Vaiettu asia 1

Viime viikolla oli otsikoissa muutama vaiettu asia. Ensinnäkin oli Sofi Oksasen haastattelu, joka herätti paljon keskustelua. On tietysti totta, että lehdet mieluusti poimivat räikeimmät kannanotot ja painottavat niitä, koska niistähän lukijat innostuvat.

Suomessa innostuttiin haukkumaan Oksasta siitä, että hän näillä kannanotoillaan tahraa Suomen mainetta. Mutta pystyykö joku muka kumoamaan sen väittämän, etteikö hyvin moni suomalainen mies olisi alkoholiin ja väkivaltaan taipuvainen?

Ilmeisesti nyt osuttiin arkaan paikkaan. Kysymyksessä on selvä suomalainen tabu. Asia, josta ei saa puhua, tai joka tulisi sivuuttaa ilman sen suurempaa hämminkiä. Asioiden kieltäminen ei kuitenkaan paranna mitään, vaan sama touhuhan jatkuu silloin entiseen malliin.

Mutta kuka haluaa puhua asiasta ja myöntää, että "meidän perheen isännällä on huono itsetunto ja se aina ryyppää useaan otteeseen joka viikko ja siinä samassa suutuspäissään pieksee muutkin perheenjäsenet lemmikkieläimiä myöten. Eihän se kivalta kuulosta, mutta se ei myöskään hävitä tuota faktaa pois maan päältä.

Samaisen asian on esittänyt aikoja sitten Eppu Normaali biisissään "Murheellisten laulujen maa". Tästä biisistä kaikki tykkäävät, vaikka kannanottona se on tismalleen sama, mitä Sofi Oksanen tässä taannoin sanoi.

Syyttömänä syntymään sattui hän
tähän maahan pohjoiseen ja kylmään,
jossa jo esi-isät juovuksissa tottakai
hakkasivat vaimot, lapset jos ne kiinni sai

Perinteisen miehen kohtalon
halus' välttää poika tuo
En koskaan osta kirvestä,
enkä koskaan viinaa juo
muuten juon talon

Lumihanki kutsuu perhettä talvisin,
vaan en tahdo tehdä koskaan lailla isien
Mut kun työnvälityksestä työtä ei saa,
hälle kohtalon koura juottaa väkijuomaa

Niin Turmiolan Tommi taas herää henkiin
ja herrojen elkeet tarttuvat renkiin
Kohti laukkaa viinakauppaa

Se miehen epätoivoon ajaa,
kun halla viljaa korjaa
Keskeltä kylmän mullan hiljaa
kylmä silmä tuijottaa
kun kirves kohoaa

Keskeltä kumpujen, mullasta maan
isät ylpeinä katsovat poikiaan
Työttömyys, viina, kirves ja perhe
lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe

Tämä tuhansien murheellisten laulujen maa
jonka tuhansiin järviin juosta saa
Katajainen kansa, jonka itsesäälin määrää
ei mittaa järki, eikä Kärki määrää,
jonka lauluissa hukkuvat elämän valttikortit
ja kiinni pysyvät taivahan portit
Einari Epätoivosta
ne kertovat

Vahingonilo, paras ilo?

En ole omistanut digiboksia enää puoleentoista vuoteen. Eikä se ole kyllä harmittanut laisinkaan. Harvassa ovat ne tilaisuudet, joissa pääsen todistamaan, etten ole todellakaan menettänyt mitään. Tällainen tilaisuus kuitenkin koitti, kun olin vaimoni isovanhempien luona kylässä. Keskustelimme niitä näitä olohuoneessa ja taustalla pyöri jokin amerikkalainen sarja, jossa mässäiltiin onnettomuuksilla. Siinä lensivät kilpa-autot volttia, urheilukatsomossa oli joukkotappelu ja maastopyöräilijä vieri 50 metrin pudotuksen rotkoon. Tuota pyöräilijän onnettomuutta näytettiin monen monta kertaa, myös hidastettuna ja suurennettuna. Kylläpäs on ”mukavaa” kun tällaiset onnettomuudet on saatu tallennettua kaikkien katsojien mielenkiinnoksi ja iloksi. Kaikkea ne kännykkäkamerat ja muut pienet tekniset tallentimet tuovatkaan meidän eteemme.

