Mitä siitä seuraa kun alkaa kirjoittaa aatoksiaan junassa? Siis ihan rehellisesti sitä mitä päässä milläkin hetkellä liikkuu...
Seuraan kevään kulkua junan ikkunasta. Maisemat kiitävät nopeasti ohi, mutta tästä huolimatta kevään merkit eivät jää huomaamatta. Pajunoksissa on jo pieniä kissoja. Huomaan miettivänä jo, että jos kevät on näin varhaisessa ja pääsiäinen niin myöhäisessä, niin minkälaisia oksia olen keräämässä palmusunnuntain alla virpomavitsoiksi? Maalaan mielessäni jo hitusen koomista kauhukuvaa siitä, kuinka kukkivat pajunoksat saavat allergikot juoksemaan kasvojaan pidellen ulos kirkosta, samalla kun he epätoivoisesti yrittävät kaivaa astmapiippujaan esille. Vakavalla sairaudella ei sovi tietysti laskea leikkiä, mutta kaikki kasvojaan pitelevät ja köhivät ihmiset kirkossa eivät ole oikeasti sairaita. Tämä on totisinta totta kristinoppileirillä, jossa monet nuoret pääsevät haistamaan suitsukkeen tuoksua lähietäisyydeltä. Hetken päästä yksi hieman teatraalisesti yskäisee, kohta joku toinen ja hetken päästä kolmas pitää nenästään kiinni. Kylläpäs nyt on nenänpäätä ärsyttävä tuoksu. Normaali ihminen antaisi kaikki myötätuntonsa näille nuorille, jotka joutuivat näin äkisti kosketuksiin "voimakkaan" suitsutussavun kanssa. Niin varmasti minäkin, ellen olisi vuosien varrella nähnyt, että nämä kirkossa nenänpäästään pitelevät sankarit, ovat vajaata tuntia myöhemmin puuliiterin takana tupakka suussa. Se siitä ärsyttävästä tuoksusta sanon minä.
Katseeni palaa keväisiin maisemiin. Yksinäinen töyhtöhyyppä seisoo lumisella pellolla. Mikähän kertoo etelässä lomaileville linnuille, että nyt on aika palata sinne pohjoiseen? Oli miten tahansa, niin tuon töyhtöhyypän tiedot varhaisesta keväästä ovat osittain liioiteltuja. Ainakin tuon kyseisen pellon kohdalla pesintää saa odottaa vielä pienen tovin ja mitä sitten käy kun pesä on lopulta valmis? "Hyvässä lykyssä" traktori jyrää sen kevättöiden aikana silpuksi ja työhtöhyyppä parka saa aloittaa kaiken alusta. Kuinka moni lopulta tietää minkälainen lintu on töyhtöhyyppä? Se on sentään helposti tunnistettavissa oleva lintu töyhtönsä ansiosta. Mutta valitettavasti suurin osa ihmisistä ei erota eläimiä toisistaan. Varis, harakka vai naakka? Kimalainen, ampiainen vai mehiläinen? Nimiä kylvetään miten sattuu, jolloin lopulta kaikkialla on vain pelkkiä variksia ja ampiaisia, vaikka asiahan ei näin ole.
Maisemat vaihtuvat ja pellot vaihtuvat järvimaisemaan. Pielisen jäällä pilkitään sinnikkäästi. Kuinkahan pitkään nämä uskaliaat kalastelijat viitsivät vielä jäälle mennä? Kyllähän heidän luulisi tietävän mitä tekevät? Kaikesta huolimatta joka syksy joku vajoaa heikkoihin jäihin ja yhtä lailla joku toinen tekee saman tempun taas keväällä. Välillä menee jäiden läpi pelkkä mies ja välillä menee sekä mies että kelkka. Pelkäävätköhän nämä ihmiset koskaan, kun menevät jäälle myöhemmin keväällä? Ja missä kulkee rohkeuden ja hulluuden välinen raja? Sen olen joskus kuullut, että rohkeutta ei ole se että ihminen ei pelkää, vaan se että hän omista peloistaan huolimatta uskaltaa mennä. Mutta tämä sanonta taisi liittyä enemmän sodankäyntiin, kuin harrastuskalastukseen. Uhkarohkean jäälle menemisen voisi ymmärtää paremmin silloin kun kyseessä olisi välttämättömän ravinnon hankkimisen henkensä säilyttämiseksi. Itselläni ei kuitenkaan ole aikomusta mennä tarpeettomasti kevätjäälle kävelemään. Muut voivat tehdä sen minun puolestani.
