YLE:n nettiuutisten sivuilta löytyi tänään juttu siitä, että kirkkohäiden suosio on vähenemään päin. 43 prosenttia kaikista naimisiin menneistä valitsi siviilivihkimisen. Syitä on varmasti monia, liittyen kustannuksiin ja vakaumukseen yms.
Vakaumuksella ja arvomaailmalla on tietysti suurin merkitys. Jos ihminen uskoo johonkin, niin hän toteuttaa aikeensa, vaikka se joskus vaatisi suuriakin ponnisteluja. Mutta vaativatko kirkkohäät lopulta edes suuria ponnisteluja? Omassa työssäni olen sanonut ihmisille, että häiden ei tarvitse olla suuret ja mahtavat, vaikka ne pidettäisiin kirkon seinien sisäpuolella. Toimitus kestää yleensä noin puoli tuntia, joten ei se kestoltakaan ole kohtuuton, vaikka tällaisenkin syyn kuullut sille, ettei haluta kirkkohäitä.
Suurin ongelma lienee siinä, että kristillinen häätoimitus ei merkitse nykyihmiselle mitään. Asia on siis yhdentekevä. Maistraattiin mennään sen vuoksi, että saadaan leimat paperiin ja yhteiselo lain silmissä virallistettua. Kysymys on siis kahden ihmisen keskinäisestä sopimuksesta, jonka kaksi todistajaa allekirjoittaa. Ilman tätä virallista puolta häitähän voisi viettää pelkästään juhlimalla, menemättä edes koko maistraattiin.
Hengellinen arvomaailma on siis kadoksissa kun kirkkohäät eivät kiinnosta. Pyhyyden tunne on kadoksissa, samoin kuin pyhyyden kunnioitus. Tietysti voisi kysyä, että mikä tänä päivänä on ihmiselle pyhää ja arvokasta ja mitä hän kunnioittaa?
Kirkosta ja sen toimituksista halutaan luopua, mutta tietävätkö ihmiset mistä he haluavat luopua? Ihmisen elämään liittyvissä asioissa on hengellinen ulottuvuus, jota ei pysty rahassa ja maallisessa mielessä edes mittaamaan. Me voimme toki kieltää kaiken tuollaisen hengellisyyden ja porskuttaa elämässä eteenpäin. Kysymys kuuluukin, että miksi minä en ottaisi sitä siunausta vastaan, jota minulle tarjotaan? Jos se on yhdentekevää, niin samoin on yhdentekevää iankaikkisuus ja kaikki se, mikä liittyy Kristuksen opetukseen. Jos ihminen sanoo olevansa kristitty, niin silloin hän ottaa Kristuksen mukaan omaan elämäänsä ja tällöin myös avioelämäänsä vihkimyksessä. Jos hän taas kieltää kaiken, niin rehellisyyden nimissä sellaisen ihmisen pitäisi paiskia töitä Jouluna, Loppiaisena ja Helatorstaina, koska eihän kristillisten juhlien pitäisi merkata hänelle mitään.
Kristillisyydestä halutaan poimia kaikkia näennäisesti itseä hyödyttävät asiat, kuten nuo vapaapäivät ja muut sitten jätetään väliin. Hengellisyyden kieltämisellä on oma hintansa, joka tulee väistämättä vastaan viimeistään siinä vaiheessa kun ulkoiset asiat eivät sanele elämisen rytmiä. 50 vuoden kuluttua vanhainkodit pursuavat kirkosta eronneita ihmisiä, jotka ovat ryhtyneet pohtimaan asioita hieman toiselta kantilta. Joku sanoisi, että "parempi myöhään kuin ei milloinkaan". Minä taas sanoisin, että monet ovat jo 50 vuoden kuluttua aivan muualla kuin vanhainkodissa, joten kannattaako todella jättää uskonasioitten pohtiminen siihen pisteeseen saakka?