Kysymys ei ole kuitenkaan vain yhdestä onnettomuuksiin keskittyneestä TV-sarjasta, vaan paljon laajemmasta ilmiöstä. Suurin osa kilpailuohjelmista ei keskity juhlistamaan voittajaa, vaan ennemminkin niissä hehkutetaan, kuinka joku häviää ja joutuu ulos kilpailusta. Enää ei siis valita kilpailun voittajaa, vaan valitaankin se henkilö, joka seuraavaksi putoaa pois. Tietysti, lopulta jäljelle jää se voittaja, mutta se taas ei jaksa ihmisiä pitkään kiinnostaa. Onko tämä sitä vahingoniloa?

Jos televisio tarjoaa onnettomuuksia ja tappioita, niin entäs lehdet sitten? Sanon tässä heti alkuun, että en ole ostanut iltapäivälehtiä viimeiseen neljään vuoteen, eikä sekään harmita ollenkaan. Pelkkä vilkaisu lööppeihin vahvistaa uskoani siitä, että lehtien sisältö on suunnattu sille suurelle yleisölle, jota kiinnostavat nimenomaan huonot uutiset. Kuinka usein lehtien otsikoissa muka loistavat hyvät uutiset? Valitettava tosiasia on näet se että, mitä traagisempi onnettomuus tai vastoinkäyminen, sen paremmin lehti myy.

Kenties kysymys ei ole tässä tapauksessa suoranaisesta vahingonilosta, mutta kyllä kielteiset asiat vaan kummasti jaksavat kiinnostaa ihmisiä. Mitä ihmiset sitten ajattelevat näitä lukiessaan? Päällimmäisenä voi olla kauhistus ja sen jälkeen hieman lohdullinen ajatus siitä, että ”hyvä ettei minulle käynyt niin”. Enää eivät riitä toimintaelokuvat, vaan nyt toimintaa pitää olla myös uutisissa tai muutoin ne eivät jaksa kiinnostaa. Kielteinen tai jollain tavalla dramaattinen julkisuus vetoaa ihmisiin paremmin. Onnistumiset ja ilon aiheet pääsevät suuriin otsikoihin yleensä vain silloin, kun ne liittyvät urheiluun.

Olen saanut myös omassa työssäni kokea sen, että kielteinen julkisuus kiinnostaa enemmän. Pari vuotta sitten pääkirkon lämmitys reistaili lähes päivittäin. Totesin tämän samaisen asian ohimennen YLE:n radiojumalanpalveluksen nauhoituksesta vastaavalle henkilölle, joka asenteli mikrofoneja kirkossamme. Ilmeisesti tieto seurakuntaamme kohdanneesta vastoinkäymisestä ylitti uutiskynnyksen, sillä heti alkuviikosta maakuntaradion toimittaja soitti minulle ja halusi tehdä näistä lämmitysongelmista jutun. Kysyin silloin, että eikö toimittajaa kiinnostaisi tehdä juttua enemmin jostain kirkollisesta tai hengellisestä asiasta? Vastaus oli kielteinen. Ymmärsin rivien välistä, että sellaiset asiat eivät liiemmin kiinnosta kuulijoita.

Johtopäätös: Huonot uutiset siis kiinnostavat enemmän kuin hyvät uutiset. Ainakin silloin kun ei ole kysymys itsestä tai omasta lähipiiristä. Jokaisen on kuitenkin syytä varautua pahimpaan, sillä kuolleisuus on edelleen tasan sata prosenttia.

Yleistystä ja mielikuvia

Mehän kaikki varmasti tiedämme mitä sana "yleistäminen" tarkoittaa. Siinähän esimerkiksi yhden henkilön edesottamukset alkavat leimata koko ammatikuntaa tai sitä ryhmää johon hän kuuluu. Jostain kumman syystä yleistämistä ei tapahdu niin paljoa myönteisissä asioissa, vaan enimmäkseen kielteisissä.

