Meille on itsestään selvää, että meidän ihmisten on pidettävä huolta myös ruumiillisesta hyvinvoinnistamme. Tätä rukouksen kohtaa on tulkittu monin eri tavoin. Varmasti kantava ajatus on siinä, että Jumala soisi meidän saada tarpeeksi ruokaa, jotta me selviäisimme elämässä eteenpäin. Rukouksessa käyttämämme sana ”jokapäiväinen” on kaikkea muuta kuin hyvä. Jossakin vanhemmassa käännöksessä tässä kohden rukousta on pyydetty ”elämälle tarpeellista” leipää, joka on itse asiassa paljon parempi. Selkeätä sanatarkkaa käännöstä (kr. sanasta επιούσιος) voi olla vaikea tehdä, mutta kyse on siis ravinnosta, joka on elämän ylläpitämisen kannalta välttämätöntä.
Siinä korostuu vielä vahvemmin ajatus siitä, että me emme pyydä ylenpalttisesti ruokaa tai maallisia asioita, vaan ainoastaan sen verran mikä on meille välttämätöntä. Löydämme jo Vanhasta Testamentista viittauksen siihen, että ihmisten tulisi olla tyytyväisiä siihen mikä riittää heidän omiin tarpeisiin. Israelilaisten erämaavaelluksen aikana, Jumala antoi heille ruokaa autiomaassa sopivasti kunkin päivän tarpeisiin:
”Herra sanoi Moosekselle: Minä annan teille sataa ruokaa taivaasta, niin että kansa voi joka päivä mennä keräämään ruokaa, mutta vain sen päivän tarpeiksi - - Jotkut eivät kuitenkaan totelleet Moosesta vaan jättivät sitä jäljelle seuraavaksi aamuksi, mutta siihen tuli toukkia ja se alkoi haista.” (2.Moos. 16: 4, 20)
Sen sijaan sapattia edeltävänä päivänä he saivat kerätä myös seuraavan päivän tarpeisiin: "Näin on Herra sanonut: Huomenna on lepopäivä, Herran pyhä sapatti. Leipokaa tänään, mitä haluatte leipoa, ja keittäkää, mitä haluatte keittää, mutta ottakaa talteen kaikki, mikä jää yli, ja säilyttäkää se huomisaamuun." Ja he säilyttivät sen seuraavaan aamuun saakka, niin kuin Mooses oli käskenyt, eikä se ruvennut haisemaan eikä siihen tullut toukkia.”(2.Moos. 16:23-24)
Nämä kohdat muistuttavat meitä siitä, että osaisimme mitoittaa ruuan ja myös omaisuuden tarpeittemme mukaan. Turhanpäiväinen varastointi ei ole meille hyödyksi. Samaan aikaan tässä muistutetaan kuitenkin siitä, että osaisimme tarpeen vaatiessa hankkia ruokaa ennakkoon, jotta voimme pyhittää lepopäivän. Tämä on tärkeä huomio, sillä nykyisin kaupat ovat viikonloppuisinkin auki ja näin arjen - pyhän, sekä toisaalta työn - levon välinen raja on hämärtynyt huomattavasti. Ruuan ostaminen menee käytännössä työstä (ainakin suurissa marketeissa) ja monesti kauppaan lähteminen on ennen kaikkea suorittamista, eikä suinkaan lepoa tai rentoutumista. Lopulta kyse on samasta asiasta, eli meidän ruumiillisesta ja toisaalta myös henkisestä hyvinvoinnistamme. Mikäli me emme osaa levätä ja antaa aikaa itsellemme ja lähimmäisillemme, niin meidän hyvinvointimme kärsii.
