Miksi Kristus varoittaa palvomasta mammonaa?

Löydämme Evankeliumista monta omaisuuteen liittyvää Kristuksen opetusta. Herkästi saatamme tehdä sellaisen johtopäätöksen, että liika omaisuus on yhtä kuin menolippu helvettiin. Tällainen tulkinta on kuitenkin väärä, vaikkakin omaisuudesta voi todella tulla este pelastumiselle.
Suuri omaisuus on yhtä kuin suuri vastuu lähimmäisistä. Ne joille on paljon annettu, joutuvat myös paljosta vastaamaan. Tämä toteamus on tuttu jokapäiväisestä elämästä ja liittyy paljon muuhunkin kuin rahaan ja omaisuuteen.

Mutta miten omaisuus liittyy sielun pelastumiseen? Kysymys on siitä mihin me olemme kiintyneet, sillä henkiset ja ruumiilliset voimavaramme ovat rajalliset. Kristus opettaa meitä rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiämme. Kun siis uhraamme ylenpalttisesti aikaa ja vaivaa jollekin muulle asialle, esimerkiksi omaisuuden kartuttamiselle, kiinnitämme silloin sieluamme rahaan emmekä Jumalaan tai lähimmäisiimme.

Rahaan ja omaisuuteen voi myös väärällä tavalla kiintyä ja niistä voi tulla riippuvaiseksi. On olemassa sanonta, että ahkeraksi ihminen oppii vuosien kuluessa, mutta laiskaksi parissa päivässä. Samalla tavoin lähimmäisiään aiemmin huomioinut ihminen suuren määrän rahaa kerralla saadessaan voi muutamassa päivässä tulla ahneeksi ja itsekkääksi. Tämän vuoksi meidän on turha rukoilla Jumalalta lottovoittoa, koska siitä monissa tapauksissa olisi enemmän haittaa kuin hyötyä.

Isä meidän – rukouksessa pyydämme Jumalalta ”jokapäiväistä leipää” tai vanhan käännöksen mukaan ”elämälle tarpeellista leipää”. Tämä kenties parhaimmalla tavalla kuvastaa sitä, että mitä meidän tulisi rukouksessamme pyytää. Ei ylimääräistä, vaan elämälle tarpeellista.

Vältelläänkö kristinuskoa nyt tosissaan?

Helsingin Sanomissa oli 20.1.2011 uutinen (LINKKI), jossa kerrottiin joidenkin euroedustajien suuttuneen uudesta kouluihin tarkoitetusta EU-kalenterista. Hanke maksoi 5 miljoonaa euroa ja kalentereista on otettu 3 miljoonan kappaleen painos, josta Suomeen on tulossa kymmeniä tuhansia kappaleita. Suuttumuksen aiheena oli se, että kalenterissa ei ole mainintaa kristillisistä juhlista, kuten joulusta ja pääsiäisestä. Sen sijaan siitä löytyy koko joukko muita uskonnollisia juhlia liittyen esimerkiksi islamilaisuuteen, hindulaisuuteen ja juutalaisuuteen.

EU:sta kerrottiin, että kristillisten juhlien puuttuminen oli kuulemma inhimillinen erehdys, joka tullaan korjaamaan seuraavaan kalenteriin. Oli syy tarkoituksellinen tai tahaton, niin jostain se kuitenkin kertoo. Tarkoituksellinen jättäminen pois olisi avointa syrjintää ja tahatonkin unohdus kuvastaa suoranaista välinpitämättömyyttä kristinuskoa kohtaan.