Seuraavat otsikot ovat mielestäni yleistämistä, koska tunnen henkilökohtaisesti vain ja ainoastaan yhden asiaan liittyvän henkilön, joka on hyvin näkyvällä tasolla mukana politiikassa:

”Ortodoksinen kirkko tiukentamassa pappien kuria” (YLE 12.11.2009)

”Ortodoksipiispat selvittävät pappien sidonnaisuuksia politiikkaan” (HS 25.11.2009)

”Arkkipiispa Leo: Ortodoksipapit pois politiikasta” (YLE 25.11.2009)

Yllä oleva otsikko antaa tasan tarkkaan sellaisen kuvan, että lähestulkoon jok'ikinen ortodoksinen pappi on mukana poliittisessa toiminnassa. Asiahan ei minua liiemmin liikuttaisi, lukuunottamatta sitä faktaa, että olen itse pappi... Mutta en ole, enkä tule ikinä olemaan mukana politiikassa.

Sitten taas otsikko "Ortodoksinen kirkko tiukentamassa pappien kuria" antaa lukijalle sellaisen kuvan, että papit istuu päivät pitkät kapakassa ja hoitavat työtehtäviään, jos siltä nyt sattuu tuntumaan.

Onhan se totta, että kaikkiahan uudet säännöt ja kuri koskevat, mutta tuntuu ihan siltä, että tässä on koko pappien ammatikunta leimattu porukaksi, joilla on kytköksiä ties mihin. Onko tämä jonkinmoista kasvojen pesua, että ortodoksisessa kirkossa kaikki tulee olemaan nyt putipuhdasta.

Mielestäni uutisessa olisi ollut korrektia korostaa sitä faktaa, että tällä hetkellä ortodoksisen kirkon virassa olevalla ja seurakunnallista perustyötä tekevällä papistolla ei ole sen kummempia kytköksiä sinne taikka tänne ja kaiken lisäksi itse kukin yrittää hoitaa työnsä niin hyvin kuin se vain on mahdollista.

On se kumma, kun huipulla tuulee niin eniten se ravistelu näyttää tuntuvan täällä ruohonjuuritasolla. Ei oo ensimmäinen, eikä varmaan viimeinen kerta...

Uskonnollinen propaganda

Taas kerran "uskonnollinen propaganda" nostaa päätään täällä Suomessa. Italiassa kauhistuksen aiheena oli risti seinällä. Tällä Suomessa tätä julkeata kristillistä touhua ovat harjoittaneet eräät Pohjanmaalla sijaitsevat koulut, joissa on luettu ruokarukous.

Jos 80% suomalaisista on kristittyjä, niin eikö kaiken järjen mukaan ole aika luontevaa, että kristillisyys voisi leimata jokapäiväisiä asioita? Mutta näinhän tämä ei ilmeisesti voi mennä?!!? Ihmettelen edelleen, ettei kukaan ole vielä uskaltanut kritisoida siniristilipun käyttöä, vaikka siinä on selvästi kristillinen symboli. Eiköhän tämäkin kohta tapahdu...

Demokratiaa olisi se, että asiat toimisivat enemmistön mukaan, mutta ei täällä. Ja syy on kyllä meissä itsessämme. Suurinta osaa ihmisistä ei kiinnosta uskonnolliset asiat. He eivät siis kiellä uskontoa, kuten vapaa-ajattelijat, vaan heitä ei yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa. Sama suuntaus on politiikassa. Ihmiset olevinaan kannattavat jotain puoluetta, mutta ei heitä lopulta kiinnosta pätkän vertaa mitä politiikan kentällä tapahtuu.

Juuri tämän välinpitämättömyyden vuoksi pieni, mutta sitäkin äänekkäämpi ryhmä pystyy sanelemaan asioita kaikkien puolesta. Näin tapahtuu politiikassa ja näin tapahtuu myös uskonnossa.

