Papistoa seuraamassa Joensuun ortodoksisessa seurakuntasalissa pidettyä luentoa |
Olen seurannut suurella uteliaisuudella uutisointia ja keskustelua ortodoksisen papiston ihmisoikeuksista ja niiden suhteeseesta kirkon kanoneihin. En oikeastaan tiedä mitä tästä kaikesta ajatella. Ensinnäkin minua harmitti se, että asiaa piti ryhtyä ruotimaan suurella viikolla, juuri ennen suurinta juhlaamme. Lisäksi en ole omassa työssäni kokenut että oikeuksiani poljettaisiin. Kyllä minä ja oletettavasti monet muut teologiaa opiskelleet ovat tienneet mihin tässä ollaan menossa ja mitä meiltä odotetaan. Muistan jo seminaariajoista opetuksen siitä, että kun viitta ensimmäisen kerran puettiin päälle, siis jo lukijaksi vihittäessä, alettiin toimintaamme tarkastellaan aivan uudella tavoin. Mikäli emme pysty toimimaan odotusten mukaan, niin silloin viitta pistetään sivuun ja sillä selvä!
Asiat eivät aina ole niin yksoikoisia ja monissa tapauksissa papiston toimintaan ja moniin toimituskieltoihin kätkeytyy paljon enemmän kuin mitä osaamme kuvitella. Minäkin löydän tästä kaikesta epäkohdan, mutta se ei oikeastaan liity kirkon kanoneihin joita meidän pitäisi pystyä edes jossain määrin noudattamaan. Kysymys on nimittäin papiston hyvinvoinnista ja ongelmien ennaltaehkäisystä.
Papit ovat ihmisiä siinä missä muutkin ja erityisesti perhe-elämä on koetuksella jo pelkästään työajattomuuden vuoksi. Lisäksi muita ihmisiä auttavan ja tukevan henkilön (kuten esim. papin, lääkärin, opettajan ja psykologin) oletetaan monesti olevan sellainen, joka ei tarvitse itse auttajaa ja opastajaa. Tämä harhakuvitelma on iskostunut erityisesti omiin ajatuksiimme. Käytännössä avun pyytäminen on hyvin vaikeaa ja tervettä julkisivua pyritään pitämään yllä viimeiseen asti.
Mutta eikö apua kuitenkin pitäisi pyytää mahdollisimman nopeasti ja omalta esimieheltä? Kuinka moni teistä on pyytänyt heti apua, kun on sitä alkanut tarvitsemaan? Ja kuinka moni meistä papeista kääntyy lopulta ensihädässä oman esimiehensä, eli piispansa puoleen? Kyse ei ole siitä, etteikö piispaan luoteta, vaan jo siitä, että etäisyys ja arkipäiväinen kohtaaminen on äärimmäisen vähäistä, usein vuositasolla yhden käsin sormissa laskettavissa. Avun pyytämien on yksinkertaisesti hyvin hankalaa. Eikä piispakaan huomaa papiston ongelmia, koska kohtaamisia on hyvin vähän. Lisäksi meillä ei käytännössä ole kirkkokunnassa olemassa sellaista toimivaa verkostoa, joka tukisi hädässä olevia työntekijöitään.
Koska apua ei pyydetä ja omat ongelmat jopa lähes tiedostamatta peitellään, ei ongelmia monesti tunnisteta esimiesten tai edes seurakuntalaisten taholta ja kun toimivaa tukiverkostoa ei ole olemassa, niin homma saattaa yksinkertaisesti räjähtää käsiin. Yleensä asioihin reagoidaan siis liian myöhään, silloin kun hyllytys näyttäisi olevan ainut jäljellä oleva vaihtoehto. Mielestäni viralta pois laittaminen tai toimituskielto on aina äärimmäisen surullinen ja valitettava asia. Se on periaatteessa oikeutettu toimenpide, mutta aina vaihtoehdoista viimeinen. En tällä lausunnollani kuitenkaan ota kantaa mihinkään kirkkokuntamme tapaukseen koska ne eivät kuulu minulle.
Ennen kuin ryhdymme pistämään kirkon kanoneja uusiksi ja pohtimaan niiden suhdetta vaikkapa perustuslakiin, niin meidän olisi tarpeen ryhtyä rakentamaan sellaista tukijärjestelmää joka auttaisi avun tarpeessa olevia kirkon työntekijöitä. Jokainen kirkon työntekijä tarvitsee apua enemmän tai vähemmän. Jos me kiellämme tämän, niin kasaamme tulevaisuuteen sellaisia ongelmia, joista aina joku voi joutua maksamaan kohtuuttoman kovan hinnan.