KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Kristinoppileiri (3.päivä)


Kristinoppileirin yhtenä tavoitteena on opettaa nuorille se, että millainen on hyvä ihminen. Tämän luulisi olevan sen luontoinen asia, että ateistikin näkisi sen myönteisessä valossa.

Kristinoppileirin muihin tärkeisiin tavoitteisiin kuuluu myös se, että meidän ei tarvitsisi tarpeettomasti pelätä kuolemaa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö kuolema meitä kuitenkin jossain mielessä pelota tai saata surulliseksi. Tarkoitan sitä, että ihminen ei kadottaisi täydellisesti toivoa ja elämänmyönteisyyttään, kun esimerkiksi joku läheinen ihminen kuolee.

Hautajaisissa pystyy aika nopeasti aistimaan sen, että millainen on saattoväen suhde kuolemaan ja iankaikkiseen elämään. Suunnaton kuolemanpelko ja toivottomuus paistavat äkkiä läpi ja silloin hautajaisissa voi helposti aistia tuo synkän tunnelman, vaikka ortodoksinen hautaustoimitus kaavaltaan onkin äärimmäisen valoisa. Sen sijaan terveellä ja elämänmyönteisemmällä tavalla kuolemaan suhtautuvien kasvoilta paistaa myös hautajaisissa levollisempi ilme ja hymykin voi olla keskusteltaessa herkemmässä. Kuolema ei ole kaiken loppu, vaan se on uuden alku!

Kuoleman kieltäminen ja esimerkiksi siihen liittyen arkun kannen visusti kiinni pitäminen (ilman näkyvää syytä) saavat aikaa pahan kuolemanpelon kierteen, joka voimistuu entisestään joka sukupolvessa. Kristinoppileirillä opetetaan kuitenkin se, että kuoleman kanssa ei tavitse olla sujut, mutta meidän ei tarvitse kuitenkaan lakaista kuolemaa maton alle tai sananmukaisesti sulkea arkun kannella vainajan pois omista hautajaisista.

Monet nuoret ja vanhemmatkin käyttävät mielellään sanontaa "jos minä kuolen", vaikka oikeampi ilmaisu onkin "kun minä kuolen". Me emme ortodoksisessa kirkossa maalaile maailmanlopun päivämääriä. Elämme niin, että jokainen päivä voi olla viimeinen, mutta emme kuitenkaan niin kuin viimeistä päivää.