Niin kauan kuin kristittyjä on enemmistö, tulisi kouluissa tuoda kristillisyyttä ainakin jollain tasolla esille. Uskonnottomat voivat perustaa vaikka omia kouluja, joissa on risteistä puhtaat seinät ja Jumalasta ei muutoinkaan puhuta mitään. Tällöin he voisivat toteuttaa tuota uskonnosta vapaata elämää.
Sitten taas kun kristittyjä on alle 50%, niin silloin me perustamme omat koulumme, joissa voimme toteuttaa uskonmukaista elämäämme.

Milloin koittaa aika, jolloin tämäkin yllä oleva kristillinen symboli poistetaan julkisuudesta?

Mitä tänään (en) katsoisi telkusta...

Olen jo moneen kertaan ylpeillyt sillä, että meidän taloudessa ei ole digiboksia ja silti olemme pärjänneet ihan hyvin. Katson kuitenkin aika ajoin ohjelmaopasta ja pohdin, että jäisinkö jostain hyvästä paitsi. Seuraavassa muutamia ohjelmia, joita voisin katsoa:

TV1
17.00 TV-uutiset (ihan vain saadakseni tietää mitä päivän aikana on tapahtunut)
19.00 Hetki luonnossa (no luontojuttujahan katsoo aina)
21.00 A-zoom (siinä oli jotain uskonnosta)

TV2
22.05 Kova laki (poliisi ja oikeussarjoja jaksaa katso pienen setin per viikko)

TV3
20.00 Ilman johtolankaa ("Without a Trace" - huonosta otsikkosuomennoksesta huolimatta hyvä sarja)

Enempää en viitsi laittaa edes ohjelmia, koska ilta on jo täynnä tällä aikataululla. Voisin laittaa myös tähän, että mitä en katsoisi vahingossakaan:

Kaikki saippua- sekä realitysarjat, jotka hallitsevat 85% kaikesta ohjelmastarjonnasta (YLE:n kanavia lukuunottamatta).

Kaikesta huolimatta en tarvitse digiboxia. Uutiset näen lehdestä tai netistä ja olen ostanut itselleni DVD-boxin sarjasta Without a Trace. Hetken luonnossa voi suorittaa livenä ja uskonnollisia asioita näen myös joka päivä. Että silleen...

Avioero

"Lähes puolet avioliitoista päätty Suomessa eroon"
Näin julistaa Helsingin Sanomien verkkosivuilla oleva otsikko (HS 15.11.2009. Tässä uutisessa tuotiin esille mm. se, että nykyään avioero ei ole niin paheksuttavaa kuin ennen ja uusi yksilökeskeinen citykulttuuri tukee tätä ajattelua. Nykyinen maailmanmeno on myös lisännyt kiireellisyyttä ja parisuhteelle tervettä yhdessäoloa on vähemmän.

Kiire ja maallistuminen. Tuttuja juttuja, jotka tuovat mukanaan monia lieveilmiöitä. Sanon nyt tässä heti alkuun, että avioero on vaihtoehto, jos liittoon kuuluu piirteitä, jotka selkeästi loukkaavat toista ihmistä. Väkivalta on esimerkiksi oikeutettu syy avioeroon, vaikka eroa ei voida koskaan pitää ihanteellisena asioina. Voimme kuitenkin sanoa, että se on kahdesta pahasta selkeästi se pienempi.

Mutta mitä on tuo yksilökeskeinen ajattelu, joka näyttää tukevan avioeroa?
Ensimmäisenä tulee mieleen se, että siinä ihminen ei halua tehdä missään asioissa myönnytyksiä. Parisuhde on kuitenkin aina kompromissi. Joistakin asioista on luovuttava yhteisen edun nimissä. Jos kaksi ihmistä toimii tismalleen omien halujensa mukaan, niin yhteentörmäys on selvä ja ongelmia tulee silloin roppakaupalla. Uhrautuvaisuutta ja kunnioitusta pitää löytyä kummaltakin osapuolelta. Yksilökeskeisessä ajattelussa omat tarpeet käyvät kaiken muun edelle, jopa oman aviopuolison.

