Totuus

Evankeliumikirja pitää sisällään sen totuuden, jota Kirkko julistaa.

                          

Kun tutkimme Raamattua, niin huomaamme totuuden olevan siinä hyvin keskeisessä asemassa. Esimerkiksi profeetat julistivat jumalallista totuutta ja tietysti itse Kristus toi totuuden ihmisille: “Minä olen tie, totuus ja elämä”. (Joh. 14:6)

Monella ihmisellä oli kyky vastaanottaa tuo jumalallinen totuus, mutta yhtä lailla löytyi niitä jotka eivät kyenneet sitä vastaanottamaan. Sen seurauksena profeettoja vainottiin ja jopa surmattiin. Johannes Kastajan pää päätyi vadille totuuden puhumisesta ja kaiken huipentumana Kristus ristiinnaulittiin. Kristus toi esille totuuden, jota kaikki eivät kestäneet.

Jos ajattelemme Kristusta ja totuutta, niin siinähän Kristus pelkästään kohtaamalla jonkun ihmisen sai tämän paljastamaan totuuden itsestään. Oli niitä, jotka halusivat kuulla Kristuksen ilosanomaa ja noudattaa sitä. Heidän uskonsa vahvistui ja olivat valmiita seuraamaan Kristusta. Sitten oli niitä, jotka taas kääntyivät Kristusta vastaan ja halusivat surmata Hänet. Heidän todellinen epäuskonsa tuli tällä tavoin esille, eikä näitä ihmisiä mikään ihme tai voimateko pystynyt kääntämään Kristuksen puolelle.

Oikeastaan juuri tähän liittyvät profeetta Jesajan sanat: “Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä ymmärtäkö”. (Jes. 6:9)

Eli Jumala ei käännä selkäänsä ihmiselle, sokaise tai tee kuuroksi tätä, vaan yksinkertaisesti totuuden kohtaaminen voi saada ihmisen kääntämään selän Jumalalle, jolloin hän ei enää halua nähdä tai kuulla tuota totuutta.

Mitä voimme sitten sanoa totuudesta meidän päivinämme?

Totuuden esilletuomista varmasti varotaan turhankin paljon. Tämä johtuu siitä, että totuuden puhuminen todellakin saa aikaan ihmisissä voimakkaita reaktioita. Me ihmiset pelkäämme niin paljon sitä, että mitä muut nyt ajattelevat, että emme halua tehdä tai sanoa mitään, mikä saattaisi pahoittaa toisen ihmisen mielen. Totuus tulee tuoda esille, mutta siinäkin tulee käyttää harkitsevaisuutta ja tahdikkuutta. Palautteen ja totuuden voi tuoda esille sanasta sanaankin niin monella tavalla. Sen ei tarvitse tapahtua provosoiden tai sillä tavoin, että sen tarkoituksena on toisen ihmisen loukkaaminen.

Mutta jos emme sano koskaan sano totuutta, niin millaisessa valheessa me lopulta elämmekään?

Antiikin filosofi Diogenes on sanonut, että “ihminen, joka ei ole koskaan loukannut ketään, ei ole myöskään tehnyt kenellekään mitään hyvää”. 

Kiusaus totuuden peittelemiseen ihmisten suosion saamiseksi on myös todellista. Voisin kuvitella, että politiikassa tätä tapahtuu aika usein. Mutta kyllä varmasti myös muualla, kuten esimerkiksi kirkossa. Kuinka suuri kiusaus onkaan jättää totuus sanomatta, jotta ihmiset eivät loukkaantuisi ja pahimmassa tapauksessa eroaisi kirkosta?

Jos jatkamme tätä pohdintaa hieman pitemmälle, niin kuinka suuri kiusaus on muokata totuutta sellaiseksi, jotta se houkuttelisi mahdollisimman monia tulemaan seurakuntayhteyteen?

