Olen tuossa jo aiemmin maininnut siitä, että eräänä suurena kiusauksena on yrittää mahduttaa kristinoppileiriin liian paljon kaikkea. Onhan se tietysti toivottavaa, että nuoret oppivat mahdollisimman paljon, mutta rajansa kaikella. Miten paljon nuori ihminen lopulta kykenee sisäistämään yhden leirin aikana?
Oletusarvona tulisi tietenkin olla se, että leiriläinen omaa jo tietyn määrän perustietoja, jotka hän on saanut peruskoulun uskonnonopetuksessa. Näitä koulussa opittuja tietoja pyritään tietenkin syventämään ja jumalanpalvelusten ja muun toiminnan kautta elämään myös todeksi.
Jumalanpalveluksen opetukselliseen puoleen kuuluu se, että kaikki pystyisivät täysipainoisesti osallistumaan siihen. Tietyt jumalanpalvelukseen liittyvät perusasiat käydään läpi ja kaikki leiriläiset esimerkiksi laulavat mukana ja lukuvuorossa olevat leiriläiset toimivat lukijoina. Itse jumalanpalvelukset ovat kaavaltaan hieman kevennettyjä. Esimerkiksi ehtoo- ja aamupalveluksissa ei veisata useita stikiiroita (päivän, pyhän ihmisen muiston tai juhlan teemaan liittyviä veisuja). En malta olla kyllä mainitsematta, että harvoissa seurakunnissakaan panostetaan siihen, että näitä veisuja laulettaisiin useita. Seurakuntapalvelukset voivat tästä huolimatta kestää pitempään.
Leirin sunnuntailiturgia, joka sattui olemaan vieläpä Helluntai kesti noin puolitoista tuntia. Sen sijaan nyt kahdesti arkena toimitettu liturgia kesti noin tunnin. Liturgiaa lyhennettiin, mutta mitään olennaista ei kuitenkaan jätetty pois. Lisäksi jumalanpalveluksissa ei luettu kalenterin mukaisia tekstejä, vaan otettiin sellaiset luvut, jotka olivat mahdollisimman puhuttelevia ja opettavaisia. Tälläkin leirillä nuoret saivat kuulla Kristuksen opetuksen publikaanista ja fariseuksesta, laupiaasta samarialaisesta, kastekäskystä jne. Kaiken päämääränä on opetus ja toisaalta nuorten motivointi. Liiasta kaavamaisuudesta voi olla tässä tapauksessa suoranaista haittaa.
Ehkä yksi tärkeä opetus on myös se, että jokainen voi tulla kirkkoon omana itsenään. Jumalanpalveluselämään ei kuulu tarpeeton hurskastelu tai "jeesustelu" (toivon mukaan ymmärrätte sen, mitä tällä nyt haluan sanoa). Uskovainen ihminen ei elä missään omassa eristäytyneessä utopiassa, vaan hänellä on jalat vankasti maassa. Hän myöntää oman erehtyväisyytensä eikä ryhdy tarpeettomasti moralisoimaan lähimmäisiään. Kirkkoon ei tarvitse mennä hurskastelun synkkämielinen naamari kasvoillaan, vaan kirkossa saa todellakin hymyillä ja elää!