Toinen tähän liittyvä asia on oikeastaan enemmän biologinen, mutta sekin tukee juuri yksilökeskeisyyttä. Kysymys on ihastumisesta. Biologisesti ihastumisen tarkoituksena on saattaa kaksi ihmistä yhteen. Varmasti moni tietää, että ihastumisen tunne vie ihmisen mukanaan ja kysymys on puhtaasti sanottuna aika euforisesta tilasta. Tämä tila ei yleensä kestä pitkään ja ihastuminen muuttuu rakastumiseksi, joka tilana on luonnollisesti hieman "rauhallisempi" .

Yksilökeskeisessä ajattelussa tätä ihastumisen euforista tilaa jäädään monesti kaipaamaan. Ja monesti helpoin tapa palata tuohon tilaan on se, että etsitään itselle uusi ihastumisen kohde. Ajattelu on lyhytnäköistä, sillä tästä voi tulla loputon kierre, sillä ihastuminenhan ei voi kestää loputtomiin.

Joku voi sanoa, että "erosin, koska liitossamme ei ollut rakkautta". Mitäpä jos kysymys olikin siitä, että rakkaudelle ei annettu tilaa ja ihastumisen haihduttua, vain kaikki lopetettiin. Toisin sanoen, luovutettiin ennen kuin todellinen "taistelu" oli edes alkanut. Avioliitto ei sakramenttina luo rakkautta tyhjästä, vaan sitä pitää olla entuudestaan. Avioliitto kyllä lisää ja ylläpitää rakkautta ja on tällöin myös uskomaton voimavara.

Uusi ryhmä Facebookissa

No niin. Nyt on sitten Facebookissa ryhmä nimeltä "Olen ortodoksi!"
Päälimmäisenä ajatuksena ryhmän luomisessa oli tietysti verkostoituminen. Onn mukava huomata, että ortodokseja on muitakin kuin minä itse. Etenkin läntisessä Suomessa tämä on enemmän kuin totta. Muistuu mieleen omat kouluvuodet, jolloin sain olla monesti koko koulun ainut ortodoksi. Sitten on vielä se, että tuossa ryhmässä voidaan pitää yllä kehittävää keskustelukulttuuria, kun kaikki luonnollisesti esiintyvät omalla nimellään.

Tähän liittyen olen ollut hieman kiireinen. Mutta pitää kyllä iloksi ja riemuksi todeta, että muutamassa päivässä on sinne on löytänyt tiensä yli 350 ihmistä. Se on hyvä juttu :)

Hyvitystä työlle

Olen tuossa aikaisemminkin maininnut työssäjaksamisen ja sen, että siihen pitäisi panostaa. Työssäjaksamiseen liittyvät myös lieveilmiöt, joiden taustoja ei ole pohdittu tarpeeksi.

Kun ihminen alkaa uupumaan ja toisaalta urautumaan työssään, alkaa hän etsiä korvaavia asioita saadakseen vastinetta "loputtomille" ponnisteluilleen. Monesti ihmisestä voi esimerkiksi muodostua muiden silmissä hankala, joka haluaa olla kaikessa oikeassa ja joka haluaa myös mahdollisimman paljon huomiota ja kiitosta osakseen. Tämä tapahtuu lähes tiedostamatta.

Toinen tekijä on tietysti raha. En usko, että meillä kirkon työhön pyrkisi ihmisiä, jotka tulevat sinne puhtaasti "leipäpappi" asenteella. Työn luonne nyt vain yksinkertaisesti on sellainen, että se vaatii kutsumusta. Mutta kenties ajan myötä, ihmisestä voi tulla enemmän tämänkaltainen, mikäli työssäjaksamiseen ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota.

Raha on kuitenkin huono työmotivaation lähde. Joku tiesi kertoa, että palkankorotus vaikuttaa työhön motivoivasti vain noin kahden viikon ajan. Tämän jälkeen ollaan käytännössä samassa pisteessä kuin ennen palkankorotusta.

