Tiedotusvälineissä nousee aika ajoin esille otsikoita, jotka liittyvät ortodoksiseen papistoon ja toisaalta Kirkon sääntöihin sekä niiden tulkintaan ja noudattamiseen. Nämä uutiset saattavat myös hämmentää monia ja minultakin on tultu joskus kysymään, että vaaditaanko meiltä papeilta joskus epäinhimillisen paljon?
Tässä vaiheessa en tietenkään halua kommentoida mitään uutista yksityiskohtaisesti, sillä minulla ei ole niistä mitään omakohtaista tietoa tai käsitystä. Papistolla ei myöskään ole olemassa mitään omaa sisäistä puolueetonta uutistoimistoa, jonka perusteella voisin näitä asioita kommentoida. Totuus on myös aina paljon enemmän kuin se mitä meille annetaan jonkun tietyn otsikon perusteella ymmärtää.
Paljon varmasti “viittamiehiltä” vaaditaan ja ihanteet ovat korkealla. Kaikesta huolimatta omalla kohdallani nämä vaatimukset eivät ole tulleet yllätyksenä, joten en voi sanoa, että minulta olisi vaadittu siinä mielessä kohtuuttomia. Muistan kuinka lukijaksi vihkimykseni edellä seminaarin pappi muistutti minua siitä, että nyt olen astunut tielle josta siinä mielessä ei ole paluuta. Jos tämä tuntuu kohtuuttomalta, niin viitta on parempi silloin jättää pysyvästi komeroon. Kysymys ei ole enää minun niinkään minun henkilökohtaisista oikeuksistani, vaan siitä että toimin nyt aivan uudella tavalla Kirkon piirissä. Pelkästään viitan pukeminen päälle saattaa minut sellaiseen asemaan, jossa minulta edellytetään ihmisten silmissä enemmän. Siinä tilanteessa joku ulkopuolinen ei pohdi sitä, että onko tuo pappi, munkki, diakoni tai lukija, vaan hän on henkilö, joka edustaa kirkkoa.
Kenties minulle esitettyjen kysymysten innoittamana haluan kuitenkin kertoa jotain siitä, että millaisten ihanteiden mukaan meidän pappien tulisi toimia. Selkänojakseni ei suinkaan nyt ota Kirkon kanoneja, vaan aion pitäytyä pelkästään yhdessä sanassa, jonka pyhä apostoli Paavali sanoo Timoteukselle (1.Tim. 3:2). Hän sanoo, että seurakunnan johtajan tulee olla moitteeton.
Jo pelkästään tässä yhden ominaisuuden kohdalla on pakko myöntää, että tunnen itseni äkkiä hyviä heikoksi ja mitättömäksi. Pystynkö edes katsomaan itseäni peiliin ja sanomaan, että minulla olisi ollut pyrkimystä tässä yhdessä asiassa? - Kaikesta jääviydestäni huolimatta haluan pohtia tätä asiaa hieman enemmän. Kenties tämän ja mahdollisesti tulevien kirjoitusten on tarkoitus muistuttaa minua itseänikin siitä, että mihin tulisi pyrkiä.
Ehkä voisi yleisesti sanoa sen, että opettajan pitäisi pyrkiä toimimaan kaikessa sen mukaan miten opettaa. Mikäli kaikessa toimii päinvastoin, niin miten voit vakuuttaa ketään muutakaan? “Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin minä opetan” on edelleen huono tapa vakuuttaa ihmisiä.
Mutta pystymmekö olemaan edes moitteettomia, joka on tuo ensimmäinen paimenen ominaisuuksista? Eikö se ole suoraan sanoen mahdoton vaatimus?
Ehkä moitteettomuus tulisi ymmärtää sillä tavoin, että pyrkisimme kaikessa siihen, että emme anna tarpeettomasti moitteelle sijaa. Mutta mistä sitten ihmiset voisivat moittia? Aina löytyy sellaisia ulkoisia asioita, joista ihmiset saattavat ajatella pahinta mahdollista. Meillä ihmisillä on suorastaan neuroottinen pelko siitä, että “mitä muut nyt ajattelevat minusta”. Paljon on kuitenkin sellaistakin jonka voi jättää omaan arvoonsa. Minä voin mennä Alkoon ostamaan viiniä, jos sitä tarvitsen. Se ei tee minusta umpijuoppoa, vaikka monet papit, opettajat ja lääkärit ovat joutuneet toisten ihmisten pelossa käymään naapurikaupungissa tällaisilla ostoksilla. Itse asiassa ostaminen ei tietenkään tässä tapauksessa ole se moitittava asia.
Mutta toki on myös niitä asioita, jotka ovat oikeasti moitittavia ja paheksuttavia. Voimme kenties pelkällä maalaisjärjellä jo tehdä erotuksen niille asioille, joiden pelkäämme olevan pahoja, vaikka ne eivät niitä ole ja toisaalta löydämme sellaisia asioita, joissa me oikeasti annamme moitteelle sijaa. Moitittavaa on ennen kaikkea kaikki se, missä me toimimme päinvastoin miten opetamme, esimerkiksi toimimme Kristuksen opetuksen vastaisesti. Moitittavaa on esimerkiksi se, että me tietoisesti haluamme loukata toista ihmistä.
Totta kai tulee tilanteita, joissa me inhimillisessä heikkoudessa teemme erehdyksiä, virheitä ja tahattomasti saatamme loukata jotakuta. Tämän vuoksi saatamme aivan oikeutetusta syystä olla tilanteessa, jossa meitä voidaan nuhdella. Se ei ole kuitenkaan itsessään kaiken loppu. Jos pystymme myöntämään omat virheemme ja pyytämään anteeksi ja pyrkimään siihen, että tällaiset asiat eivät enää toistu. Silloin olemme oikealla tiellä. Jos taas pidämme itseämme erehtymättöminä ja virheettöminä, niin silloin olemme harhateillä ja todennäköisesti teemme jotain samankaltaista uudestaan. Autuaiksi Kristus ei nimittänyt virheettömiä, erehtymättömiä tai vanhurskaita, vaan niitä joilla oli vanhurskauden nälkä tai jano. Eli pyrkimys hyvään oli tässä kohden autuaaksi julistamisen määre.
Täydellisyyteen voi ja kuuluukin pyrkiä, vaikka sen saavuttaminen on varmasti mahdoton tehtävä. Jos toimintamme antaa jatkuvasti tilaa moitteille, niin se ei ainakaan pappien kohdalla ole vain oma asia. Kun pappia kritisoidaan, niin käytännössä kritiikin alaiseksi joutuu koko Kirkko. Tässä tilanteessa voisimme käyttää autokorjaamoon liittyvää rinnastusta. Mikäli työn jälki on huonoa, niin harvemmin kukaan pohtii, että onko syynä yksittäinen työkalu vai kenties yksittäinen työntekijä, vaan kyseenalaiseksi joutuu silloin koko verstaan toiminta. Tämän vuoksi jokainen negatiivinen uutinen ei kosketa vain yksittäistä henkilöä tai edes yhtä seurakuntaa, vaan moitteen alaiseksi joutuu helposti koko Kirkko.
Jo pelkästään tästä syystä papeilta (tai keneltä tahansa “viittamieheltä”) oikeastaan vaaditaan enemmän mitä yksittäiseltä seurakuntalaiselta. Vaatimus ei ole siinä mielessä epäinhimillinen. Sillä moitteettomuus ei ole täydellisyyttä, vaan sitä että pystymme tietyissä perusasioissa toimimaan oikealla tavalla.
