Ihminen voi kantaa monenmoista perintöä mukanaan. Monesti tuo perintö liittyy perheeseen, kotipaikkakuntaan tai johonkin muuhun ryhmään, josta ne ovat kulkeutuneet nykyisen sukupolven kannettavaksi.
Edelleen ihannoidaan sitä, että osaamme vaalia isiemme perintöä hyvällä tavalla. Mutta kuinka monenlaista perintöä me lopulta kannammekaan mukanamme? Voiko kaikesta olla ylpeä, vai onko kysymys joskus jopa suoranaisesta taakasta?
Onko esimerkiksi tervettä kantaa vanhempien poliittista katsontakantaa mukanaan ajattelematta sen sisältöä sen kummemmin? Voiko heimo- ja kieliaatteesta tulla elämää suurempi kysymys, jolloin sitä ylläpidetään puhtaasti periaatteen vuoksi? Yhtä lailla uskonto tai uskonnottomuus voi olla perintönä saatu.
Kaikissa tapauksissa voi toivoa, että ihmisellä olisi vapaus pohtia omaa perintöään ja ylläpitää sitä sitten omasta vapaasta tahdostaan, eikä puhtaasti periaatteen vuoksi. Vapaan tahdon vastaisista asioista voi tulla henkisen voimavaran sijaan todellinen henkinen rasite, niin itselle kuin muille.
On tietysti niitä ihmisiä, jotka eivät ihannoi omaa perintöään, vaan taas periaatteellisella tasolla suoranaisesti vihaavat sitä. Tällöin kaikki asiat halutaan ihan puhtaassa kapinahengessä tehdä päinvastoin. Tämä on vähintään yhtä huono juttu, koska silloin emme ole taaskaan järkeä käyttäen tehneet valintaamme.
Saatamme nähdä vanhemmissa tai yhteisössä piirteitä, jotka haluamme kitkeä pois siten, ettei jälkipolvi joudu niistä osallisiksi. Haluamme siis muuttaa tuota perintöä. Ainut riski siinä on se, että jos seuravaava sukupolvi päättääkin olla taas päinvastainen meihin verrattuna, niin silloin se on taas samanlainen kuin meitä edeltänyt sukupolvi.
Tämä taitaa olla sitä todellista asenteellisen perinnön kiertokulkua...