Monesti raha näyttelee kuitenkin hyvin suurta roolia kaikessa. Ja jälleen kerran, aivan kuin puolivahingossa, ihminen alkaa etsiä hyvitystä omalle työlleen myös rahallisesti. Joku ottaa ensin lyijykynän itselleen työpaikalta ja viisi vuotta myöhemmin hän huomaa, että omat ja firman rahat ovat menneet jo täysin sekaisin. Tässäkin on saattanut kaiken lähtökohtana olla alitajuntainen turhautuminen työhön ja jonkinlainen omatoiminen palkinnon hankkiminen työpanokselleen.

Kolmantena ongelmana on ajankäyttö. Jos ihminen turhautuu omassa työssään, niin se muuttuu puhtaasti suorituspohjaiseksi. Tälläinen suorittaminen sosiaalisessa työssä on hyvin viheliäistä, koska siinä ei muille ihmisille ei anneta enää aikaa, vaan päällimmäisenä pyrkimyksenä on saada kaikkia äkkiä pois alta, jotta pääsisi kotiin tekemään asioita, jotka kiinnostavat enemmän. Kirkollisessa työssä tämä on vielä kauhistuttavampi ajatus. Itse toivon ja rukoilen, että minä en ryhdy toimittamaan jumalanpalveluksia kellon kanssa. Silloin on asiat oikeasti pahasti pielessä.

Koko asian voi selittää siis näinkin:
Ilman kunnollista kohtelua ihmisestä voi tulla huono ja leipiintynyt. Kysymys ei tietysti ole pelkästään siitä, millaista arvostusta ja palautetta saamme. Meidän tulisi pystyä pitämään myös itse huolta omasta työkyvystä. Paras nykyajan apukeinoista on työnohjaus. Moni suhtautuu siihen kuitenkin hyvin kriittisesti. Kenties sen takia, että siinä pitäisi pystyä ensimmäisenä myöntämään, että minä en olekaan täydellinen omassa työssäni. Kenties kaikissa työpaikoissa tulisi tehdä asennekasvatusta siinä, että työnohjaus ei ole meille mikään turha juttu.

Kirkkokuntaa tämä samainen asia koskettaa hyvin läheisesti. Toivon hartaasti, että nämä ongelmat huomioidaan ruohonjuuritasoa myöten. Nykyään on paha tapa vain palkata konsulttifirmoja pitämään koulutustilaisuuksia, joiden perimmäisenä pyrkimyksenä on lisätä työntekijöiden työtehokkuutta. Hyvä asia sinäänsä, mutta hyödytöntä, ellei olemassaolevia ongelmia poisteta sitä ennen.

Jumalanpalveluksesta

Mikä on liturgisen elämämme tila?

Jonkun mielestä se on täydellinen ja toisen mielestä ei lähellekään sitä. Ehkä suurin synti tänä päivänä on mitata asioita hyvin ulkoisesti. Jonkun mielestä täydellisyys toteutuu ainoastaan silloin, kun kaikki on tehty tarkalleen ohjekirjan mukaan ja kirkkokansa osaa toimia sotilaallisen yhdenmukaisesti kaikissa tilanteissa. Mikäli jollakin on kanttia toimia toisin (useimmiten tietämättään), saa hän osakseen vähintään paheksuvia katseita.

Onneksi voin todeta, että henki on muuttunut hieman terveellisemmäksi. Ulkoisten asioiden suorittaminen ei olekaan itsetarkoitus, vaan olennaisin asia onkin se rukous. Hyvä niin, vaikka tämän asian suhteen parannusta on tehtävä vielä paljon.

Mutta edelleen kuuluu kysymys, että mikä on liturgisen elämämme tila?
Ehkä asiaa pitää lähteä tutkimaankin sisältä päin. Tarkoitan tällä sitä, että mitä jumalanpalvelus antaa ihmiselle? Ensimmäisenä voikin pohtia, että viihdynkö minä kirkossa?

