Mitä me tiedämme liturgiasta?

Minulle on jäänyt jonkinlainen palava halu tutkia liturgian historiaa ja sen kehitystä. En edes muista  tarkalleen, että mistä kaikki edes alkoi. Taisin jossain vaiheessa tilata itselleni Hugh Wybrewin kirjoittaman kirjan "The Orthodox Liturgy - The Development of the Eucharistic Liturgy in the Byzantine Rite", jossa on hyvin ymmärrettävällä tavalla tutkittu liturgian kehittymistä. Kirjoittaja ei ole ortodoksi, vaan anglikaanipappi. Itse asiassa aika monia hyviä kirjoittajia löytyy ortodoksisen kirkon ulkopuolelta. Tietty etäisyys näyttäisi erityisesti historiantutkimuksessa olevan joskus hyväksi.

Mutta takaisin itse asiaan, eli liturgiaan. Mielestäni kirkkomme jumalanpalveluksia ei ole paljoa selitetty. Toki symbolisia ja näin tietyllä tavalla kauniita selityksiä jumalanpalvelusten eri vaiheista on koottu yhteen erilaisiin oppikirjoihin.
On kuitenkin selvää, että meillä jumalanpalveluksissa tapahtuu monia asioita, joita tulisi pystyä selittämään aikuisille järkevästi ja hyvin perustellusti. Toki suurin osa ihmisistä tottuu siihen, että jumalanpalvelukset vain toimitetaan tietyllä tavalla, jolloin jumalanpalveluksen ulkoisiin muotoseikkoihin ei edes kiinnitetä sillä tavoin huomiota. Kuitenkin löytyy myös niitä, jotka jumalanpalveluksen jälkeen saattavat miettiä kuumeisesti, että miksi kirkossa tehdään tietyssä kohden jumalanpalvelusta juuri tietyllä tavalla?

Harva kuitenkaan uskaltaa esittää näitä kysymyksiä ääneen, vaan kysymystä herättävät aiheet haudataan jonnekin taka-alalle. Joskus uteliaisuus (onneksi) vie voiton. Minultakin on eri tilanteissa, kuten ennen tai jälkeen jumalanpalveluksen, kirkkokahvilla tai ihan virastossa tultu kysymään jonkun muun asian ohessa liturgisista yksityiskohdista. Ne voivat liittyä siihen, että mitä pappi tai diakoni tekee palveluksen aikana tai siihen, mitä kirkossa tulisi tietyissä kohdin tehdä.

Monesti jotkin asiat käsitetään suoraan sanottuna väärin, kun niistä ei ole kerrottu ja sitten ei tarkalleen nähdä miten muut tekevät näitä asioita kirkossa. Tämän seurauksena voikin tulla sellaisia kysymyksiä kuin "Miksi evankeliumikirjaa pitää nuuhkaista vigiliassa?" Tai sitten "Miksi suuressa paastossa kumarrutaan suutelemaan maata?" Nämä kysymykset voivat kuulostaa hassuilta, mutta näin moni saattaa asiat nähdä, ellei joku niitä seikkaperäisesti selitä. Ja selittämisen vastuu on tietysti kirkon työntekijöillä.

Ei ole kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun blogissani tuskailin sitä, ettei meiltä löydy kovinkaan paljoa valistuskirjallisuutta, joka avaisi meidät ymmärtämään jumalanpalveluksen sisältöä symbolisia selityksiä paremmin. Nyt en halua vähätellä itse symboliikka, sillä monesti se tukee hyvällä tavalla itse palveluksen teologiaa ja toimii samalla opettajana. Symboliikka ei kuitenkaan tyhjentävästi selitä kaikkia asioita.

Meillä tulisi olla kyky pohtia ääneen liturgisia asioita ja samalla käydä niistä keskustelua. Ja itse asiassa meillä tulisi olla kyky myöskin soveltaa jumalanpalvelusta sillä tavoin, että ne toimivat tietyssä tilanteessa (ja tilassa) oikealla tavalla. Kaavasta ei tietenkään voi poiketa ennen kuin kaava on tiedossa ja tämän lisäksi pitää olla tiedossa myöskin itse liturgian historia ja teologia, jotta näitä asioita voi oikeutetusti  soveltaa.

Mutta rohkaisun sana teille kaikille. Kysykää reippasti niistä asioista, jotka herättävät teissä kysymyksiä. Meidän pappien (ja myös muiden kirkon piirissä työskentelevien) velvollisuus on vastata ja perustella ne asiat, joita kirkossa tapahtuu. Ei ole sanottua, että niihin löytyy heti suoraa vastastausta, mutta velvollisuutemme on silloin selvittää tuo asia.