- Mutta muokattu totuus ei ole enää sitä samaa totuutta, jonka Kristus on tuonut meille esille. Kastetut ja Kristuksen omakohtaista opetusta noudattavat ihmiset ovat kristittyjä. Mikäli tuo opetus muokataan toisenlaiseksi, jotta se olisi mahdollisimman monelle mieleen, niin silloin ei lopulta voida puhua enää kristinuskosta. Toki tuossa valheessa elävät voivat edelleen väittää olevansa kristittyjä, aivan kuten minä voisin väittää olevani tasavallan presidentti, vaikka näin ei todellisuudessa ole.

Vastuu on ennenkaikkea niillä on joilla on vastuu opettaa. Vahinko moninkertaistuu erityisesti silloin, jos ne joille on totuuden varjelemisen ja esilletuomisen tehtävä annettu, alkavatkin opettaa vääristeltyä totuutta ihmisten suosion toivossa. Kristus ei käyttänyt kovin usein äärimmäisen ankaria kuvauksia opetuksessaan, mutta harhaanjohtamisesta Hän on sanonut seuraavasti: ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen”. (Matt. 18:6)

Totuudessa pitäytyminen ei aina ole helppoa, vaan päinvastoin. Usein siitä voi joutua erityisesti tässä maallistuneessa ajassa kärsimään. Mutta siinä ei lopulta ole mitään uutta. Jumalallinen totuus ja sen mukaan eläminen voi tuntua kahlitsevalta tämän maailman menossa, mutta ainoastaan sen avulla ihminen voi sielultaan tulla vapaaksi.

Kristillinen rakkaus (opetuspuhe)

Päivän evankeliumilukuna kuulimme Kristuksen opetuksen siitä, että miten meidän tulisi suhtautua toisiin ihmisiin. Opetus kiteytyy Kristuksen sanoihin: ”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.” (Luuk. 6:31)

Tämän nimenomainen opetus ei ollut juutalaisille vieras, sillä tunnettu rabbi Hillel oli antanut jo yli sata vuotta ennen Kristusta tuon kultaisen ohjeen, jossa mitä emme halua ihmisten tekevän meille, niin sitä me emme saisi tehdä heille. Antiikin ajan filosofitkin olivat julistaneet samankaltaista ajatuksia.

Kristus kuitenkin erottuu joukosta uudenlaisella julistuksella. Hän antaa ohjeen myönteisessä hengessä. Kristusta edeltäneet käskyt ja säännöt ovat perustuneet melkein poikkeuksetta kieltoihin, jossa ihmiset eivät saa tehdä sitä taikka tätä.

Kiellot toimivat hyvänä opetuksen välineenä, mutta pelkät kiellot eivät toimi kovin hyvänä kannustimena. Kristus kääntää tuon kultaisen säännön myönteiseksi, jolloin sen toteuttaminenkin alkaa tuntua mielekkäältä.

Tässä samaisessa evankeliumiluvussa Kristus antaa meille kuvauksen myös siitä, että millaisen kristityn ihmisen tulisi olla.  Meidän tulisi kyetä osoittamaan rakkautta toisella aivan uudella tavalla. Kysymys ei ole enää sellaisesta kahden kaupasta, jossa me osoitamme rakkautta ja myötätuntoa juuri saman verran mitä olemme itse saaneet.

Kristus sanoo, että ei siinä ole mitään ihmeellistä tai erikoista, sillä kyllähän muutkin ihmiset tekevät niin. Ja tämä toteamus pitää paikkansa myös tänä päivänä. Kyllähän esimerkiksi kirkkoon kuulumattomatkin ihmiset osaavat olla huomaavaisia ja osoittaa rakkautta. Sehän on ihan normaalia!

Mutta kristityiltä vaaditaan jotain paljon enemmän. Meidän tulee pystyä osoittamaan rakkautta myös niitä kohtaan, jotka eivät ole meitä kohtaan myötämielisiä. Meidän tulee kyetä rakastamaan myös niitä, jotka suoraan sanottuna toimivat meitä vastaan.