Mikäs kysymys tuo nyt sitten oli? Jos ihminen tulee omaehtoisesti kirkkoon, niin eikös hän siellä myös viihdy?
Jos jumalanpalvelus toteutuu oikealla tavalla, niin kenenkään ei pitäisi haluta kirkosta pois. Olon pitäisi olla samanlainen kuin opetuslapsilla Taaborin vuorella: "Herra, on hyvä, että me olemme täällä". (Matt. 17:4) Ihminen pääsee kosketuksiin tuolloin pyhyyden kanssa, jolloin hän ei kerta kaikkiaan halua mitään muuta.

Valitettavasti tämä ei aina toteudu. Onko syy ihmisen, joka on saapunut paikan päälle enemmän vanhasta tottumuksesta ja siitä syystä, että jumalanpalvelus on asia mikä pitää suorittaa. Nyt hän sitten vilkuilee epätoivoisesti kelloa, kun palvelus on kestänyt viisi minuuttia pitempään kuin tavallisesti.
Kenties vika ei olekaan ihmisen asenteessa vaan tilassa. Jokin ikoni tai kenties penkki on väärässä paikassa. Kenties vika on toisessa ihmisessä. Jollakin on liian kirkkaat vaatteet, vaikka nythän on paasto. Joku kumartaa liian syvään, aivan liian teatraalisesti, tai sitten joku ei kumarra ollenkaan. Voi kauhistus sentään!
Vika on tietysti kuorossa ja kanttorissa. Itse voisin laulaa tuhat kertaa paremmin jos vain viitsisin. Tai itse asiassa vika onkin papissa, joka lukee välillä liian hitaasti ja saarnoissakin hän käsittelee asioita, jotka vaativat minulta aivan liian paljon.

Kaikki tietysti vaikuttaa kaikkeen, mutta ennen kaikkea siihen vaikuttaa meidän oma asenteemme. Sitä kannattaa pohtia ihan tosissaan...

Tunnustuksellista

Uutisissa oli juttu siitä, kuinka Italiassa luokkahuoneesta poistettiin risti, koska se loukkasi uskonnottoman oppilaan vakaumusta. Aloitteentekijä oli suomalainen.

Muistan joskus aikoinaan kuulleeni, että bussin radio on "kaksikorvainen". Jos joku halusi kuulla jotain radiosta, se voitiin laittaa päälle. Jos joku matkustajista taas samanaikaisesti vaati radion sulkemista, niin näin piti tehdä. Tämä taisi olla ihan kirjoittamaton sääntö, jonka tuo bussikuski kertoi. Siitä on lähemmäs 30 vuotta aikaa. Mutta ilmeisesti EI-ääni on se, jonka ehdoilla on mentävä.

Haluan kuitenkin pohtia tätä asiaa vielä hitusen lisää. Ensinnäkin, omalta kantilta katsottuna, minä en vaadi, että ateistien tai muiden uskontokuntien edustajien pitäisi toimia minun haluamallani tavalla. Minua ei loukkaa se, että oma lapseni osallistuu muihin kuin ortodoksisiin tapahtumiin. Minä en esimerkiksi vaadi, että lapseni luokkahuoneeseen laitetaan ikoni, vaikka mukavalta se tuntuisikin. Minun mielestäni erilaisuus on rikkaus ja me voimme oppia toisiltamme hyvin paljon.

Uskallan väittää, että normaali, "rehellinen ateisti" ajattelee samalla tavoin. Hän on myös sitä mieltä, että erilaisuus on rikkaus ja ikonit ja muut ristit seinillä eivät haittaa, koska hänelle ne eivät sillä tavoin merkitse mitään.

Ne, jotka vaativat ulkoisten uskonnollisten merkkien ja symbolien poistamista, edustavat jotain muuta. He edustavat sitä samaa voimallista uskonnonvastaista toimintaa, jota nuoressa Neuvostoliitossa harjoitettiin vallankumouksen jälkeisenä aikana. Varmasti siihen uskonnonvastaiseen intoon oli vaikuttanut se, että kirkko oli tukenut itsevaltiasta monarkkia, joten siihen liittyi kielteisiä tunteita.

