Kävin tuossa taannoin keskustelun siitä, että millä tavoin ihmisen asenteet muuttuvat ensimmäisten työvuosien jälkeen. Kysymys on tietysti siitä, että miten monet ihanteelliset käsitykset työstä alkavat hiljalleen ropisemaan pois kun todellinen arki tulee vastaan. Muutamassa vuodessa suurimmat luulot omista kyvyistä ja messiaanisesta tehtävästä näet häviävät ja muihinkin työasioihin alkaa suhtautua vähemmän sinisilmäisesti... voisiko jopa sanoa, että valitettavan kyynisesti.
Pitääkö ihmisen suhde omaan työhönsä olla juuri tällaista? Onko se vääjäämätöntä, että tuo halu parantaa maailmaa katoaa? Ja onko tuo nuoruuden into lopulta asia, minkä kuuluu luonnostaan haihtua pois?
Varmasti kokemus muuttaa ihmisen asenteita, mutta onko visio paremmasta muka pelkkää nuoruuden intoa? Eikö sen pitäisi olla meissä jatkuvasti?
Mietittyäni aikani kaikkea tätä, palautui mieliini eräs kiinalainen viisaus: Ahkeraksi ihminen oppii vuosien kuluessa, mutta laiskaksi parissa päivässä.
Mitä jos kysymys onkin laiskuudesta?
Nuoruuden into ja halu tehdä asioita paremmin häviävät ja ihminen ajattelee asioita realistisemmin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita vielä sitä, että elämänkokemus olisi tehnyt ihmisestä viisaan, vaan kysymys voi olla myös puhtaasta mukavuudenhalusta ja laiskuudesta. Kaikki tämä syntyy sen oivalluksen myötä, että töitä voi tehdä vähemmälläkin ponnistelulla.
Puhutaan rutinoituneesta ja kaavoihin kangistuneesta ihmisestä. Mietin pelonsekaisin tuntein sitä, että milloin minulta itseltäni häviää tuo maailmanparantamisen visio? Missä vaiheessa ryhdyn naureskelemaan niille nuorille vastavalmistuneille ja lyömään heitä olalle ja sanomaan: ”Odottakaas muutama vuosi, niin suurimmat luulot kyllä karisevat pois. Arki on kuulkaas jotain aivan muuta.”
Mutta tuota maailmanparantamisen visiota ei saisi päästää karkuun. Asioita voi aina tehdä jotenkin uudella tavalla. Kaikki ei olekaan niin muuttumatonta. Kirkon piirissä työskenteleminen on siitä viheliäistä, että me voimme niin helposti vedota muuttumattomuuteen. Kyllähän kirkon uskossa ja traditiossa on paljon muuttumatonta, mutta käytännön tasolla on paljon asioita, joita voisi toteuttaa aivan uudella tavalla.
Niinpä sanonkin teille kaikille, jotka toimitte aktiivisesti seurakunnissa ja jotka aiotte tulla mukaan kirkolliseen työhön: ”Älkää luopuko nuoruuden innosta ja maailmanparantamisen visioista. Niitä ei aina voi toteuttaa haluamalla tavalla ja aikataululla, mutta ne voidaan kuitenkin tehdä eläviksi jollain tavalla.”
