Eri ortodoksisuuteen liittyvissä keskustelufoorumeissa palataan yhä uudestaan ja uudestaan kysymykseen Bysantti vai Venäjä? Tällä hetkellä kuuumana perunana on kirkkomusiikki, joka jakaa mielipiteen karkeasti sanottuna kolmeen:
Ensinnäkin ovat ne, jotka kaiken olevan niin kuin ennenkin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kirkkomusiikin pitää edustaa tyyliä, jota se on ollut suurinpiirtein 1700-1910-lukujen välisenä aikana. Heidän mielestään tämä on sitä ortodoksisen kirkkomusiikin todellisen perinteen kunnioitusta, koska tähän ihmiset ovat tottuneet. Musiikki on varmasti taiteellisesti korkeata ja korkealentoista, mutta kuinka hyvin se palvelee jumalanpalveluksen rukouksellisuutta on sitten toinen kysymys. Samanlaisia kiksejä ihmiset saisivat varmasti oopperasta tai teatterista. Kuitenkin, näistä joutuu maksamaan, niin on parempi tosiaan mennä kirkkoon, jossa pääsee nauttimaan tästä musiikista ilmaiseksi. Tässä tapauksessa kysymys on puhtaasti tottumuksesta, jonka perusteella väitetään, että tämä tyylisuuntaus olisi se ainut ja oikea.
Toisena mielipiteenä on sitten bysanttilainen kirkkomusiikki. Koska aimmin totesin, että ihmiset ovat aikojen saatossa tottuneet tiettyyn tyyliin, niin sen vuoksi tällaista bysanttilaista kirkkomusiikka on vaikea omaksua heti kättelyssä. On niitä, jotka näkevät tämän puhtaana mylvimisenä. Oli miten oli, niin tämä tyyli palvelee kuitenkin enemmän sanoja ja tätä kautta rukouksellisuutta, vaikka varmasti sekin on käynyt läpi joitakin muutoksia. Musiikki on kuitenkin niin voimakkaasti sidoksissa ympäristöönsä ja vallitsevaan kulttuuriin, että bysanttilaisen kirkkomusiikin sovittaminen 1:1 suomalaisiin puitteisiin on käytännössä hyvin vaikea tehtävä. Tämä on ehkä yksi syy siihen, että muutoin niin hyvä kirkkomusiikki saa osakseen väheksyntää täällä meillä päin.
Kolmantena mielipiteenä on sitten oman kansallisen kirkkomusiikin kehittäminen. En oikein tiedä, että millaisilta lähtökohdilta tätä pitäisi toteuttaa? Kuulostaisiko Kerubiveisu hyvältä "Vakaa vanhan Väinämöisen" sävelmällä? Kirkkoarkkitehtuurin ja ikonitaiteen tuotokset 1950-luvun jälleenrakennuskaudelta ovat myös pääosin surullista katsottavaa. Kirkot ovat joko mutterin, kolmion tai laatikon mallisia mahdollisine piikkitorneineen. Ikoneissa kuvatut hahmot taas ovat mustia kasvoiltaan ja kaikki ääriviivat ovat viivottimella vedettyjä. En halua edes tietää, millaiselta kirkkomusiikki kuulostaa tähän sapluunaan sovitettuna.
Löytyisikö neljättä näkemystä?
Arkkipiispa Paavalin muoviliturgia bysanttilaisen kirkkomusiikin pohjalta on ihan hyvä ja toimiva vaihtoehto. Mutta sekään ei ole lopulta saanut niin suurta jalansijaa kirkossamme. Ehkä malllia voisi sittenkin ottaa Venäjältäkin, mutta paljon varhaisemmalta ajalta kuin 1700-1800-luvuilta. Vanha znamenni-musiikki voisi olla toimiva vaihtoehto. Esimerkiksi monissa Venäjän luostareissa on herätty käyttämään tätä kauan unohduksissa ollut kirkkolaulutyyliä. Esimerkiksi Vanhan Valamon luostarissakin voi tätä kirkkolaulua kuulla tänäkin päivänä. Suomessa kiertueella ollut Konevitsa-kvartettikin lauloi muutamia veisuja, joiden pohjana oli tämä laulutyyli. Tämä znamenni-laulu voi olla aika hyvä ratkaisu meidän nykyistä tilannetta silmälläpitäen.
Lisäksi meidän tulee muistaa vielä eräs hyvin tärkeä asia. Tällä hetkellä jumalanplaveluksissa on edelleen sitä henkeä, että on palveluksen toimittajia / esittäjiä ja sitten on sivustaseuraajia. Asetelma on väärä. Kaikkien pitää osallistua palvelukseen ja tällöin siinä pitää olla enemmän yhteistä laulua ja myös kuoron laulamaa laulua, jossa sanat ja rukouksellisuus korostuvat. Lisäksi nk salaisista rukouksista tulisi luopua kokonaan, koska nämä osaltaan luovat jaottelua, jossa sivustaseuraajien puolesta toimitetaan jotain. Liturgian tarkoituksena on, että KAIKKIEN TULEE YMMÄRTÄÄ JA OSALLISTUA TÄYSIN SYDÄMIN JUMALANPALVELUKSESTA!
