 |
| Paljon on porukkaa Rasimäen praasniekassa. Mutta harvan taidamme nimeltä tuntea. |
Tuossa taannoin rymysin kirkkoherranviraston holvissa ja vastaan sattui useitakin valokuva-albumeita. Näistä albumeista löytyi tuttuja henkilöitä ja tuttuja paikoja.
Onhan niitä vanhoja valokuvia tosiaan kiva katsella. Mutta, mutta...
...Siinä vaiheessa tajusin, että 2000-luvulle tultaessa ovat perinteiset valokuva albumit alkaneet hiljalleen kadota. Digiaika toi mukanaan digikamerat ja sen myötä digikuvat, joita ei tarvitse painattaa enää paperille. Lähes kaikilla on tätä nykyä digikamera, jolla täysin ummikkokin osaa ottaa suhteellisen hyvälaatuisia valokuvia. (Tai ainakin sellaisia jotka eivät ole täysin tärähtäneitä tai yli/alivalottuneita).
Monissa seurakunnan tilaisuuksissa kameroiden salamavalot välkkyvät entistä tiuhempaan, mutta tästä huolimatta seurakuntaan ei ole tullut enää uusia valokuvia. Me saatamme ottaa digikameroillemme satoja, ellei jopati tuhansia valokuvia vuoden aikana. Tästä huolimatta kuvat jäävät lojumaan tietokoneille, joista harvat ja valitut kuvat saattavat päätyä sitten Facebookkiin tai johonkin muuhun netin kuva-albumiin. Netti on kuitenkin siitä viheliäinen paikka, että hyvätkin kuvat ja asiat tahtovat hukkua tuohon valtavaan informaation valtamereen.
Mutta palataanpa vielä valokuviin ja valokuva-albumeihin. Monien sukujen kuvallinen historia on päätynyt lopulta kaatopaikalle tai uuniin polttopuiden jatkeeksi. Tämä johtuu siitä, että nuorempi sukupolvet eivät ole kiinnostuneet kuvista, joiden henkiöt ja paikat eivät kerro yhtikäs mitään. Isäni teki aikoinaan havainnon siitä, että valokuva vailla tekstiä ei tosiaan avaudu katsojalle ja tämän vuoksi valokuva saattaa tosiaan päätyä roskikseen. Oma lukunsa on sitten vielä diakuvat, joiden katselu vaatii oman laitteensa. (Keneltä sellaistakaan enää löytyy?)
Aika ajoin tulee niitä hetkiä, jolloin haluamme tietää omasta suvusta ja historiasta enemmän. Nähdä edes valokuvien välityksellä henkilöitä ja paikkoja, jotka ovat muuttuneet tai sitten poistuneet silmiemme edestä jo vuosikymmeniä sitten. Siinä mielessä meidän olisi syytä säilyttää kuvat ja nähdä sen verran vaivaa, että kirjoittaisimme niihin vielä ajankohdan paikan ja niissä esiintyvien henkilöidenkin nimet. Tästä voi olla arvaamattoman paljon iloa tuleville sukupolville.
Mutta jos kuvat eivät enää siirry tavalliselle albumille, niin kuinka pitkään ne lopulta säilyvät? Kopioimmeko koko kiintolevyn sisällön aina kun vaihdamme tietokoneen uudempaan? Olemmeko ottaneet varmuuskopion siltä varalta, että nuo tiedostot saattaisivat syystä tai toisesta tuhoutua. Olemmeko millään tavoin kirjoittaneet ylös, että mitä näissä kuvissa on, vai onko ainoa informaatio kuvasta epämääräinen numerosarja?
Jos valokuva-albumitkin päätyivät herkästi kaatopaikalle tai takkaan, niin kuinka helposti epämääräiset kuvatiedostot sitten poistuvat yhdellä napinpainalluksella? Digikuvien tulevaisuutta pahentaa se, että kuvia otetaan äärimmäisen paljon ja monesti niitä on roiskittu miten sattuu, jolloin harva jaksaa edes kahlata kaikkia kuvia läpi.
Tässä saattaa käydä niin, että meille tärkeät ja mukavat kuvat saattavat kadota jo pelkästään huonon dokumentoinnin ja valtavan kuvamäärän vuoksi. Tuntuu tosiaan hullunkuriselta, että yhä usempi ihminen "harrastaa" valokuvausta hyvin laadukkaillakin välineillä, mutta miten näiden kaikkien kuvien lopulta käy?
Kas siinäpä kysymys.