Sivistyneissä länsimaissa kristinuskoon on alettu ottaa välimatkaa ja se nähdään ilmiönä, joka ei kuulu nykyaikaan. Muihin uskontoihin ei ole soveliasta puuttua ankaralla kädellä, sillä se voidaan tulkita rasismiksi. Tässä kaikessa saattaa olla kysymys myös kapinahengestä, jossa pöydälle lyödään kaikki ne kortit, joissa kristinuskoa voidaan tarkastella kielteisesti. Tällaisia asioita ovat tietysti historian saatossa olleet inkvisitiot, noitavainot, pakkokäännytykset ja uskonsodat. Nykypäivän kielteisinä ilmiöinä on esille nostettu esimerkiksi hyväksikäyttötapaukset ja kirkon kanta seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan. Nämä kaikki ilmiöt ovat faktoja, mutta aiheiden yksipuolinen (ja perehtymätön) käsittely sekä pelkkien kielteisten uutisten esille nostaminen vaikuttaa kovin tarkoitushakuiselta.

Tuossa jokin aika takaperin pohdiskelin ääneen sitä, että ottaako esimerkiksi Helsingin Sanomat toimittajiksi sellaisia ihmisiä, jotka ovat vakaumuksellisia ateisteja? Vaimoni totesi siihen, että kyse taitaa olla enemmän siitä, että siellä työskentelevät ihmiset sattuvat olemaan nuorekkaita pääkaupunkilaisia, joista monet näkevät uskonasiat hyvin eri valossa. Ei siinä sen kummemmasta taida olla kysymys.

Yhdysvaltalainen teologi, filosofi ja kirjailija David Bentley Hart näkee nykyisen kehityksen olevan osa maallistuvaa kulttuurista muutosta, jossa kuvitellaan, että moraaliset arvot säilyvät samana ilman kristinuskoakin. Tämän seurauksena kuitenkin tulevat yhteiskunnan arvoksi ja eettiseksi malliksi länsimaisen valtion yleiset toimintatavat. Kulttuuriset arvot muuttuvat silloin sellaiseksi, että mikä on käytännöllistä ja tuottoisaa. Kaikki tähtää silloin taisteluun aineellisen hyvinvoinnin herruudesta.

Edellä mainittu voi kuulostaa liioiteltujen uhkakuvien lietsonnalta. Kaikesta huolimatta tulevaisuus tuntuu hieman pelottavammalta, jos nämä uhkakuvat toteutuvat edes vähäisessä määrin. On jo tänä päivänä totta, että aineellisen hyvinvoinnin tavoittelu on alkanut jakaa ihmisiä yhä selkeämmin rikkaisiin ja köyhiin. Siitä on tosiaan tämä kaikkien tuntema kristillinen tasajako kaukana.

Päivän mietelause III

"Kiusausten puuttuminen ei tarkoita sitä, että ihminen olisi hyvä kilvoittelija. Se voi myös tarkoittaa sitä, että hän ei yritä tarpeeksi."

Maailmanparannuksesta laiskuuteen

Kävin tuossa taannoin keskustelun siitä, että millä tavoin ihmisen asenteet muuttuvat ensimmäisten työvuosien jälkeen. Kysymys on tietysti siitä, että miten monet ihanteelliset käsitykset työstä alkavat hiljalleen ropisemaan pois kun todellinen arki tulee vastaan. Muutamassa vuodessa suurimmat luulot omista kyvyistä ja messiaanisesta tehtävästä näet häviävät ja muihinkin työasioihin alkaa suhtautua vähemmän sinisilmäisesti... voisiko jopa sanoa, että valitettavan kyynisesti.

Pitääkö ihmisen suhde omaan työhönsä olla juuri tällaista? Onko se vääjäämätöntä, että tuo halu parantaa maailmaa katoaa? Ja onko tuo nuoruuden into lopulta asia, minkä kuuluu luonnostaan haihtua pois?

Varmasti kokemus muuttaa ihmisen asenteita, mutta onko visio paremmasta muka pelkkää nuoruuden intoa? Eikö sen pitäisi olla meissä jatkuvasti?

Mietittyäni aikani kaikkea tätä, palautui mieliini eräs kiinalainen viisaus: Ahkeraksi ihminen oppii vuosien kuluessa, mutta laiskaksi parissa päivässä.

Mitä jos kysymys onkin laiskuudesta?

