Ehtoollisen asettamisen muisto (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Tänään toimitettava liturgia on keskeinen juuri sen vuoksi, että siinä muistelemme Pyhää Ehtoollisen asettamista. Kuten tiedämme, niin Herran Pyhän Ehtoollisen tulisi kristityn elämässä olla kaiken keskipisteenä.

Tämä johtuu siitä, että tässä sakramentissa me todellakin yhdistymme Kristukseen ja sen kautta myöskin kaikkein selkeimmällä tavalla osoitamme olevamme myös Kristuksen seuraajia ja kristittyjä.

Meillä Suomessa on siinä mielessä muista maista poikkeava tilanne, että Kirkon jäsenyys määritellään sillä, että maksaako ihminen kirkollisveroa. Tämä on olosuhteet huomioonottaen ymmärrettävää, mutta se ei itsessään oikeastaan kerro sitä, että onko ihmisellä todellista yhteyttä Kristukseen. Parempi määritelmä olisi se, että osallistuuko ihminen säännöllisesti Herran Pyhästä Ehtoollisesta.

Kuten tiedämme, niin suurin osa ihmisistä ei osallistu säännöllisesti liturgiaan. Monet kuittaavat poissaolonsa seurakunnallisesta elämästä yksinkertaisella toteamuksella: “Minulla on henkilökohtainen suhde Jumalaan”.

Kyllä. Meillä pitää olla henkilökohtainen suhde Jumalaan, mutta ei se riitä! Jos haluamme olla kristittyjä, niin se vaatii, että meillä on elävä suhde Kristukseen. Sen perusedellytyksenä on myös säännöllinen ehtoollisyhteys. Kristitty ihminen ei ole yksi ihminen, vaan hän on kristitty, silloin kun hän on osa seurakuntaa. Tätä se oli nimenomaan varhaiskirkon aikana. Ehtoollisyhteys määritteli sen, että kuuluiko ihminen seurakuntaan vai ei.

Sana “ehtoollinen” tarkoittaa yksinkertaisesti illallista, vaikka toki meillä suomen kielessä se ymmärretään pyhän sakramenttina, jossa osallistumme Kristuksen ruumiista ja verestä. Kreikan kielessä käytetään ehtoollisesta sanaa “koinonia”, joka tarkoittaa yhteyttä, olla yhteydessä, tai liittyä johonkin. Yhtä lailla englannissa sana “Communion” kuvastaa tätä.

Eli Herran pyhä ehtoollinen ei ole vain symbolinen kuvaus kauan sitten toimitetusta Ehtoollisen asettamisesta, vaan se todellakin saattaa meidät yhteen Kristuksen kanssa ja samanaikaisesti yhdistää meidät myös toinen toisiimme. Ei vain täällä omassa seurakunnassa, vaan maailmanlaajuisesti Kirkon jäsenet yhdistyvät toinen toisiinsa Kristuksessa.

Ehtoolliseen emme voi osallistua välinpitämättömällä tai huolettomalla asenteella, vaan siihen tulisi valmistautua rukouksella ja paastolla. Nämä taas toimivat apuvälineinä siinä, että ymmärtäisimme, että Ehtoollinen on kaiken tavanomaisen yläpuolella.

Kaikessa kyse on siitä, että olisimme kelvollisia osallistumaan siitä, mikä on pyhää. Mutta milloin me sitten olemme kelvollisia osallistumaan? Mistä me tiedämme sen?

Ehkä tässä tulee esille juuri asian suoranainen nurinkurisuus. Me olemme kelvollisia osallistumaan Herran Pyhästä Ehtoollisesta silloin kun tajuamme, että olemme kelvottomia osallistumaan siitä!

Kelvottomuus ei tarkoita sitä, että ryhtyisimme välttelemään Ehtoollista kelvottomuuteemme vedoten, vaan aivan päinvastoin. Pyrimme osallistumaan siitä mahdollisimman usein, että säilyttäisimme kiinteän yhteyden Kristukseen.

Edesmennyt isä Alexander Schmemann on lainannut tässä asiassa pyhää Johannes Cassianusta, joka on sanonut seuraavasti:

“Me emme saa vältellä ehtoolliseen osallistumista siksi, että pidämme itseämme syntisinä. Meidän tulee lähestyä tuota sakramenttia sitä useammin sielumme parannukseksi ja henkemme puhdistukseksi, mutta sellaisella nöyryydellä ja uskolla, että itseämme kelvottomina pitäen - - (jotta) me yhä enemmän haluaisimme saada lääkettä haavoihimme.

