Paasto paljastaa heikkoutemme

Mitkä ovat heikkouksiamme?

Tämä on hyvä kysymys, johon paasto tuo vastauksia. Niin kauan kuin elämme tietynlaisessa yltäkylläisyydessä ja pitäydymme tiivisti oman mukavuusalueemme sisäpuolella niin tuskinpa löydämme itsestämme paljoa heikkouksia. Omasta mielestämme olemme varmasti kärsivällisiä ja nöyriä, emmekä myöskään ole vatsanpalvontaan taipuvaisia. Kuvittelemme olevamme omassa elämässä ja hengellisessä kilvoituksessa vahvoja ja ajattelemme, että sielunvihollisella ei ole mitään otetta meihin. Se on kuitenkin kaikki harhakuvitelmaa.

Sielunvihollinen koettelee nimenomaan silloin kun ihmisillä on halu pyrkiä lähemmäksi Jumalaa ja kasvaa rakkaudessa. Mikäli tätä yritystä ei ole, niin ei sielunvihollisen tarvitse nähdä vaivaa sellaisen ihmisen koettelemisessa.

Paastossa tarkoitus on lähestyä Jumalaa ja myös kasvaa rakkaudessa lähimmäistämme kohtaan. Kun aloitamme paaston, niin silloin meitä myös koetellaan. Ja kun paaston kautta siirrymme oman mukavuusalueemme ulkopuolelle, niin silloin myös alamme nähdä itsessämme heikkouksia mitä emme voineet edes kuvitella meissä olevan.

Esimerkiksi kuvitelma omasta erinomaisesta kärsivällisyydestämme voi osoittautua vääräksi. Emme välttämättä halua vielä siinäkään vaiheessa uskoa, että vika olisi meidän omassa heikkoudessamme, vaan me kuvittelemme, että juuri paaston aikana muut ihmiset alkavat jostain syystä tietoisesti ärsyttämään ja kiusaamaan meitä tavanomaista enemmän.

Mutta eivät muut ihmiset todellisuudessa ryhdy paaston aikana meitä kiusaamaan, vaan meidän omat heikkoutemme ja juuri kärsimättömyytemme nousee tuolloin esille. Suuttumuksen ja turhautumisen sijaan meidän tulisikin ensimmäisenä katsoa peiliin ja kysyä, että tällainenko ihminen minä todellisuudessa olen?

Aivan sama periaate koskee myös vatsanpalvontaa ja yltäkylläisyyttä. Luulemme, että emme ole riippuvaisia jostain tietystä ruuasta tai herkuista. Mutta kun olemme aloittaneet paaston, niin huomaammekin olevamme kiintyneet ja jopa suoraan sanottuna riippuvaisia sellaisista asioista, jotka ovat meille täysin turhia.

Me emme näitä asioita välttämättä tajua ennen kuin olemme aloittaneet tuon todellisen paaston. Kun huomaamme omat heikkoutemme, niin älkäämme olko siitä tarpeettoman masentuneita tai surullisia. Oikeastaan meidän pitäisi olla iloisia siitä, että olemme löytäneet tarkalleen ne asiat joissa voimme ryhtyä kunnostautumaan.

Pohdintaa katumuksesta

Edellisessä kirjoituksessa pohdin sitä, että paasto ei saa olla pakkoa, vaan se pitää nähdä nimenomaan mahdollisuutena. “Joutua” ja “saada” ovat todellakin kaksi hyvin eri asiaa. Tämä sama periaate liittyy läheisesti myös katumuksen sakramenttiin, joka mielletään hyvin helposti sellaiseksi toimitukseksi, johon meidän on pakko osallistua suuren paaston aikana.

Itse asiassa koko katumuksen sakramentti mielletään syntiin, sillä käytämmehän siitä myös nimitystä “synnintunnustus”. Ja se mikä liittyy syntiin on monesti jotain, mikä tuntuu häpeälliseltä tai se on jotain mikä vaatii meiltä suuria muutoksia. 

Oli miten oli, niin katumusta itsessään ei nähdä niin myönteisessä ja sanoisinko jopa riemullisessa valossa, vaikka niin se kuitenkin pohjimmiltaan tulisi nähdä. Kyse on kuitenkin asiasta, jossa ihminen ottaa suuren askeleen lähemmäksi Jumalaa. Siinä ihminen palaa takaisin sille tielle, jossa hänen kuuluisikin olla. Voisi voimallisemmin sanoa, että kuollut ihminen on taas herännyt eloon. Aivan kuten Kristus on kuvannut sen vertauksessaan Tuhlaajapojasta: “Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.” (Luuk. 15: 32)

Tämän lisäksi Kristus on kuvannut langenneen ihmisen löytämistä myös vertauksina eksyneestä lampaasta ja kadotetusta hopearahasta:

"Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.' Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.

"Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.' Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen.” (Luuk. 15: 3-10)

Näissä vertauksissa Kristus on kuvannut kuinka kadonneen löytämistä on seurannut todellinen riemujuhla!

Eli siinä vaiheessa kun ihminen katuu Jumalan edessä ja saa syntinsä anteeksi, niin se on aina riemun aihe. Oikeastaan on ihmeellistä, että ihminen niin harvoin haluaa osallistua jostain sellaisesta mikä tuottaa suurta iloa niin taivaassa kuin maan päällä.

Miksi meidän joskus vaikea lähestyä katumuksen sakramenttia?

Sielunvihollisen päämääränä on aina ollut rikkoa Jumalan ja ihmisen välinen yhteys. Paholainen käy kovaa taistelua myös silloin kun ihmisellä olisi halu palata takaisin oikealle tielle ja lähemmäksi Jumalaa. Silloin se istuttaa ihmisen mieleen ajatuksen suuresta häpeästä ja syyllisyydestä, jonka seurauksena ihminen ei uskalla astua Jumalan eteen. Tämän kaiken saman olemme nähneet tapahtuneen jo luomiskertomuksen yhteydessä. Syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen piiloutui Jumalalta ja katumuksen sijaan niin Aadam kuin Eevakin vierittivät vastuun pois itseltään ja näinollen myös kieltäytyivät katumasta omia tekojaan.

Tuo sama tragedia toistuu yhä uudestaan ja uudestaan. Meillä ihmisillä olisi piiloutumisen sijaan mahdollisuus juosta avoimin mielin Jumalan eteen ja katua syntejämme. Kuitenkin tuossa tilanteessa häpeässä tarpeettomasti rypeminen aiheuttaa sen, että emme halua emmekä uskalla lähestyä Jumalaa.

Edellä oleva ei tarkoita sitä, että häpeä olisi tunteena kielletty tai tarpeeton. Meille annetut tunteet eivät ole vääriä, mutta me monesti annamme niille ylivallan väärässä tilanteessa. Häpeää ja syyllisyyttä meidän pitäisi potea jo siinä tilanteessa kun ajatuksissamme ryhdymme harkitsemaan synnin tekemistä. Silloin tuon häpeän tulisi estää meitä siirtämästä ajatuksia käytännön tekojen tasolle. Häpeän tulisi olla myös se tunne, jonka voimistamana kiiruhtaisimme katumukseen. Mutta itse tuota katumusta meidän ei tulisi hävetä, sillä juuri siinä tilanteessa meidät vapautetaan häpeästä ja syyllisyydestä!

Pohdintaa paastosta

Jälleen kerran olemme päässeet kirkkovuodessa tähän hetkeen, jossa meitä nostatetaan lähemmäksi Jumalaa ja lähimmäisiämme. Todellakin. Paasto ei ole laskeutumista, vaan se on pikemminkin nousemista. Ja jos pystymme paastoamaan hyvällä tavalla, niin se nostaa meitä yhä korkeammalle ja korkeammalle.

Ensimmäinen hyvä lähtökohta oikealle paaston tielle on meidän oma asenteemme. Kysymys kuuluu, että “joudummeko” paastoamaan, vai “saammeko” paastota?

- Jos paastosta tulee pakko tai suoritus jonka joudumme tekemään tiettynä kirkkovuoden aikana, niin mitä se silloin antaa meille? Oikeastaan se ei anna paljoa mitään. Siitä tulee muodollisuus, mikä ei kasvata meitä millään tavoin. Hengellisen parantumisen lähde muuttuu turhautumisen lähteeksi.

Mutta jos sen sijaan näemme paaston sellaisena asian joka hyödyttää meitä monin tavoin ja joka auttaa meitä laittamaan elämässä olevat asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen, niin silloinhan me ilolla ja riemulla otamme sen vastaan. Silloin me todellakin SAAMME paastoa ja silloin siitä on meille paljon apua.