Uimaharju. Paikkakunta on kuuluisa sellutehtaasta ja valtavista puupinoista rautatien varrella. Nuo valtavavat puupinotkin menisvät kuulemma aika lyhyessä ajassa, ellei niitä täydennettäisi koko ajan. Nenään tulee tuttu käry. Tuulee jälleen oikeasta suunnasta. Joku älyniekka sanoisi, että "raha se vain haisee". Kenties niin, vaikka itselleni mieleen tulee enemmän puolimädäntyneen kaalisopan katku. Vanhempi polvi tietää kertoa, että ennen muinoin sellutehtaat haisivat vieläkin väkevämmin ja tätä nykyä haju on lähestulkoon miellyttävää siihen verrattuna. Olkoot vain. Autoissa on onneksi olemassa sisäilmankierto näitä "miellyttävyyksiä" varten, vaikka eivät autotkaan ole ilmatiiviitä. Aina jostain raosta se tuttu tuoksu käypi nenänpäähän. Monet paikkakunnat ovat tuttuja juuri paperitehtaistaan, vaikka niissä saattaisi löytyä myös jotain muuta mielenkiintoista. Mietitäänpäs nyt? Varkaudessa on Severi Suhonen ja mekaanisen musiikin museo. Valkeakoskella se joku urheiluseura. Imatralla on se koski (vaikka se tehdas taitaa olla Joutsenossa). Ja Uimaharju taas on tunnettu…ei. Ei tule mieleen mitään.
Metsää ja taas lisää metsää. On soita ja umpiryteikköä. Vaaroja ja järviä ja vaikka mitä. Välillä tulee sellainen olo, että tuonne sitä pitäisi päästä käppäilemään. Mutta kuinka kauan sitä jaksaisi siellä sitten kulkea? Missä vaiheessa alkaisi väsyttää? Ja missä vaiheessa tulee sellainen kutina, että mitä jos karhu tulee vastaan? Välillä syksyisillä marja- ja sienireissuilla tulee yskittyä ja äännähdeltyä hyvin liioitellusti. Ihan vain siltä varalta, että kaikki karhut pysyisivät loitolla. Kuulemma moni karhu on nähnyt monta marjastajaa, mutta harva marjastaja on nähnyt karhua. Kenties parempi niin. Olen joskus miettinyt, että mitä sitä tekisi jos törmäisi karhuun. Jos olisi tarpeeksi välimatkaa niin sitä varmaan perääntyisi rauhallisesti. Uhkaavammassa tilanteessa olisi parempi kai heittäytyä maihin ja lojuta siinä tarpeeksi pitkään. Kilpajuoksuun en lähtisi karhun kanssa. Eikä se puuhun kiipeäminen olisi yhtään sen kannattavampaa. Kummatkin näistä edellämainitusista asioista karhu osaa huomattavasti paremmin kuin ihminen.
Maisemat vilahtelevat edelleen vauhdilla ohi. Kello on kohta puoli yhdeksän. Nyt on sopiva tilaisuus käydä junan vessassa. Nurmes - Joensuu välillä kulkee poikkeuksellisesti vanha kunnon dieselveturilla varustettu juna, jossa on siis nämä vanhat vaunutkin. Junan vessa toimii kuten junan vessan kuuluukin toimia. Muistan nuorison kauhistelleen kyseistä vessaa sanoen: "Sieltä näkyy se rata, kun sitä vessaa huuhtelee siitä polkimesta". Näinhän se on. Eihän se vessa muutoin niin hyvin toimisikaan. Eräs ystäväni oli aikoinaan töissä rautateiden kunnostuspuolella. Hän kehuskeli sillä, että "harvassa ovat ne työmaat, jonne ihmiset saavat surutta paskoa". Tosin, harvassa on enää niitä junia, joissa vessat toimivat kuten junan vessat toimivat. Nämä nykyajan junien vessat ovat hieman liian epämääräisiä. Ei oikein tiedä, että miten se ovi ylipäätänsä aukeaa? Vielä epäilyttävämpää on itse huuhtelu. Olen kuullut ulkomailla sattuneesta kauhutarinasta, jossa vessan alipaine oli hetkellisesti muuttunut ylipaineeksi ikävin seurauksin. Tarinan paikkansapitävyydestä ei ole nyt täyttä varmuutta, mutta kyllähän se ratapölkkyjen näkyminen vessan reiän läpi luo sellaista tiettyä turvallisuudentunnetta.
Harmaa pilvinen taivas on muuttunut keväisen kirkkaaksi siniseksi taivaaksi. Keväinen taivas on jotenkin niin erilainen kuin muiden vuodenaikojen taivaat. Tunne voi tietysti olla yhtä näennäisen psykologinen kuin ensi suitsutussavu kristinoppileiriläisen nenässä, mutta keväässä on jotain todella mukavaa. Ehkä parasta siinä on tietysti se, että se johtaa kesään, joka on vuodenajoista miellyttävin. Tunne taitaa olla sama kuin juhlien aatoissa. Itse juhla on kohta alkamassa. Kyllä sitä kelpaa odottaa. Sama on keväässä. Kesä on vielä tulossa. Ja sitten kun kesä koittaa, niin minunlaiseni peruspessimisti sanoo kesän olevan ehtoopuolella kun ensimmäisen horsmat alkavat kukkia ja syksy alkaa uhkaavasti lähestyä. Sanotaan sitä onneksi, että "pessimisti ei pety". Ja kyllähän se syksy on aina seurannut ennemmin tai myöhemmin horsmien kukintojen jälkeen. Mutta eipä mennä asioiden edelle. Nyt pitää pakata kamat ja nousta yhdestä junasta pois ja siirtyä seuraavaan junaan. Siis sellaiseen junaan, jonka vessasta ei näy ratapölkkyjä.