On paljon parempi, että nöyrin sydämin ja tietäen, että emme ole koskaan kelvolliset pyhiin salaisuuksiin, otamme ne vastaan joka sunnuntai sairauksiemme parannukseksi kuin että ylpeyden sokaisemina ajattelemme, että vuoden kuluttua me tulemme kelvollisiksi ottamaan ne vastaan.”

(Schmemann 1982, Suuri paasto, s.141)

Tämä olkoon meillekin voimallisena muistutuksena. Oman kelvottomuuden ymmärtäminen ei tarkoita sitä, että meidän tulisi vältellä Ehtoollista, vaan meidän tulisi siihen osallistua, jotta saisimme olla kiinteässä yhteydessä Kristukseen. Mikäli tuo yhteys katkeaa, niin silloin joudumme sellaiseen tilaan joka vie meitä vain ja ainoastaan poispäin Jumalasta.

Vahvistakoon erityisesti tämän päivän Ehtoollisen asettamisen muisto meitä siitä, että kysymys on salaisuudesta, johon jokaisen kristityksi itseään kutsuvan ihmisen tulee osallistua säännöllisesti, jotta se olisi meille “sielun ja ruumiin pyhitykseksi ja Jumalan kunniaksi!”

Amen!

Tunnustuksen mukaiset hautajaiset

Ortodoksiset hautajaiset ja niiden järjestely herättävät varmasti paljon kysymyksiä. En ole vieläkään saanut aikaiseksi tehdä sellaista hyvää, seikkaperäistä ja selkokielistä nettiohjetta ortodoksisista hautajaisista. Tälläkään kertaa en aio sellaista kirjoittaa, mutta haluan kirjoittaa kuitenkin eräästä asiasta, joka saattaa askarruttaa monia ihmisiä. Kysymys on siitä, että kenelle ortodoksiset hautajaiset voidaan toimittaa?

Vastaus kuuluu, että ortodoksiseen kirkkoon kuuluvalle henkilölle tietysti. Ja kyse ei ole pelkästään siitä, että "voidaan" toimittaa, vaan siitä, että ortodoksisen kirkon jäsen KUULUU haudata ortodoksisin menoin.

Joskus syntyy tilanteita joissa ortodoksinen vainaja halutaan haudata ei ortodoksisin menoin ja toisaalta myös sellaisia tilanteita, että ortodoksiseen kirkkoon kuulumaton taas halutaan haudata ortodoksisin menoin. Ensimmäisessä tapauksessa kyse on useimmiten siitä, että lähes kaikki omaiset ovat muita kuin ortodokseja ja toisessa tapauksessa taas siitä, että vainaja on kirkkoon kuulumaton, mutta silti hänelle halutaan ortodoksiset hautajaiset.

Vaikka omaisten tahtoa pyritäänkin kunnioittamaan mahdollisimman paljon, niin kaikesta huolimatta hautajaiset määräytyvät sen mukaan, että mitä uskoa ihminen tunnustaa sillä hetkellä, kun hän siirtyy tästä ajasta iankaikkisuuteen. Kirkkoon kuuluminen on ihmisen elinaikana tehty tietoinen valinta ja tietyn uskon tunnustaminen edellyttää tietynlaisia hautajaisia.

Seurakunta saattaa oman jäsenensä tästä ajasta iankaikkisuuteen oman jumalanpalvelusperinteensä mukaisesti. Se ei ole myöskään minulle pappina valinnanvarainen asia, vaan se on minun tehtäväni ja suoranainen velvollisuuteni toimia tällä tavoin. Siinä tilanteessa muuttuvat epäoleelliseksi ne seikat, että kävikö edesmennyt kuinka usein tai harvoin kirkossa tai oliko hänellä kenties aikomus vaihtaa uskontokuntaa. Ihminen saa tunnustuksen mukaiset hautajaiset ja meillä tunnustus määräytyy kirkon jäsenyyden kautta.

Mutta entä sitten tilanne, jossa kirkkoon kuulumaton halutaan haudata ortodoksisin menoin? Taustalla on varmasti omaisten vilpitön halu siitä, että edesmenneen läheisen puolesta rukoillaan. Rukousta ei kielletä, mutta kuitenkaan varsinaisia hautajaisia ei voida toimittaa, koska kirkkoon kuulumattomuus on myös elinaikana tehty tietoinen valinta. Jos minulla on pappina velvollisuus haudata ortodoksisen kirkon jäsen, niin minulla on yhtä lailla velvollisuus kunnioittaa ihmisen tietoista valintaa siinä, että hän ei ole halunnut kuulua kirkkoon.

