, eli Pietari oli kolmesti kieltänyt edes tuntevansa Jeesusta. Hän oli sillä hetkellä kieltänyt olevansa Kristuksen opetuslapsi ja seuraaja. Hän oli erottautunut tuosta joukosta, aivan kuten Tuhlaajapoika oli hyljännyt isänsä kodin ja oman perheen. Ei ihme, että Pietari poistui paikalta itkien katkerasti, sillä hän uskoi tulleensa erotetuksi tuosta joukosta lopullisesti.

Enkelin naisille julistamassa ilosanomasta käy ilmi kuitenkin lohdutuksen sana juuri Pietarille: ”Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille—” Tämän sanoman myötä Pietari ei jätetty ulkopuolelle, vaan hän pääsi osalliseksi tästä ilosanomasta muiden opetuslasten tavoin.

Mirhantuojanaiset antavat meille rohkaisevan esikuvan siitä, että meillä jokaisella tulisi olla rohkeutta ja toivoa. Rohkeutta siinä, että toimimme vakauksemme mukaan, vaikka meidän asemamme muiden silmissä ei olisikaan mitenkään arvostettu.
Toivoa meillä taas tulisi olla siinä, että me lähdemme noiden naisten tavoin kulkemaan, vaikka emme tiedä, että kuka vierittäisi pois ne esteet, joita on asetettu meidän ja Kristuksen väliin.

Tämän päivän mirhantuojien muisto sopii osuvasti myös siihen, että vietämme tänään äitienpäivää. Jos me pohdimme sitä, että ketkä vastaavat monesti kodin uskonnollisesta kasvatuksesta, niin usein on nimenomaan äitien harteilla. He välittävät eteenpäin sitä samaa hyvää sanomaa, jonka mirhantuojat ensimmäisenä saivat kuulla Kristuksen haudalla.

Yhtä lailla on todettava, että seurakunnan perustoiminnassa naiset ja heidän joukossaan tietysti monet äidit ovat olleet voimallisesti mukana. Me löydämme kirkon historiasta monia aikakausia, jolloin kirkko on toiminut näiden Kristukselle uskollisten rukousten varassa. Tästä hyvänä esimerkkinä Neuvostoliiton uskonnonvastainen aikakausi, jolloin hyvin harvoilla oli rohkeutta astua kirkkoon sisälle. Näistä harvoista suurin osa oli naisia, joiden rohkeutta eivät viranomaiset voineet lannistaa. He lähtivät rohkeasti kohti kirkkoa ja Kristusta, vaikka heillä sillä hetkellä ollutkaan varmuutta, että kuka siirtäisi mahdolliset esteet pois heidän ja Kristuksen välistä.

Tänäkin päivänä Kristusta ja lähimmäisiä palvelevat nimenomaan monet naiset. Ja monesti me pidämme tätä kaikkea niin itsestäänselvyytenä, että unohdamme kiittää heitä kaikesta siitä hyvästä mitä he tekevät seurakunnan hyväksi. Näiden mirhankantajien muistojuhla ei ole pelkästään heidän muistamistaan, vaan siinä heijastuu kiitos kaikkia niitä kohtaan, jotka rohkeasti ja uskollisesti jaksavat palvella Kristusta ja lähimmäisiä.

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

Vanha kirjoitus kritiikistä

Kristus nousi kuolleista!

Koska en nyt juuri ehdi kirjoittamaan mitään tähdellistä, niin tarjoan teille blogikirjoituksen parin vuoden takaa:

http://andreinajatuksia.blogspot.com/2009/05/saisinko-kritiikkia.html

Yhden miehen tappaminen ei palauta pilvenpiirtäjiä pystyyn

Olen hämmentyneenä seurannut uutisia Osama bin Ladenin kuolemasta. Miestä on tietysti etsitty jo vuosia, joten hänen löytyminen ja surmaaminen ei nyt ollut mitenkään täydellinen yllätys.

Kenties minua enemmän häiritsivät ne karnevaalikuvat New Yorkista, jossa ihmiset pomppivat riemusta tasajalkaa. Heidän silmissään oikeus ainakin jossain mielessä on nyt tapahtunut, kun tuo pahamainen terroristi teloitettiin omassa kodissaan. Kaiken kukkuraksi tästä ollaan jo kohta tekemässä elokuvaakin. (linkki) Tämä kaikki tuntuu hyvin käsittämättömältä.

Minulla ei ole omakohtaisesta kokemusta siitä, että miltä tuntuu olla terrorismin uhri. Esimerkiksi läheisensä menettäminen WTC-iskussa tai siellä lähistöllä oleminen tuona surullisen kuuluisanana päivänä on ollut varmasti äärimmäisen traumaattinen kokemus.

Mutta voiko ihminen riemuita siitä, että toinen ihminen tapetaan?
Kuolemanrangaistukselle haetaan oikeutuksia mitä moninaisemmilla tavoilla. Mielestäni se on kuitenkin asia, mitä ei pitäisi yksinkertaisesti toteuttaa.

Jos tappamisen hyvityskeinona käytetään tappamista, niin eivätkö kummatakin seiso lopulta silloin samalla rivillä?

Mitä tästä kaikesta seuraa? Sitä on mahdotonta sanoa. Vaikea kuvitella, että maailmanrauhakaan olisi yhtään sen lähempänä.

Romahtaneet pilvenpiirtäjät eivät nouse pystyyn, eivätkä surmatut palaa takaisin henkiin, vaikka kaikki maailman bin Ladenit tapettaisiin. Kuvista päätellen monille tuli kuitenkin hyvä mieli ja monen mielestä oikeus on nyt tapahtunut.

Jostain kumman syystä minua ei kuitenkaan hymyilytä nyt yhtään.