Nuoruuden into ja halu tehdä asioita paremmin häviävät ja ihminen ajattelee asioita realistisemmin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita vielä sitä, että elämänkokemus olisi tehnyt ihmisestä viisaan, vaan kysymys voi olla myös puhtaasta mukavuudenhalusta ja laiskuudesta. Kaikki tämä syntyy sen oivalluksen myötä, että töitä voi tehdä vähemmälläkin ponnistelulla.

Puhutaan rutinoituneesta ja kaavoihin kangistuneesta ihmisestä. Mietin pelonsekaisin tuntein sitä, että milloin minulta itseltäni häviää tuo maailmanparantamisen visio? Missä vaiheessa ryhdyn naureskelemaan niille nuorille vastavalmistuneille ja lyömään heitä olalle ja sanomaan: ”Odottakaas muutama vuosi, niin suurimmat luulot kyllä karisevat pois. Arki on kuulkaas jotain aivan muuta.”

Mutta tuota maailmanparantamisen visiota ei saisi päästää karkuun. Asioita voi aina tehdä jotenkin uudella tavalla. Kaikki ei olekaan niin muuttumatonta. Kirkon piirissä työskenteleminen on siitä viheliäistä, että me voimme niin helposti vedota muuttumattomuuteen. Kyllähän kirkon uskossa ja traditiossa on paljon muuttumatonta, mutta käytännön tasolla on paljon asioita, joita voisi toteuttaa aivan uudella tavalla.

Niinpä sanonkin teille kaikille, jotka toimitte aktiivisesti seurakunnissa ja jotka aiotte tulla mukaan kirkolliseen työhön: ”Älkää luopuko nuoruuden innosta ja maailmanparantamisen visioista. Niitä ei aina voi toteuttaa haluamalla tavalla ja aikataululla, mutta ne voidaan kuitenkin tehdä eläviksi jollain tavalla.”

Lainauksen lainaus

Edesmennyt arkkipiispa Paavali oli huomannut sen, että kristittyjen koettelemukset kasvavat maallistumisen myötä. Hän omassa opetuksessaan lainasi usein erämaan kilvoittelijoita:

“Ennen oli erämaassa tuhansia kilvoittelijoita. Eräs oppilas kysyi kerran vanhukselta, tuleeko aina olemaan näin paljon kilvoittelijoita, hengen kantajia ja ihmeiden tekijöitä. Vanhus vastasi: Ne, jotka tulevat meidän jälkeemme tekevät vain puolet siitä, mitä me teemme. - Entäpä sen jälkeen? kysyi oppilas. Viimeisinä aikoina eivät kilvoittelijat tee tunnustekoja, mutta heillä tulee olemaan niin paljon kiusauksia, että se, joka silloin säilyttää uskonsa, tulee olemaan Jumalan valtakunnassa korkeammalla paikalla kuin, me jotka teemme ihmeitä.” (Karjalainen, “Legenda jo eläessään” 1973, s.131)

Maallistumisesta (linkki)

Tervehdys!

Jälleen kerran päästän itseni pälkähästä ja laitan tähän ainoastaan linkin aiempaan kirjoitukseeni:

http://andreinajatuksia.blogspot.com/2009/03/maallistumista.html

Blogini

Helmikuussa 2009 aloin pitämään tätä blogia. Juttuja on kertynyt 276, joista jotkut ovat kyllä täysin hyödyttömiä parin rivin huomautuksia. Siitäkin huolimatta kirjoitettavaa on näemmä riittänyt.

Blogin alkuperäinen ja samalla myös nykyinen tarkoitus on toimia jonkinlaisena aivoitukseni ukkosenjohdatimena. Kun jokin asia häiritsee, niin siitä tekee mieli kirjoittaa joitain. Oletusarvona ei ole siis ollut julkisuushakuisuus, vaan ainoastaan halu kirjoittaa joitakin asioita ylös. Näitä samoja ajatuksia olen myös joskus kirjoitellut sitten meidän paikallislehteenkin.