Edellä olevaa periaatetta voisi kylmästi perustella jo sillä, että kirkkoon kuulumattomat eivät maksa kirkollisveroa ja sen vuoksi he eivät ole tukeneet oman seurakuntansa toimintaa ja toimintaedellytyksiä millään tavoin. Mutta tämä peruste on oikeastaan sivuseikka, sillä syvällisempi vastaus löytyy itse hautaustoimituksesta. Lainaan muutamia kohtia:

-- oi Lunastaja, silloin salli uskollisen palvelijasi, jonka maailmasta olet pois ottanut, kirkkaalla riemulla tulla Sinua vastaan.
-- ota tykösi uskossa muuttanut palvelijasi paratiisin autuuteen.
-- saata myös Sinun palvelijasi sielu.

Hautaustoimituksessa mainitaan useaan otteeseen se, että edesmennyt ihminen on uskollinen Jumalan palvelija. Tuo sana "Jumalan palvelija" on käsite, mitä käytetään kasteesta alkaen sakramenteissa ja se viittaa nimenomaan kirkon jäseniin. Ortodoksinen hautaustoimitus on siis jumalanpalvelus, joka on tarkoitettu nimenomaan ortodoksisen kirkon jäsenille. Olen joskus aiemminkin viitanut kirkkomme sakramentteihin ja muihin toimituksiin ja todennut, että jokainen niistä edellyttää tiettyjen ehtojen täyttymistä. Esimerkiksi Ehtoolliseen osallistuminen edellyttää jäsenyyttä. Näin toimitaan myös hautajaisten suhteen.

Tämä kaikki kuulostaa hieman ehdottomalta, mutta lopulta kyse on ihmisen vapaasta tahdosta ja sen kunnioittamisesta. Jokaiselle kuuluu hänen tunnustuksensa mukaiset hautajaiset. Siinä kunnioitetaan ennenkaikkea ihmisen omaa tahtoa.

Suurena torstaina (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Tässä Suuren torstain liturgiassa muistamme Herran Pyhän Ehtoollisen asettamista. Voimme tietysti todeta heti, että jokaisessa liturgian eukaristiassa me toistamme tämän saman pyhän tapahtuman muiston ja jokaisessa liturgiassa lausutaan Kristuksen sanat:
”Ottakaa, syökää; tämä on minun Ruumiini, joka teidän edestänne murretaan syntien anteeksi antamiseksi. – Juokaa tästä kaikki; tämä on minun Vereni, se uuden liiton Veri, joka teidän ja monen edestä vuodatetaan syntien anteeksi antamiseksi.”

Tämä päivä kuitenkin kirkkovuodessa erityinen, koska me seuraamme Kristuksen kärsimykseen ja ylösnousemukseen liittyviä tapahtumia hyvin läheltä. Kenties on väärin puhua seuraamisesta, sillä me emme koskaan ulkopuolisina seuraa liturgiaa, vaan me yhdessä toimitamme ja yhdessä osallistumme tästä Pyhästä ateriasta ja samalla myös Kristuksesta.

Ortodoksiseen elämäntapaan kuuluu osallistuminen liturgiaan ja Herran Pyhään Ehtoolliseen, koska silloin me todella julistamme Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta. Se ei ole menneitten muistamista, vaan kaiken tapahtuneen todeksi elämistä. Ehtoollinen ei ole vertauskuvallinen ateria, vaan todellista osallistumista Kristuksesta. Ehtoollislahjojen pyhittämisestä lähtien leipä ei ole enää vain leipää, eikä viini viiniä, vaikka niiden ulkoinen muoto ei olekaan muuttunut. Ne ovat siitä lähtien Kristuksen Ruumis ja Veri, johon suhtaudutaan asianmukaisella hartaudella.

Tähän nojautuu myös ortodoksisen kirkon kenties jyrkäksikin koettu käsitys ehtoollisyhteydestä. Monet kokevat oudoksi sen, ettei ortodoksisen kirkon jäsen voi osallistua muissa kristityissä uskontokunnissa Ehtoolliseen. Yhtä lailla vaikeaksi ja jopa loukkaavaksi on koettu se, etteivät muiden kirkkojen jäsenet voi osallistua Ehtoolliseen ortodoksisessa kirkossa.
Lähtökohtana tässä erottelussa on kuitenkin jo pelkkä ehtoolliskäsitys, joka vaihtelee kirkkokunnittain. Jos Ehtoollinen on jollekin toiselle vain pelkkä muistoateria tai vertauskuvallinen toimitus, niin silloin hän ei suhtaudu siihen ortodoksisen Kirkon opetuksen mukaisesti. Ehtoollisyhteyden edellytyksenä on se, että ihminen 100% allekirjoittaa sen, mitä ortodoksinen kirkko opettaa.

