KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Johannes Siinailaisen sunnuntai (opetuspuhe)



Vietämme tänään Suuren paaston neljättä sunnuntaita. Olemme siis päässeet yli paaston puolenvälin. Kuulimme juuri evankeliumiluvun, jossa evankelista Markus kuvaa meille erään Kristuksen parantamisihmeen. Tässä yhteydessä mainittakoon, että Markus on evankelistoista se, jonka mukaista evankeliumia luemme käytännössä suhteellisen vähän. Osa näistä lukujaksoista liittyy Suureen paastoon sunnuntaipäiviin, jolloin me monesti kiinnitämme huomion ensimmäisenä päivän muistoon, kuten esimerkiksi tänään Johannes Siinailaiseen.  

Tutkikaamme kuitenkin tätä Kristuksen parantamisihmettä, vaikka se saattaakin tuntua meistä hyvin tavanomaiselta. Eräs mies oli pyytänyt Jeesuksen opetuslapsia parantamaan sairaan poikansa, mutta nämä olivat siinä epäonnistuneet. Nyt mies siis pyysi apua itse Jeesukselta. Ainakin osa pojan oireista viittaisi siihen, että hänellä olisi ollut kaatumatauti eli epilepsia. Tuohon aikaan monet nykylääketieteessä helposti selitettävät sairaudet nähtiin riivaajan toimintana.



Kaikkea Raamatusta löytyvää me emme voi kuitenkaan tieteellisesti selittää ja tässäkin tapauksessa meillä kuulijoina on vaarana joutua suoranaiseen ansaan. Kuinka helppoa olisikaan kuitata kaikki Kristuksen ihmeet järkeilemällä, jolloin uskoa ei tarvita ollenkaan.



Mutta onko kaikki lopulta aina sitä miltä se näyttää? Voimmeko me yhtäkkiä sanoa, että kaikki evankeliumista löytyvät poikkeavat käytökset ovat vain tauteja ja sairauksia? Eikö sekin ole mahdollista, että paha kätkeytyy noiden päällisin puolin tavanomaisten sairauksien taakse? Ja miksi ihmeessä pojan oireet pahenivat juuri silloin kun hän kohtasi Kristuksen?



Tämänkin evankeliumiluvun tapahtumat vaikuttavat meihin edelleen. Ne kysyvät meiltä, että uskommeko siihen, mitä me kuulemme, vai haluammeko selittää asiat jotenkin järkeilemällä? Paholaisen kavalin juoni on siinä, että me emme usko sen olemassaoloon, jolloin me emme myöskään tietoisesti kykene taistelemaan sitä vastaan.



Itse asiassa tässä kaikessa on lopulta kysymys USKOSTA ja nimenomaan siitä, että Kristus voi meitä auttaa.

Vankka usko ei ole lopulta itsestäänselvyys. Pojan isänkin usko oli lopulta hyvin hataralla pohjalla, vaikka hän keskusteli kasvokkain Kristuksen kanssa. Hänhän sanoi Kristukselle: ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit”.

Kristus vastasi miehelle: ”Kaikki on mahdollista sille joka uskoo”. Tässä kohden miehen vilpitön halu uskoon tulee esille, kun hän vastaa Kristukselle: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:22-24)



Evankeliumin kerrottu parantamisihme ja siihen liittyvä usko eivät jääneet ainoaksi opetukseksi. Opetuslapset halusivat tämän jälkeen tietää, että miksi he eivät kyenneet parantamaan poikaa.

Selvennykseksi on syytä mainita, että opetuslapset olivat jo ennen tätä tapahtumaa parantaneet sairaita. Tästä evankelista Markus mainitsee seuraavasti: ”Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen lähettääkseen heidät matkaan. Heidän tuli lähteä kaksittain, ja hän antoi heille vallan ajaa ihmisistä saastaisia henkiä. - - Niin opetuslapset lähtivät matkaan ja julistivat, että kaikkien tuli kääntyä. He karkottivat monta pahaa henkeä sekä voitelivat öljyllä sairaita ja paransivat heidät.” (Mark. 6:7,12-13)



Opetuslapset olivat nyt siis hämmentyneitä. Miksi ihmeessä tässä kohden he eivät kyenneet enää auttamaan, vaikka monen muun kohdalla he olivat aiemmin onnistuneet!?

Kristus sanoi opetuslapsille: ”Tätä lajia ei saa lähtemään kuin rukouksella ja paastolla.” (Mark. 9:29). Tällä hän tarkoitti sitä, että rukouksen ja paaston avulla ihminen kasvaa omassa uskossaan sellaiselle tasolle, että paha on voitettavissa.

Me voimme ymmärtää tämän hyvin niin, että heikko ei kykene ajamaan itseään voimakkaampaa pois. Heikko usko tai sen täydellinen puuttuminen tekee pahaa vastaan taistelemisen lähes mahdottomaksi.

Uskossaan vahvakaan ihminen ei voi luottaa vain itseensä ja omiin kykyihinsä, vaan hän turvautuu aina Jumalaan. Juuri tämän teki tuon pojan isä sanoessaan: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:24)



Tämä on erittäin hyvä opetus meille kaikille ja erityisesti suuren paaston aikana, jolloin meidän tulisi kasvaa ja kehittyä omassa uskossa. Paasto on loistava apuväline siinä, että me kehitymme omassa uskossamme. Me aloitamme tuon kehittymisen sillä, että hallitsemme kaikkea sitä mitä me laitamme suustamme sisälle. Tällöin me itsehillinnän kautta opimme hallitsemaan omia tekojamme.



Seuraava askel onkin hallita sitä, että mitä me puhumme. Monet turhat puheet johtavat riitoihin ja erimielisyyksiin jonka myötä voimme rikkoa suhteemme lähimmäisiimme. Viimeisenä ja kaikkien suurimpana haasteena on oppia hallitsemaan omia ajatuksia jotka edeltävät puheita ja tekojamme. Viisas ihminen hallitsee ajatuksiaan ja pystyy näin jo ennalta ehkäisemään pahoja puheita ja tekoja.



Paaston ja rukouksen päämääränä on opettaa meitä toimimaan Kristuksen esikuvan mukaisesti. Ihminen joka toimii Kristuksen opetuksen ja esikuvan mukaan on hyvä ihminen. Sellainen ihminen elää Jumalan tahdon mukaista elämää ja hän on myös omassa uskossaan voimakas. Hetkessä emme tätä voi mitenkään saavuttaa, mutta kärsivällisyyden ja Jumalaan turvautumisen avulla kaikki muuttuu mahdolliseksi. Jos tunnemme olevamme uskossamme heikkoja, niin älkäämme lannistuko, vaan kääntykäämme Kristuksen puoleen ja huutakaamme: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:24)