Vietän aika paljon aikaa tietokoneen ääressä. Myönnetään tässä heti alkuunsa, että siinä samassa tulee kyllä roikuttua netissäkin hieman tarpeettomasti. Facebook ja monet uutissivustot tulee selattua läpi useamman kerran päivässä.
Mutta oikeastaan minun piti kertoa siitä, että millaisia kirjallisia töitä minulla on juuri nyt työn alla. Myönnetään nyt tässä vielä sekin, että en osaa käsitellä asioita kovin järjestelmällisesti. Minulla on tuhat ja yksi keskeneräistä työtä auki, joita sitten teen eteenpäin vuorotellen... Tai sitten kiirellä deadlinen alla. Joku fiksu onkin sanonut, että useamman työn samanaikainen tekeminen on loppujen lopuksi hitaampaa kuin se, että tekisi yhden asian kerralla alusta loppuun.
Suurimpana urakkana minulla on liturgian historian tutkiminen, josta olen saanut valmista tekstiä noin 40 sivua. Tästä osa on luettavissa Ortodoksi.netissä. Tämä on todennäköisesti sellainen iäisyysprojekti, jonka ei ole tarkoituskaan valmistua.
Aivan uutena työnä pakerran kirjoitusta Kristuksesta ja naisista, jonka on tarkoituksena toimia esitelmänä seurakuntamme naistenpiirissä. Aihe on itse asiassa hyvin mielenkiintoinen.
Katumuksen sakramentista pitäisi myöskin kirjoittaa jotain uutta. Tällä kertaa ajattelin lähestyä aihetta huomattavasti positiivisemmin. Kysymyshän ei ole lopulta synkästä ja surkuteltavasta asiasta, vaan äärimmäisen myönteisestä tapahtumasta.
On tässä hieman huolia ja murheitakin. Olen aina pitänyt itseäni helposti lähestyttävänä ihmisenä, mutta kyllä se nuorikin kirkkoherra osaa ilmeisesti olla pelottava. Tämän vuoksi saan palautetta monen mutkan takaa. Tämä on siinä mielessä ikävää ja kuluttavaa, että en pysty keskustelemaan (ja perustelemaan tekojani), kun asioista kuulee vasta kiertoteitse. Hieman turhautuneena odotan seuraavaa seurakunnantarkastusta, jossa näitä asioita varmaan otetaan esille.
Mitä pitemmän mutkan kautta palautetta annetaan, niin sen suuremmaksi kasvavat riskit väärinymmärryksistä ja turhista ennakkoluuloista. Jos jokin asia alkaa mättää, niin kuvittelemmme heti kaikkein pahinta vaihtoehtoa. Niin kuin tuossa joskus aiemmin kirjoitinkin siitä että kun pappia ei näkynyt kirkossa, niin oletusarvona oli laiskuus.
Nk kuherruskuukaudet taitavat olla ohi. Hyvä puoli on se, että 99% seurakuntalaisista osaa tulla keskustelemaan kasvotusten. Huono puoli on se, että se 1% osaa pitää sitäkin suurempaa meteliä (selän takana tietysti).