Blogin pitäminen ei ole kovin vaikeaa. Kuvien ja muiden tilkkeiden asettelu käy melko vaivattomasti. Minä en ole jaksanut enkä viitsinyt panostaa ulkoasuun, josta voisi tehdä hyvinkin näppärän näköisen. Paljon mukavampaa on ollut itse asiassa seurata, että minkä mutkan kautta ihmiset ovat päätyneet lukemaan blogiani. Ajattelin tarjota hieman statistiikkaa teille screenshottien muodossa:



Yllä olevat kaaviot eivät varmasti tarjoa mitään kovin erikoista tietoa. Syksyn yhteenvedossa näkyy selvä piikki siinä, kun blogissani käsiteltiin homoseksuaalisuutta. Vauhtia tähän ovat antaneet linkitykset Facebookissa ja Ortodoksi.netissä. Hakusanana "Kreikkalaiset häät" ovat johdattaneet joitakin ihmisiä blogilleni asti, jonka koen mielenkiintoisena yksityiskohtana. Lisäksi "eläinten rääkkäjien" etsijät ovat löytäneet myös tiensä blogiini. Tämä kaiketi liittyy kirjoitukseeni, jossa paheuksen eläinrääkkäystä, mutta samaan aikaan myös lynkkaushenkeä ja eläinaddiktiota.

Tämän vuoden alussa selvää nostetta on antanut se, että blogi on linkitetty suoraan Ortodoksi.netin etusivulle. Haluan tässä yhteydessä mainita, että en ole tyrkyttänyt blogiani minnekään, vaan asiat ovat kulkeneet ihan omia teitään. Vaikka en ole siis julkisuushakuinen niin mieltäni lämmittää kyllä se, että "pullopostini" on päätynyt moneen paikkaan perille. Kiitokset kaikille teille, jotka olette lukeneet ja jopa linkittäneet blogiani.

Toivottavsti meikäläisellä riittää vielä virtaa tälle kuluvallekin vuodelle.

Vanha juttu kritiikistä

Koska jälleen kerran olen tilanteessa jossa aivoni eivät tuota mitään järkevää tekstiä, niin heitänpä tänne taas linkin eräästä aikaisemmasta kirjoituksestani. Tällä kertaa kysymys on kritiikistä...

http://andreinajatuksia.blogspot.com/2009/05/saisinko-kritiikkia.html


P.S. olen päivittänyt kuukauden kuvan. Ja kyllä. Minä olen Star Trek fani!

Mitä on työn alla

Vietän aika paljon aikaa tietokoneen ääressä. Myönnetään tässä heti alkuunsa, että siinä samassa tulee kyllä roikuttua netissäkin hieman tarpeettomasti. Facebook ja monet uutissivustot tulee selattua läpi useamman kerran päivässä.

Mutta oikeastaan minun piti kertoa siitä, että millaisia kirjallisia töitä minulla on juuri nyt työn alla. Myönnetään nyt tässä vielä sekin, että en osaa käsitellä asioita kovin järjestelmällisesti. Minulla on tuhat ja yksi keskeneräistä työtä auki, joita sitten teen eteenpäin vuorotellen... Tai sitten kiirellä deadlinen alla. Joku fiksu onkin sanonut, että useamman työn samanaikainen tekeminen on loppujen lopuksi hitaampaa kuin se, että tekisi yhden asian kerralla alusta loppuun.

Suurimpana urakkana minulla on liturgian historian tutkiminen, josta olen saanut valmista tekstiä noin 40 sivua. Tästä osa on luettavissa Ortodoksi.netissä. Tämä on todennäköisesti sellainen iäisyysprojekti, jonka ei ole tarkoituskaan valmistua.

Aivan uutena työnä pakerran kirjoitusta Kristuksesta ja naisista, jonka on tarkoituksena toimia esitelmänä seurakuntamme naistenpiirissä. Aihe on itse asiassa hyvin mielenkiintoinen.