Kristus varoitti rukouksen, paaston ja almujen antamisen kohdalla siitä, että siitä ei saa tulla ulkokultaista suoritusta. Sen välttämiseksi olisi näitä parempi tehdä salassa. (kts. Matt. 6:1-16)

Mutta mitä on ulkokultaisuus? - Siinä ihminen ei ole todella oma itsensä, vaan hän tekee roolisuoritusta, eli käytännössä näyttelee. Tuon näyttelemisen tarkoituksena on antaa omasta itsestään tietynlainen vaikutelma muille ihmisille. Sellaisesta toiminnasta ei voi olla todellista hyötyä ihmisen sielulle. Jos ihminen esimerkiksi ulkokultaisuuden periaatteella antaa rahaa hyväntekeväisyyteen, niin hän kylläkin auttaa tarpeessa olevia ihmisiä, mutta oman sielun pelastuminen ei sen toimesta mene yhtään sen parempaan suuntaan. Jos ihminen paastoaa ulkokultaisuuden periaatteella, niin hän saattaa ruumiillisesti tietyssä suhteessa tervehtyä ja esimerkiksi laihtua, mutta sielultaan hän ei muutu paremmaksi.

Tätä ulkokultaisuuden välttämistä ei saa kuitenkaan kääntää sellaiseksi, että peitämme tarpeettomasti hyvät ja esimerkilliset tekomme. Juuri nyt elämme sellaista aikaa, jossa kristillisyyttä vähätellään ja jopati hävetään. Kuinka helppoa onkaan poimia Kristuksen opetuksesta se kohta, että näitä asioita on parempi tehdä salassa. Ei Kristus kuitenkaan sitä niin tarkoittanut.

Nimenomaan tällaisena aikana meidän tulisi mennä vastavirtaan ja osoittaa se, että olemme kristittyjä ja toimimme myös sen mukaisesti. Meidän ei tule lokeroida elämässä asioita sellaiseksi, että yhtenä päivänä olemme kristittyjä ja toisena päivänä taas maallistuneita (maallisten ihanteiden mukaan eläviä) ihmisiä. Sellainen kaksoiselämä on mahdotonta. Jos olemme koko ajan sitä mitä olemme, niin silloin pystymme tuomaan myöskin luontevalla tavalla esille oman kristillisyytemme. Jos olemme aitoja ja elämme vilpittömästi uskonmukaista elämää, niin silloin emme voi myöskään syyllistyä niin helposti tuohon Kristuksen varoittamaan ulkokultaisuuteen.

Miten sitten paastoamme?

Paastossa on hyvä muistaa se, että se ei ole pelkästään ruokapaastoa, vaikka se onkin hyvä lähtökohta kaikelle. Meillä tulisi olla kykyä muuttaa ulkoisia ja ruumiillisia tapojamme, jotta pystyisimme siitä siirtymään enemmän aineettomiin hengellisiin hyveisiin. Miten me kuvittelemme pystyvämme pidättäytymään esimerkiksi pahoista ajatuksista, jos meillä ei ole kykyä pidättäytyä tietynlaisesta ruokavaliosta? Ruokapaasto tukee meidän hengellistä paastoa. Sitä voidaan pitää paastoamisen ensiaskeleena.

Paaston liittyy läheisesti myös toisen ihmisen huomioiminen ja omassa rukouselämässä kunnostautuminen. Monesti kuulee kysyttävän, että ”miten kasvissyöjä voi paastota?”

– Hän voi paastota nimenomaan sillä, että hän tekee esimerkiksi enemmän hyväntekeväisyyttä, jota meidän kaikkien tulisi tietenkin tehdä mahdollisuuksiemme mukaan. Samalla tavoin meidän kaikkien tulisi kunnostautua myös rukouselämässä.

Meille on annettu paastoamiseen liittyen tietyt ohjesäännöt. Paasto on kuitenkin myös hyvin henkilökohtainen asia, jossa jokainen paastoaa omien kykyjen ja edellytystensä mukaan. Tässä kaikessa voi pyytää neuvoa omalta rippi-isältä tai seurakunnan papilta.

Paastosta voidaan poiketa suuntaan jos toiseen tarvittaessa. Tähän ei kannata kuitenkaan ryhtyä omavaltaisesti. Neuvoa ja apua voi siis koska tahansa pyytää. Tällöin emme tarpeettomasti vaaranna omaa terveyttä liian ankaralla paastolla, emmekä toisaalta laske rimaa liian alas puhtaasta laiskuudesta.

Älkäämme ottako tätä paastoa vastaan rasitteena tai ylimääräisenä asiana jota taas on pakko noudattaa. Ottakaamme se vastaan uutena mahdollisuutena, joka johdattaa meitä kohti Jumalaa ja lähimmäisiämme. Me emme nyt joudu paastoamaan, vaan me SAAMME paastota.