Tässä kohden on hyvä pysähtyä pohtimaan sanaa ”rakastaa”. Suomen kielessä me ymmärrämme sen helposti hyvin yksipuolisesti ja ajattelemme sen tarkoittavan asiaa, jota esimerkiksi nimensä mukaisesti rakastuneet osoittavat toisilleen.

Voimme ulottaa sanan ”rakastaa” tarkoittavan myös sellaista läheisyyttä ja myötätuntoa, jota osoitamme nimenomaan läheisille ihmisille, kuten esimerkiksi hyville ystäville tai sukulaisille.

Kristus tarkoittaa kuitenkin rakastamisella jotain sellaista, joka ylittää nämä kaksi meille niin perinteistä sanan ”rakastaa” merkitystä. Tällainen rakkaus on ei odota minkäänlaista vastapalvelusta ja se rakkaus kestää, vaikka toisen osapuolen toiminta olisi jotain sellaista, joka ei vastaisi millään tavoin meidän odotuksia. Tällaisen rakkauden päämääränä on tehdä kaikki mahdollinen, jotta toisella ihmisellä olisi hyvä olla.

Kenties tämän kristillisen rakkauden voisi jossain mielessä rinnastaa sellaiseen rakkauteen, jota me ihmiset pystymme osoittamaan omia lapsiamme kohtaan, siitäkin huolimatta, että he saattavat joissakin tilanteissa toimia meitä kohtaan kaikkea muuta kuin kiitollisin tai rakastavin mielin.

Kristillinen rakkaus on siis asia, joka vaatii meiltä todella paljon. Me monissa tilanteissa puhumme esimerkiksi ”kristillisestä tasajaosta”, kun leikkaamme tasapuolisesti kakkupalaa kahtia. Tämä ilmaisu näyttääkin olevan siinä mielessä väärä, sillä kristitty ihminen antaisi suurimman osan omastaan toiselle, jos tämä sitä tarvitsisi. Kristillinen rakkaus lähtee liikkeelle toisen ihmisen hyvinvoinnista. 

Onko tämä sitten meille mahdoton tehtävä? Pystymmekö oikeasti osoittamaan vilpittömin mielin kaikkia kohtaan sellaista rakkautta, johon Kristus meitä kannustaa.

Rakkaus ei ilmesty tyhjästä, vaan se tahtotila, johon meidän tulee pyrkiä. Jos meillä on tahtoa rakastaa, niin Pyhän Hengen armosta rakkaus myös vahvistuu meissä.

Rakkaus on avain siihen, että me kykenemme voittamaan kaikki ne esteet, jotka saattaisivat etäännyttää meitä muista. Ajatelkaamme vaikka sellaista tilannetta, jossa joku ihminen toimii meitä vastaan. Eikö ensimmäisenä ajatuksena olisi ryhtyä vihaamaan ihmistä, joka ei toimi meidän hyväksemme?

– Mutta Kristuksen opetus perustuu siihen, että meillä on kyky kääntää viha armoksi ja rakkaudeksi. Jos me mietimme, että mitä me voimme tehdä siinä tilanteessa, kun joku toimii meidän tahtomme vastaisesti, niin silloin meidän tulee ensimmäisenä kantaa rukouksia tällaisen ihmisen puolesta.

Me emme silloin ryhdy ensimmäisenä ruokkimaan katkeruutta ja vihantunnetta meidän sisimmässä, vaan käännämme kaiken toisinpäin. Toisen puolesta kannettu rukous on jo rakkauden osoittamista ja se on ensimmäinen askel myös siinä, että pystymme toteuttamaan Kristuksen ohjetta. Sitä ohjetta, jossa meidän tulisi osoittaa rakkautta kaikkia kohtaan.

Kunnia olkoon Sinulle, ihmisiä rakastava Jumala, kunnia Sinulle!

Kristillistä yhteisöllisyyttä Juuan tiistaiseurassa.