Katumuksen sakramentista pitäisi myöskin kirjoittaa jotain uutta. Tällä kertaa ajattelin lähestyä aihetta huomattavasti positiivisemmin. Kysymyshän ei ole lopulta synkästä ja surkuteltavasta asiasta, vaan äärimmäisen myönteisestä tapahtumasta.

On tässä hieman huolia ja murheitakin. Olen aina pitänyt itseäni helposti lähestyttävänä ihmisenä, mutta kyllä se nuorikin kirkkoherra osaa ilmeisesti olla pelottava. Tämän vuoksi saan palautetta monen mutkan takaa. Tämä on siinä mielessä ikävää ja kuluttavaa, että en pysty keskustelemaan (ja perustelemaan tekojani), kun asioista kuulee vasta kiertoteitse. Hieman turhautuneena odotan seuraavaa seurakunnantarkastusta, jossa näitä asioita varmaan otetaan esille.

Mitä pitemmän mutkan kautta palautetta annetaan, niin sen suuremmaksi kasvavat riskit väärinymmärryksistä ja turhista ennakkoluuloista. Jos jokin asia alkaa mättää, niin kuvittelemmme heti kaikkein pahinta vaihtoehtoa. Niin kuin tuossa joskus aiemmin kirjoitinkin siitä että kun pappia ei näkynyt kirkossa, niin oletusarvona oli laiskuus.

Nk kuherruskuukaudet taitavat olla ohi. Hyvä puoli on se, että 99% seurakuntalaisista osaa tulla keskustelemaan kasvotusten. Huono puoli on se, että se 1% osaa pitää sitäkin suurempaa meteliä (selän takana tietysti).

Kirkko pihan tuolla puolen

Kirkko on tuolla pihan tuolla puolen.
Sitä on mukava kuvata.
Laitan joskus esille enemmän kuvia.
Nyt saatte tyytyä näihin muutamiin talvisiin kuviin.

Käyttämättömät resurssit

Meillä saattaa syntyä sellainen harhakuva ortodoksisista jumalanpalveluksista, että ne ovat toinen toistensa kopioita. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, jos pystymme hyödyntämään tarpeeksi laajasti meidän jumalanpalvelustekstejä.

Ehtoo-ja aamupalveluksissa erittäin suurta roolia näyttelee oktoehoksen, kahdeksansävelmistön tekstit, jotka nimensä mukaisesti kiertävät kahdeksan viikon syklissä. Tämän rinnalla kulkee minea, josta löytyy päivän pyhän tai juhlan muisto.

Olen joskus aiemminkin viitannut siihen, että monissa paikoissa oktoehoksesta lauletaan äärimmäinen minimi, eli se mitä harmaaseen kirjaan on painettu. Minea taas on lähes koskematonta maaperää, johon ei liiemmin haluta kajota. Käytännössä minean veisut kertovat päivän pyhien ihmisten muiston hyvin kauniisti ja vaikuttavasti. Minea on jossain mielessä laulettua pyhien elämänkertaa. Suosittelen tutkimaan Ortodoksi.netin "liturgiset tekstit" osastoa.

Liturgiassa vaihtelevuutta on vähemmän. Vireyden lisäämiseksi voisi esimerkiksi kolmannen hetken sijaan lukea kuudennen hetken ennen varsinaisen liturgian alkamista. Evankeliumitekstien suhteen pitäisi vakavasti pohtia sellaista soveltamista, että esimerkiksi launtain tai jopa arkipäivän luvun ottaisi sunnuntain luvun rinnalle. Sunnuntaitekstit ovat varmasti evankeliumin valittuja helmiä, mutta paljon muutakin mielenkiintoista löytyy. Lisäksi epostolatekstiin viittaaminen opetuspuheessa jää usein hyvin vähäiseksi (esimerkiksi minulla).

Ei ole yllättävää jos...

...Helsingissä sataa lunta.

...turvalaitevika on viivästyttänyt junia.

...ruuan hinta nousee.

...liukas keli on yllättänyt autoilijat.

