Vietämme tänään Suuren paaston neljättä sunnuntaita. Olemme siis päässeet yli paaston puolenvälin. Kuulimme juuri evankeliumiluvun, jossa evankelista Markus kuvaa meille erään Kristuksen parantamisihmeen. Tässä yhteydessä mainittakoon, että Markus on evankelistoista se, jonka mukaista evankeliumia luemme käytännössä suhteellisen vähän. Osa näistä lukujaksoista liittyy Suureen paastoon sunnuntaipäiviin, jolloin me monesti kiinnitämme huomion ensimmäisenä päivän muistoon, kuten esimerkiksi tänään Johannes Siinailaiseen.
Tutkikaamme kuitenkin tätä
Kristuksen parantamisihmettä, vaikka se saattaakin tuntua meistä hyvin
tavanomaiselta. Eräs mies oli pyytänyt Jeesuksen opetuslapsia parantamaan
sairaan poikansa, mutta nämä olivat siinä epäonnistuneet. Nyt mies siis pyysi
apua itse Jeesukselta. Ainakin osa pojan oireista viittaisi siihen, että
hänellä olisi ollut kaatumatauti eli epilepsia. Tuohon aikaan monet
nykylääketieteessä helposti selitettävät sairaudet nähtiin riivaajan
toimintana.
Kaikkea Raamatusta löytyvää
me emme voi kuitenkaan tieteellisesti selittää ja tässäkin tapauksessa meillä
kuulijoina on vaarana joutua suoranaiseen ansaan. Kuinka helppoa olisikaan
kuitata kaikki Kristuksen ihmeet järkeilemällä, jolloin uskoa ei tarvita
ollenkaan.
Mutta onko kaikki lopulta
aina sitä miltä se näyttää? Voimmeko me yhtäkkiä sanoa, että kaikki
evankeliumista löytyvät poikkeavat käytökset ovat vain tauteja ja sairauksia?
Eikö sekin ole mahdollista, että paha kätkeytyy noiden päällisin puolin
tavanomaisten sairauksien taakse? Ja miksi ihmeessä pojan oireet pahenivat
juuri silloin kun hän kohtasi Kristuksen?
Tämänkin evankeliumiluvun
tapahtumat vaikuttavat meihin edelleen. Ne kysyvät meiltä, että uskommeko
siihen, mitä me kuulemme, vai haluammeko selittää asiat jotenkin järkeilemällä?
Paholaisen kavalin juoni on siinä, että me emme usko sen olemassaoloon, jolloin
me emme myöskään tietoisesti kykene taistelemaan sitä vastaan.
Itse asiassa tässä kaikessa
on lopulta kysymys USKOSTA ja nimenomaan siitä, että Kristus voi meitä auttaa.
Vankka usko ei ole lopulta
itsestäänselvyys. Pojan isänkin usko oli lopulta hyvin hataralla pohjalla,
vaikka hän keskusteli kasvokkain Kristuksen kanssa. Hänhän sanoi Kristukselle:
”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit”.
Kristus vastasi miehelle: ”Kaikki
on mahdollista sille joka uskoo”.
Tässä kohden miehen vilpitön halu uskoon tulee esille, kun hän vastaa
Kristukselle: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:22-24)
Evankeliumin kerrottu
parantamisihme ja siihen liittyvä usko eivät jääneet ainoaksi opetukseksi.
Opetuslapset halusivat tämän jälkeen tietää, että miksi he eivät kyenneet
parantamaan poikaa.
Selvennykseksi on syytä
mainita, että opetuslapset olivat jo ennen tätä tapahtumaa parantaneet
sairaita. Tästä evankelista Markus mainitsee seuraavasti: ”Jeesus kutsui
kaksitoista opetuslastaan luokseen lähettääkseen heidät matkaan. Heidän tuli
lähteä kaksittain, ja hän antoi heille vallan ajaa ihmisistä saastaisia henkiä.
- - Niin opetuslapset lähtivät matkaan ja julistivat, että kaikkien tuli
kääntyä. He karkottivat monta pahaa henkeä sekä voitelivat öljyllä sairaita ja
paransivat heidät.” (Mark. 6:7,12-13)
Opetuslapset olivat nyt siis
hämmentyneitä. Miksi ihmeessä tässä kohden he eivät kyenneet enää auttamaan,
vaikka monen muun kohdalla he olivat aiemmin onnistuneet!?
Kristus sanoi opetuslapsille:
”Tätä lajia ei saa lähtemään kuin rukouksella ja paastolla.” (Mark. 9:29). Tällä hän tarkoitti sitä, että
rukouksen ja paaston avulla ihminen kasvaa omassa uskossaan sellaiselle
tasolle, että paha on voitettavissa.
Me voimme ymmärtää tämän
hyvin niin, että heikko ei kykene ajamaan itseään voimakkaampaa pois. Heikko
usko tai sen täydellinen puuttuminen tekee pahaa vastaan taistelemisen lähes
mahdottomaksi.
Uskossaan vahvakaan ihminen
ei voi luottaa vain itseensä ja omiin kykyihinsä, vaan hän turvautuu aina
Jumalaan. Juuri tämän teki tuon pojan isä sanoessaan: ”Minä uskon! Auta
minua epäuskossani!” (Mark. 9:24)
Tämä on erittäin hyvä opetus
meille kaikille ja erityisesti suuren paaston aikana, jolloin meidän tulisi
kasvaa ja kehittyä omassa uskossa. Paasto on loistava apuväline siinä, että me
kehitymme omassa uskossamme. Me aloitamme tuon kehittymisen sillä, että
hallitsemme kaikkea sitä mitä me laitamme suustamme sisälle. Tällöin me
itsehillinnän kautta opimme hallitsemaan omia tekojamme.
Seuraava askel onkin hallita
sitä, että mitä me puhumme. Monet turhat puheet johtavat riitoihin ja
erimielisyyksiin jonka myötä voimme rikkoa suhteemme lähimmäisiimme.
Viimeisenä ja kaikkien suurimpana haasteena on oppia hallitsemaan omia
ajatuksia jotka edeltävät puheita ja tekojamme. Viisas ihminen hallitsee
ajatuksiaan ja pystyy näin jo ennalta ehkäisemään pahoja puheita ja tekoja.
Paaston ja rukouksen
päämääränä on opettaa meitä toimimaan Kristuksen esikuvan mukaisesti. Ihminen
joka toimii Kristuksen opetuksen ja esikuvan mukaan on hyvä ihminen. Sellainen
ihminen elää Jumalan tahdon mukaista elämää ja hän on myös omassa uskossaan
voimakas. Hetkessä emme tätä voi mitenkään saavuttaa, mutta kärsivällisyyden ja
Jumalaan turvautumisen avulla kaikki muuttuu mahdolliseksi. Jos tunnemme
olevamme uskossamme heikkoja, niin älkäämme lannistuko, vaan kääntykäämme
Kristuksen puoleen ja huutakaamme: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:24)
