Nyt en sano, että olisin jotenkin pettynyt papin työhön, mutta on monia asioita joita ei tullut ajateltua hakiessani opiskelemaan teologiaa. Ajattelin mainita nyt muutamia seikkoja...
Ensimmäinen harhakuvitelma oli varmaan se, että papin työ olisi 99% hengellistä työtä, jossa toimitetaan jumalanpalveluksia ja kohdataan ihmisiä. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Paperihommilta ei voi välttyä. Virastoon liittyvät rutiinit ja vuotuiset hallintoon liittyvät kokoukset ja niiden valmistelu vievät aikaa. Esimerkiksi vuosikertomuksen tekeminen olisi ihan kivaa hommaa jos tietäisi, että sen kohtalona ei olisi pölyttyä holvissa. Voihan se tietysti olla, että 50 vuoden kuluttua joku tutkija saapuu paikalle, käy läpi nuo pölyttyneet paperipinot ja laskee, että kuinkas monta jumalanpalvelusta Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa on toimitettu vuonna 2006.
Toinen seikka on työn tulosten näkyminen ja palautteen saaminen. Hengellisen työn tulokset eivät näy samalla tavoin kuin muissa ammateissa. Tämä ei tietenkään vähennä työn merkitystä. Rakentavan palautteen saaminen olisi sen sijaan ensiarvoisen tärkeää. Ilman palautetta sitä saattaa puutua työhönsä ja lopulta väsähtää. Toisena riskinä on tietysti se, että kuvittelee tekevävänsä kaiken täydellisesti ja siltä osin ylpistyy omaan työhönsä.
Kolmantena on työajattomuus. Seurakuntatyö on pappien ja kanttorien osalta työajatonta. Vaikka nimettyjä työtehtäviä ei ole välttämättä joka päivälle, niin varuillaan pitää olla koko ajan. Työn luonne on kehittynyt myös siihen suuntaan, että tavoitettavuus hipoo 100 %. Apukeinoina tässä ovat kännykät ja sähköposti, joiden avulla henkilön tulisi siis olla tavoitettavissa aina. Tänä päivänä voi vain leikkisästi ihmetellä, että miten työt on aiemmin hoidettu tavallisella puhelimella ja kirjeiden välityksellä. Suurena ongelmana on myös työn jakaminen selkeästi vapaa-aikaan ja toisaalta työhön. Kuinka paljon viikossa on sitä todellista vapaa-aikaa, jolloin työasiat eivät hallitse elämää? Yleensä vapaapäivä meneekin seuraavan päivän töitä miettiessä. Kiireellisyys ja suorittaminen leimaavat tämän päivän työelämää. Nämä samat paheet ovat siirtyneet myös kirkon piiriin.
Neljäntenä asiana on se, että mitä ajattelet muiden ajattelevan sinusta ja toisaalta odottavan sinulta? Suurena vaarana on ryhtyä roolisuorittamaan, jolloin et tietyissä tilanteissa voi olla oma itsesi. Ensimmäisenä siitä kärsii tietysti oma vapaudentunne.
Miten ihminen sitten hakee kiitosta tälläisissa tilanteissa? Odottaako hän suuria kiitospuheita, mitaleja rintaan tai kiiltävämmän ristin kaulaansa vai kenties kunnon palkankorotuksen?
Ehkä parasta olisi lähteä liikkeelle siitä, että työhön aikova saisi mahdollisimman realistisen kuvan omasta työstään. Yhtä lailla hän tarvitsisi työssään ohjausta, apua sekä vertaistukea. Tähän liittyy myös rakentavan palautteen saaminen. Sitten tulisi pystyä selkeyttämään työ- ja vapaa-aika toisistaan ja saada ihan rehellistä työnohjausta, että jaksaisi työssään eteenpäin ilman tarpeetonta stressiä.
Paljon on toiveita oman työn suhteen...toivottavasti edes osa niistä toteutuisi.