...ulkomailla on ollut väkivaltaisuuksia.

Maallinen paasto outoon aikaan

Helsingin Sanomien päivän kysymys (6.1.2011)
"Vietätkö tipatonta, lihatonta tai muuten pidättyvää tammikuuta?"

Tutkiskelen mieluusti verkkouutisia. Silmiin pisti yllä oleva kysymys, joka varmasti viittaa ihmisten uuden vuoden lupauksiin. Sinäänsä ihan mukavaa että ihmiset haluvat hillitä himojaan, mutta kirkollisessa mielessä ajankohta ei oikein täsmää.

Meille on annettu eri paastoajanjaksoja jotka valmistavat meitä suuriin juhliin. Nykytrendi näyttää kuitenkin olevan sellainen, että itsensä hillitseminen ja jonkinlainen paasto aloitetaan vasta silloin, kun meillä olisi todellista syytä viettää juhlaa. Uuden vuoden lupaukset kuulostavatkin enemmän syömisestä, juomisesta ja juhlimisesta krapulaisen ihmisen lupaukselta että "ei enää kiitos vähään aikaan".

Koko paastokäsitys on tässä ajattelussa heittänyt volttia ihan kunnolla. Uuden vuoden lupaukset ovat kylläänsä saaneen ihmisen lupauksia hillitä ylensyömistä/juomista jonkin aikaa. Se on huonon omantunnon korjaamista. Tietysti on hyvä, että edes tämä saattaa ihmistä muutoksen polulle, mutta todellinen kilvoittelu lähtee liikkeelle jo paljon aiemmin.

Mitä on lopulta paasto ja pidättäytyminen?
Se on ensimmäinen askel siinä, että opimme hallitsemaan itseämme. Ensimmäinen ja helpoin askel tässä kaikessa on se, että osaamme kontrolloida sitä, mitä pistämme suusta sisään. Jos kykenemme tähän, niin sen jälkeen meidän on askeleen verran helpompi kontrolloida sitä, että mitä päästämme suusta ulos.

Kolmas ja varmasti vaikein tehtävä on hallita omaa mieltämme ja mielihalujamme, koska nämä ovat kaikkien himojemme ja riippuvuutemma alkusyy. Kuinka paljon helpompaa onkaan arvioida ulkoisten tekejomme syitä ja seurauksia kuin se, että kykenemme korjaamaan itseämme sisältä päin. Se on kuitenkin koko paaston idea.

Ylensyöneen/juoneen ihmisen on helppo tehdä lupauksia siitä, että hän ei vähään aikaa syö lihaa eikä käytä kohtuuttomasti alkoholia. Tämä ei ole oikeastaan todellista paastoa, vaan ainoastaan ruuan sulattelua. Oikeaa paastoa ja lupausta on se, että tämän päätöksen osaa tehdä paljon aiemmin.

Kristillisessä mielessä "pikkujouluperinteemme" joulupaaston aikana ja itse juhlakaudella annetut krapulaiset ja ähkynkyllästämät hetkelliset lupaukset ovat hyödyttömiä. Sellaista meidän juhlaperinteemme näyttää kuitenkin olevan. Kristityn elämä on todellakin vastavirtaan kulkemista!

Opetuspuhe Herran kasteen juhlana

Vietämme tänään yhtä kristikunnan merkittävimmistä juhlista: Herran kasteen ja Jumalan ilmestymisen juhlaa, jota kutsutaan myös Teofaniaksi. Ensimmäisinä vuosisatoina ei erikseen vietetty Kristuksen syntymäjuhlaa, vaan se oli sijoittunut osaksi Herran kasteen juhlaa. Suuremman huomion sai tuolloin juuri tuo kasteen juhla.

