Suurimpana pelkona ei varmasti tässäkään asiassa ole Jumalan pelko, vaan pelko siitä että mitähän muut nyt ajattelevat?
Pappina yritän parhaani mukaan kannustaa seurakuntalaisia ja ortodoksisuudesta kiinnostuneita tulemaan rohkein mielin kirkkoon. Nyt pitää kuitenkin myöntää, että tässä tahtoo sokeutua sille, että kirkossa käyminen ei kaikesta huolimatta aina ole kaikille niin helppoa. Sitä voi kuitenkin tehdä helpommaksi.
Olin viime sunnuntaina Manchesterissa anglikaanisessa kirkossa jumalanpalveluksessa. Vakaa aikomukseni oli mennä ortodoksiseen kirkkoon, mutta nettisurffailussa tapahtui pieni huolimattomuusvirhe. Manchesterissa on todellakin Hannover streetillä ortodoksinen kirkko, mutta tämä Manchester sattuu sijaitsemaan Yhdysvalloissa.
Koska Yhdysvaltoihin oli kohtuuton matka, päätin siis mennä anglikaaniseen kirkkoon jumalanpalvelukseen. Kirkkojahan tuon kokoisessa kaupungissa on aika tiuhassa. Koska minulla ei ollut sen tarkempaa varasuunnitelmaa, niin menin siinä lähellä olleeseen pyhän Annan kirkkoon.
Heti kirkkoon astuttuani minua tervehdittiin hyvin ystävällisesti ja käteeni annettiin pari vihkosta. Hakeuduin takapenkille miesten puolelle. (Aivan niin. Sielläkin miehet ja naiset olivat selvästi omilla puolillaan). Tämän jälkeen tutkin vihkosia joita minulle oli annettu.
Ensinnäkin siinä oli vihkonen, josta löytyivät yhteystiedot sekä yleiset kuulumiset. Lisäksi siinä oli mainittu seurakunnana tulevia tapahtumia. Oletettavasti tällainen vihkonen painettiin pari kertaa kuussa.
Toisena vihkosena oli päivän jumalanpalvelustekstit. Siitä löytyi veisujen lisäksi myös epistola- ja evankeliumitekstit. Loistava idea! Monesti lukukappaleet vilahtavat ihan varkain ohi ja lisäksi tässä aivan erityisesti huomioitiin heikkokuuloiset seurakuntalaiset.
Kolmantena vihkona oli jumalanpalveluksen peruskaava, josta löytyivät rukoukset, uskontunnustus yms. Tämän vihkosen takana oli kirjoitus, että "ei saa viedä kirkosta". Lähtiessäni kirkosta sain kauniisti pyytämällä tämänkin vihkosen omakseni. Vielä neljäntenä vihkosena halukkaille jaettiin nuottiversiot laulettavista veisuista.
Paikallinen kirkkoherra piti ennen jumalanpalveluksen alkua vajaan 10 minuutin puheenvuoron, jossa hän tervehti seurakuntalaisia ja kertoi kuulumisia. Lisäksi hän kannusti ihmisiä osallistumaan seurakunnan luottamustehtäviin. (Ilmeisesti sielläkin oli valtuustovaalit tulossa). Tuossa yhteydessä kuka tahansa saattoi erikseen kysyä jotain kirkkoherralta.
Tämäkin idea on aivan loistava. Normaalin opetuspuheen lisäksi pitäisi olla tällainen arkisempi puheenvuoro. Meillähän monesti pappi yrittää höpöttää jotain siinä vaiheessa kun ihmiset käyvät ristiä suutelemassa. Ei siinä hälinässä kukaan enää kunnolla malta kuunnella, että mitä papilla on sanottavaa.
En ryhdy tässä yhteydessä kertomaan vielä itse jumalanpalveluksesta sen enempää. Halusin vain sanoa sen, että muutamalla yksinkertaisella asialla täysin ummikko alkoi tuntea olonsa toisessa kirkossa hyvin kotoisaksi. Me voisimme ottaa monissa asioissa oppia myös muista kirkkokunnista. Eräs tärkemmistä opetuksista on se, että kirkon kynnystä voi todellakin muutamalla yksinkertaisella asialla laskea huomattavasti.