Jonkin asian, ihmisen tai yhteisön vihaamiseen liittyy yleensä traumoja. Joskus nämä traumat eivät ole omakohtaisia, vaan ne ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Kysymys voi olla tietämättömyydestä ja korostuneista ennakkoluuloistakin. Uskonnonvastainen toiminta edustaa suvaitsemattomuutta siinä, missä joku ei halua nähdä ulkomaalaistaustaisia ihmisiä oman kotipihansa läheisyydessä tai samassa koulussa, missä hänen omat lapsensa ovat.

Paljon on vielä uskonnonvastustajille tehtävää. Uskoisin, että seuraavana projektina on siniristilipun muuttaminen toisenlaiseksi, sillä korostuuhan siinä aivan liian selkeästi kristillisyys. Kirkotkin pitäisi muuttaa uskonnottomiksi, koska niiden olemmassaolo häiritsee varmasti uskonnottomia. Uspenskin katedraalista voisi tehdä esimerkiksi sisäluisteluradan. Kyllä siinä kelpaisi kaikkien uskonnonvastustajien lasten kierrellä pylväiden ympärillä ja iloita uudesta uskonnottomasta ja symböölivapaasta yhteiskunnasta.

Hyvää alkavaa kulutusjuhlaa

Jaahas. Jo tuossa viime viikolla lapset kiinnittivät huomionsa kaupan hyllyllä olleisiin joulujuttuihin. Kannattaahan se jo lokakuun puolella ryhtyä julistamaan tulevaa talousjuhlaa. Lehdessä taisi kyllä olla jonkun kauppiaan haastattelu, jossa hän vakuutti, että ihmisistä vain tuntuu joulumyynnin alkavan joka vuosi hieman aiemmin. Näinhän ei kuitenkaan todellisuudessa ole.

Onpas kummaa... itse en kyllä huomannut, että esimerkiksi suklaajoulupukkeja yms. olisi myyty minun lapsuudessa jo lokakuussa!

Mutta kysymyshän on todellisuudessa vain ja ainoastaan rahasta... Onpas kummaa taas? Olen tainnut sivuta tätä samaista aihetta joskus aiemminkin.

Joulumyyntiä hilataan hiljalleen aikaisemmaksi, jotta ihmiset tuhlaisivat enemmän. Valtiovalta on ottanut tämän tuhlailua edistävä periaatteen ihan sydämen asiakseen, sillä niin vauhdilla ollaan uutta sunnuntaiaukiololainsäädäntöä korjaamassa. Siinä jäävät viinaveron ja mediamaksujenkin virittelyt toiseksi.

Eikä huolta jos ihmiset aloittavat tuhlailunsa jo lokakuun puolella. Onneksi on veronpalautus, jonka tarkka ajoittaminen joulukuun alulle takaa sen, että tuhlattavaa riittää myös joulukuun puolelle.

Kyllähän rahan syytäminen markkinataloudelle pitää näitä markkinatalouden rakenteita yllä, mutta touhu on saamassa hiljalleen neuroottisia piirteitä. Olen todella iloinen siitä, että asun maalla, jossa joulutouhotus tietysti näkyy, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa.

Joulu on yhä enemmän ja enemmän kaikkea muuta kuin Kristuksen syntymäjuhlaa. Jopa vanha kunnon joulupukkikin sai markkinavoimien vauhdittamana ameriikooista punavalkean asun, jotta kaikki varmasti muistaisivat ostaa kolaa myös talven pimeydessä.

Juhlan tuntu ja sen arvokkuus ja juhlavuus tulevat esille sen sisäisessä kauneudessa ja juhlan todellisen merkityksen ymmärtämisessä. Juhlaa eivät tee todeksi tuhannet hiluvitkuttimet, joita riippuu joka nurkassa. Sitä eivät tee todeksi kauppojen sunnuntaiaukiolot, eivätkä punavalkeisiin pukeutuneet joulupukit.

Paitsi kyllä tekevät, jos joulun sijaan olemmekin valmistautumussa johonkin toiseen juhlaan...

Hyvää alkavaa kulutusjuhlaa teille kaikille!