Mitä tämä Teofania, eli Jumalan ilmestyminen sitten tarkoittaa. Se tarkoittaa todellakin sitä, että Kristus ilmestyi ihmisten keskelle. Hänen syntymänsä jäi pienen ihmisjoukon tietoon. Hänen ensimmäiset vuosikymmenet olivat kuluneet kirvesmiehenä Nasaretissa. Ei kukaan käsittänyt Hänen olevan Messias, vaan ainoastaan Joosefin ja Marian poika.

Yhtäkkiä Kristuksen jumalallisuus alkaa näyttäytyä suuremmalle joukolle. Sen lisäksi tämän jumalallisuuden vahvistuksena kuuluu Isän Jumalan ääni ja Henki ilmestyy kyyhkysen muodossa. Tätä kuvaa juuri tämän päivän kirkkoveisu, eli tropari:

Jordanissa kastettaessa sinua, oi Herra, tapahtui että ihmiset kumarsivat Pyhää Kolminaisuutta, sillä Isän ääni todisti sinusta nimittäen sinua rakkaaksi Pojaksensa ja Henki kyyhkysen muodossa vahvisti sen sanan totuuden. Kunnia olkoon sinulle, Kristus Jumala, joka ilmestyit ja valistit maailman.

Kuten huomaamme, kirkkoveisut kuvaavat hyvin oleellisella tavalla juhlan tapahtumia ja niiden merkitystä koko ihmiskunnalle. Tästä päivästä todellakin alkoi ihmiskunnan valistus, jonka tarkoituksena on saattaa meidät Jumalan yhteyteen. Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla jumalaksi.

Kaikesta huolimatta meitä saattaa jäädä vaivaamaan eräs asia. Miksi ihmeessä Kristus otti kasteen vastaan? Miksi Jeesus meni kastettavaksi, vaikka hänen olisi pitänyt enneminkin kastaa Johannes? Tätä Johanneskin yrittää sanoa, mutta Kristus ei taipunut tähän pyyntöön. Lähes samankaltaisen tapahtuman me löydämme edeltävän Kristuksen kärsimyksiä. Siinä Jeesus pesee opetuslastensa jalat, mutta Pietari ei halua suostua siihen. Siinäkin tapahtumassa Kristuksen tahto voitti kaikki estelyt.

Kristus antaa meille kummassakin tapauksessa nöyryyden ja lähimmäisen palvelemisen suurimman esikuvan. Kysymys ei ole nöyristelystä tai hurskastelusta, vaan alistumisesta johonkin sellaiseen, mikä ei missään muodossa olisi ollut Jumalalle välttämätöntä.

Kristus osoittaa meille ihmisille nöyryyden todellisen esikuvan. Sen, että kenenkään meistä ei tulisi pitää itseämme täydellisen hurskaina ihmisinä, jotka eivät tarvitsisi pelastukseen johtavia välineitä. Jos itse Kristus täydellisenä ja synnittömänä teki kaiken tuon, niin kuinka paljon enemmän meidän tulisi tarvita kaikkea sitä, mitä pelastuksemme tähden on meille annettu?

Kristuksen maanpäällisen työn keskeisimmät teot liittyvät juuri tuohon nöyryyteen ja lähimmäisen palvelemiseen. Hänen toimintansa alkaa nöyrtymisestä kasteeseen ja lähes viimeisimpänä varsinaisena tekona on hänen omien opetuslastensa jalkojen peseminen. Kaikessa tässä toteutuu juuri tuo Kristuksen oma lausahdus: ”Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon.” (Matt. 3:15) Amen!

Vuodenvaihteessa

Kirjoitin tuossa kirkkoherran tervehdyksen Juuan alueella ilmestyvään lehteen, jonka nimi on Vaarojen Sanomat. Laitan tähän nyt tuon samaisen kirjoituksen:

Rakkaat ystävät!

Vuodenvaihteessa on hyvä tarkastella, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Seurakunnan perustoiminta jatkuu totuttuun tapaan. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että jumalanpalvelustoiminta tulee olemaan kaiken keskipisteenä. Jumalanpalvelusten säännöllisyyttä pyritäänkin selkeyttämään siten, että esimerkiksi Juuassa liturgia toimitetaan joka kuukauden toinen sunnuntai. Tämän lisäksi tietysti muinakin ajankohtina ja suurina juhlina.