Osallisuus Ehtoollisesta edellyttää täysivaltaista kirkon jäsenyyttä ja siihen osallistuminen myös elävöittää ihmisen jäsenyyden Kirkossa, joka on Kristuksen ruumis. Ihminen joka on tuon yhteisön ulkopuolella ei voi siitä silloin osallistua. Ehtoolliseen osallistuminen ortodoksisessa kirkossa sinetöi myös jäsenyyden siinä. Tämän vuoksi kirkkoon liitäminenkin tapahtuu pääsääntöisesti liturgian yhteydessä, koska tällöin liittyjä pääsee pian mirhallavoitelun jälkeen osalliseksi myös Ehtoollisesta. Samalla tavoin liturgian ulkopuolella kastetut ja mirhallavoidellut lapset kirkotetaan myöhemmin juuri liturgiassa, koska tällöin he myös pääsevät osalliseksi Ehtoollisesta.
Edellä mainitun valossa ei-ortodoksin osallistuminen Ehtoollisesta ortodoksisessa kirkossa tarkoittaisi periaatteessa sitä, että hän on ikään kuin oikotien kautta tullut ortodoksisen kirkon jäseneksi.

Jos Herran Pyhään Ehtoolliseen osallistuminen pyhittää ja vahvistaa meidän kuulumistamme kirkkoon, niin silloinhan siihen pitää myös osallistua mahdollisimman usein. Tämän periaate on aikojen saatossa alkanut hämärtyä. Alkukirkon aikaan olisi ollut ennenkuulumatonta olla osallistumatta Ehtoollisesta. Senhän takia seurakunta kokoontui sunnuntaina yhteen. Kaikki rakentui Ehtoollisen ympärille. Seurakunnan jäsenyys pysyi voimassa Ehtoolliseen osallistumisen kautta.

Apostoli Paavalin sanat päivän epistolaluvussa tuovat esille Ehtoollisen osallistumisen peljättävän puolen. Välinpitämätön ja vähättelevä suhtautuminen Ehtoolliseen ei enää olekaan siunaukseksi, vaan siitä voi olla ihmiselle enemmän haittaa. Tämän vuoksi siihen tulee valmistautua huolella.
Varmasti tämä ja monet muut opetukset aiheuttivat ihmisissä sen kaltaista pyhyyden pelkoa, etteivät he enää uskaltaneet osallistua Ehtoollisesta. On totta, että Ehtoolliseen ei ole oikein osallistua ilman valmistautumista. Valmistautuminen pitää sisällään rukouksen ja ehdottoman paaston ennen Ehtoollista. Poikkeuksia on, jos esimerkiksi lääkitys ja terveydelliset syyt sitä vaativat. Näistä omista paastosäännöistä jokainen voi rohkein mielin keskustella oman rippi-isän tai seurakunnan papin kanssa. Kenenkään ei tarvitse elää tämän asian suhteen epätietoisuudessa.

Pyhyyden pelko, oman kelvottomuuden ja syntisyyden tunne ei voi olla jatkuvana esteenä Ehtoolliseen osallistumiselle. Milloin ihminen olisi muka täydellisen synnitön tai kelvollinen? Jos me tätä kysymme itseltämme niin huomaamme, ettei silloin kukaan voisi ikinä osallistua Ehtoollisesta. Voimme myös kysyä itseltämme sitä, että minkä vuoksi en aina osallistu Herran Pyhästä Ehtoollisesta? Onko minulla todella niin painavaa syytä olla osallistumasta siihen, minkä ympärille koko liturgiajumalanpalvelus ja periaatteessa koko jumalanpalveluselämämme ja seurakuntayhteys rakentuu?

Ehtoollisen suhteen voi tehdä äärimmäisiä tulkintoja yhdestä ääripäästä toiseen. Meidän tulisi löytää kuitenkin se oikea tie, jota pitkin kulkea. Sen tien kulkijoina me osallistumme Herran Pyhästä Ehtoollisesta niin usein kuin se vain on meille mahdollista. Eräs rukouksen osa tuo tämän kaiken esille hyvin kauniilla tavalla:

”Ja meitä kaikkia, jotka olemme yhdestä leivästä ja yhdestä maljasta osalliset, yhdistä toistemme kanssa yhden Pyhän Hengen osallisuuteen. Älä salli osallisuuden Kristuksesi pyhään Ruumiiseen ja Vereen tulla yhdellekään meistä syytteeksi tai tuomioksi, vaan anna meidän löytää itsellemme laupeus ja armo kaikkien, maailman alusta Sinua kelvollisesti palvelleiden pyhien ihmisten—kanssa.” Amen