Jos minulla riittää aika, kärsivällisyys, voimavarat ja Luojan suomat elinvuodet niin kirjoitan ihan oikean kirjan. Siinä pyrin kertomaan liturgiasta mahdollisimman paljon. Työn ohessa tämä kirjoituistahti on kuitenkin hyvin hidasta. Mutta ehkä jonain kauniina päivänä.

Ote hyvin keskeneräisestä kirjastani. Merkintä *** tarkoittaa, että kohtaa pitää vielä täydentää.

Katoavat valokuva-albumit

Paljon on porukkaa Rasimäen praasniekassa. Mutta harvan taidamme nimeltä tuntea.

Tuossa taannoin rymysin kirkkoherranviraston holvissa ja vastaan sattui useitakin valokuva-albumeita. Näistä albumeista löytyi tuttuja henkilöitä ja tuttuja paikoja.

Onhan niitä vanhoja valokuvia tosiaan kiva katsella. Mutta, mutta...

...Siinä vaiheessa tajusin, että 2000-luvulle tultaessa ovat perinteiset valokuva albumit alkaneet hiljalleen kadota. Digiaika toi mukanaan digikamerat ja sen myötä digikuvat, joita ei tarvitse painattaa enää paperille. Lähes kaikilla on tätä nykyä digikamera, jolla täysin ummikkokin osaa ottaa suhteellisen hyvälaatuisia valokuvia. (Tai ainakin sellaisia jotka eivät ole täysin tärähtäneitä tai yli/alivalottuneita).

Monissa seurakunnan tilaisuuksissa kameroiden salamavalot välkkyvät entistä tiuhempaan, mutta tästä huolimatta seurakuntaan ei ole tullut enää uusia valokuvia. Me saatamme ottaa digikameroillemme satoja, ellei jopati tuhansia valokuvia vuoden aikana. Tästä huolimatta kuvat jäävät lojumaan tietokoneille, joista harvat ja valitut kuvat saattavat päätyä sitten Facebookkiin tai johonkin muuhun netin kuva-albumiin. Netti on kuitenkin siitä viheliäinen paikka, että hyvätkin kuvat ja asiat tahtovat hukkua tuohon valtavaan informaation valtamereen.

Mutta palataanpa vielä valokuviin ja valokuva-albumeihin. Monien sukujen kuvallinen historia on päätynyt lopulta kaatopaikalle tai uuniin polttopuiden jatkeeksi. Tämä johtuu siitä, että nuorempi sukupolvet eivät ole kiinnostuneet kuvista, joiden henkiöt ja paikat eivät kerro yhtikäs mitään. Isäni teki aikoinaan havainnon siitä, että valokuva vailla tekstiä ei tosiaan avaudu katsojalle ja tämän vuoksi valokuva saattaa tosiaan päätyä roskikseen. Oma lukunsa on sitten vielä diakuvat, joiden katselu vaatii oman laitteensa. (Keneltä sellaistakaan enää löytyy?)

Aika ajoin tulee niitä hetkiä, jolloin haluamme tietää omasta suvusta ja historiasta enemmän. Nähdä edes valokuvien välityksellä henkilöitä ja paikkoja, jotka ovat muuttuneet tai sitten poistuneet silmiemme edestä jo vuosikymmeniä sitten. Siinä mielessä meidän olisi syytä säilyttää kuvat ja nähdä sen verran vaivaa, että kirjoittaisimme niihin vielä ajankohdan paikan ja niissä esiintyvien henkilöidenkin nimet. Tästä voi olla arvaamattoman paljon iloa tuleville sukupolville.

Mutta jos kuvat eivät enää siirry tavalliselle albumille, niin kuinka pitkään ne lopulta säilyvät? Kopioimmeko koko kiintolevyn sisällön aina kun vaihdamme tietokoneen uudempaan? Olemmeko ottaneet varmuuskopion siltä varalta, että nuo tiedostot saattaisivat syystä tai toisesta tuhoutua. Olemmeko millään tavoin kirjoittaneet ylös, että mitä näissä kuvissa on, vai onko ainoa informaatio kuvasta epämääräinen numerosarja?

Jos valokuva-albumitkin päätyivät herkästi kaatopaikalle tai takkaan, niin kuinka helposti epämääräiset kuvatiedostot sitten poistuvat yhdellä napinpainalluksella? Digikuvien tulevaisuutta pahentaa se, että kuvia otetaan äärimmäisen paljon ja monesti niitä on roiskittu miten sattuu, jolloin harva jaksaa edes kahlata kaikkia kuvia läpi.

Tässä saattaa käydä niin, että meille tärkeät ja mukavat kuvat saattavat kadota jo pelkästään huonon dokumentoinnin ja valtavan kuvamäärän vuoksi. Tuntuu tosiaan hullunkuriselta, että yhä usempi ihminen "harrastaa" valokuvausta hyvin laadukkaillakin välineillä, mutta miten näiden kaikkien kuvien lopulta käy?
Kas siinäpä kysymys.