Meidän on syytä palata vielä siihen kysymykseen, että mikä on riittävää? Kristityn ihmisen elämässä tämä on itse hyvin tärkeä ja samanaikaisesti jopa vaikeasti toteutettavissa oleva asia. Osaammeko vetää rajan siihen, että mikä on meille tarpeellista ja mikä taas on ylimääräistä? Ryhdynkö palvomaan jotain sellaista mikä ei ole välttämätöntä? Pyhä apostoli Paavali on sanonut 1. Korinttolaiskirjeessään seuraavasti: ”Kaikki on minulle luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on minulle luvallista" -- mutta en saa antaa minkään hallita itseäni. Ruoka on vatsaa ja vatsa ruokaa varten.” (1.Kor. 6:12-13)
Tässä maailmassa maallinen hyvinvointi ei ole jakautunut tasaisesti. Jos Jumala suo joillekin ihmisille paljon kaikkea ylimääräistä, niin kysymys kuuluukin, että osaavatko nämä ihmiset käyttää sitä vastuullisesti muiden hyväksi? Pyhä Johannes Krysostomos on sanonut omaisuudesta seuraavasti:
”Toisaalta, omaisuuden voi nähdä hyvänä asiana suurimmalle osalle ihmisistä. Mutta tämä ei ole täysin totta; se riippuu siitä, miten käytämme sitä. Jos omaisuus itsessään olisi hyvä asia, niin silloinhan jokaisen varakkaan ihmisen tulisi olla hyvä ihminen. Kuitenkaan kaikki rikkaat eivät ole hyveellisiä, vaan ainoastaan ne jotka osaavat käyttää omaisuuttaan vastuullisesti. Sen vuoksi omaisuus itsessään ei ole hyvää, vaan se on vain väline hyvän tekemiseen.”
Me voimme kuitenkin vielä laajentaa käsitystämme siitä, että mitä me ymmärrämme leivällä. Kristus on viitannut itseensä elämän leipänä: "Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän." He sanoivat: "Anna meille aina sitä leipää." Jeesus sanoi: "Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” (Joh. 6:32-35)
Eli tässä kohden rukousta me pyydämme myös osallisuutta Kristuksesta. Me pyydämme, että meillä olisi voimia seurata Kristusta ja uskoa Häneen. Kristushan sanoo, että meidän ihmisten pitää tulla Hänen luokseen. Kyse ei ole siis paikallaan olemisesta, vaan toimimisesta. Yhä edelleen Kristuksen luokse tuleminen edellyttää sitä, että me kokoonnumme Hänen luokseen. Tämä taas tapahtuu täydellisimmin liturgiassa ja nimenomaan Herran Pyhässä Ehtoollisessa. Kirkon varhaisista päivistä alkaen säännöllinen ehtoollisyhteys määritteli sen, että oliko ihminen seurakunnan jäsen vai ei. Mikäli joku ei osallistunut Ehtoolliseen tietyn ajan sisällä, niin hän käytännössä erotti itse itsensä seurakunnan ulkopuolelle. Me saatamme ajatella, että osallistuminen Kristuksesta hoituu nykytermejä käyttäen ”etäyhteyden” kautta, jolloin liturgiaan ei tarvitse mennä. Todellisuudessa kaikki muu yhteys on vajaata. Mikäli ihminen ei esimerkiksi sairautensa vuoksi pääse kirkkoon, niin silloin Kirkko tulee hänen luokseen ja pappi / diakoni antaa hänelle ehtoollista kotona tai sairaalassa.
Hyvän muistutuksen yhteen kokoontumisen ja Kristuksen kohtaamisen merkityksestä löydämme ylösnousemuksen jälkeisistä tapahtumista. Miksi Tuomas ei kohdannut ensimmäisellä kerralla Kristusta? Sen vuoksi, että hän ei ollut yhdessä muiden kanssa. Evankeliumi ei kerro, että millä asioilla Tuomas oli, mutta poissaolo aiheutti sen, että hän ei nähnyt ylösnoussutta Kristusta. Sen vuoksi taas hänen oli vaikea uskoa niitä, jotka olivat kohdanneet ylösnousseen Kristuksen. Eli ulkopuolelle jättäytyminen ei pelkästään estä ihmistä kohtaamasta Kristusta, vaan se heikentää koko tämän ihmisen uskoa, jolloin hän ei myöskään kykene uskomaan niitä, jotka ovat päässeet Kristuksesta osallisiksi. Tämä on se syy miksi Kirkon Traditio aukeaa nimenomaan sisältä päin. Ihminen joka on sen ulkopuolella, ei yleensä voi suhtautua siihen muulla tavoin kuin kyseenalaistamalla kaiken ja vaatimalla näkyviä todisteita. Juuri tämän takia myös kirkkoon liittyviltä vaaditaan ennen kaikkea osallistumista jumalanpalveluselämään ja vasta sen jälkeen tulee muu opiskelu.