Tavoitteena on myös tulevaisuudessa siirtyä virasto- ja hallintokeskeisyydestä pyhäkkö- ja jumalanpalveluskeskeisyyteen. Meillä on pitkään eletty sellaisessa käsityksessä, että kirkkoherranvirasto on seurakunnan keskus, vaikka todellisuudessa keskus on pyhäkkö, jonne seurakuntalaiset kokoontuvat. Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa on monta kirkkoa ja tsasounaa, jolloin meillä on myös monta seurakunnan keskusta. Puhumme hallinnollisesti Nurmeksen ortodoksisesta seurakunnasta, mutta tosiasia on että Nurmeksessa ja Juuassa on tätä nykyä lähes yhtä paljon seurakuntalaisia.

Mikä sitten on seurakuntamme tila ja tulevaisuus? Se on ainakin varmaan, että jokaisen seurakuntalaisen panosta tullaan tarvitsemaan tulevaisuudessa entistä enemmän. Olin eräässä tilaisuudessa, jossa Jyväskylän ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Timo Mäkirinta pohti viisaasti seurakuntiemme nykytilannetta: Pienet seurakunnat joutuvat maksamaan samoista palveluista paljon enemmän kuin suuret kaupunkiseurakunnat.. Suurilla ja vanhoilla seurakunnilla on paljon kiinteistöjä joista saadaan vuokratuloja ja metsäomaisuutta joista saadaan myyntituloja. Nämä tulot osaltaan turvaavat seurakunnan toimeentulon. Aivan toinen tilanne on pienemmillä seurakunnilla jotka joutuvat keräämään pääosan tuloistaan verotuloina. Suurin osa kirkosta eroamisista tapahtuu kuitenkin suurissa kaupunkiseurakunnissa. Ei voi muuta kuin ihailla pienten maalaisseurakuntien jäseniä, jotka ovat sitoutuneet seurakuntansa toimintaan aivan toisella tavalla, taloudellisestikin. Tässä erossa varmasti heijastuu ihmisten sitoutumisen aste ja yleinen arvomaailma.

Vuosi 2011 on ortodoksisissa seurakunnissa vaalivuosi. Viime vaaleissa varsinaista kilpailua ei päässyt syntymään, sillä ehdokkaita oli kymmenen ja paikkoja yhdeksän. Laimea ehdokkuusinto voi kieliä siitä, että seurakuntaelämä nähdään nykyisellään hyvänä ja toimivana, joka ei tarvitse muutosta. Negatiivisesti ajateltuna taas laimea into lähteä ehdokkaaksi seurakuntavaaleissa kertoo siitä, että ihmisiä ei liiemmin kiinnosta seurakunnan asiat. Toivon kuitenkin vaalien suhteen kaikinpuolista aktiivisuutta.

Luottamushenkilönä toimiminen ei ole pelkästään seurakunnan hallinnollisen vastuun kantamista. Tehtävänä on myös kuunnella seurakuntalaisten toiveita ja tuoda ne esille, jotta ne voidaan kirjata esimerkiksi seurakunnan toimintasuunnitelmaan. Seurakunnan toimikuntatyöskentelyä ollaan muuttamassa sellaiseksi, että kokoukset muuttuvat yhteisiksi ideariihiksi, joiden kautta seurakuntaa kehitetään luovalla tavalla. Viime talvena pidetty seurakunnan ideapäivä oli kaikin puolin hedelmällinen. Tällaisia yhteisiä ideapäiviä tullaan vastaisuudessa pitämään vähintään kahdesti vuodessa. Seurakunta on elävä, ei paikallaan oleva. Ja jotta asia todella olisi näin, edellyttää se luovuutta myös seurakunnan päätöksenteossa. Siksi kannustan kaikkia osallistumaan vaalien lisäksi aktiivisesti seurakunnan elämään.