"Ensin hutkitaan ja sitten tutkitaan"

Töölöön pankkiryöstön tutkimuksissa tapahtui yllättävä käänne: pankkivirkailija ei ollutkaan mukana juonessa! On varmasti enemmän kuin ikävää jouua moiseen ryöpytykseen ja epäiltyjen kirjoihin. Poliisihan on vain tehnyt tutkimusta, mutta tiedotusvälineet pitävät huolta siitä, että parhaimmat palat ovat etusivulla.
Samanlainen "todistettavasti syyllinen" mentaliteetti oli valloillaan Ahvenisen kuolonkolarissa, jossa rekkamies oli lähes varmasti syyllinen turmaan. Asia ei kuitenkaan ollut niin yksiselitteinen ja tutkimushan on vielä kesken. Niin monesti hutkitaan ja sitten vasta tutkitaan.

Mutta tälläinen "todistettavasti syyllinen" toiminta on itse asiassa yksi kieroimmista mustamaalauksen keinoista, jota harjoitetaan niin politiikassa kuin ihan tavallisessa arkielämässä.
Kuten niin monesti olen aiemmin todennut niin kielteiset otsikot myyvät kaikkein parhaiten: joku on kavaltanut rahaa, väärinkäyttänyt asemaansa, ollut seksuaalisesti kieroutunut, pahoinpidellyt jotakuta tai ihan mitä vaan. Tällaiset otsikot ovat aina suurella.
Mutta kun asiaa sitten tutkitaan ja huomataan, että syytökset ovat olleet perättömiä, niin sitten jossain lehdessä saattaa olla tulitikkuaskin kokoinen juttu siitä, että kaikki syytteet on tutkimuksissa todettu perättömiksi.

Kuten arvata saattaa, niin maine on tällaiselta ihmiseltä mennyt lopullisesti. Pelkkä tutkimusten alaisuuteen joutuminen on käytännössä hyvin syyllistävää, vaikka todellisuudessa tutkimuksen tarkoituksena on taata oikeudenmukaisuuden tapahtuminen niin mahdolliselle uhrille kuin syytetylle.

Otan seuraavaksi pitkän lainauksen G.Lloyd Redigerin kirjasta "Clergy Killers", jossa kerrotaan tapauksista, joissa syytön seurakunnanpaimen saatiin hiillostettua pois työpaikaltaan, juuri perättömien vihjailujen avulla:

"The first sign of the killing process began at a church board meeting. A member of the board, Tim Johnson said, ‘A lot of people are complaining to me about Pastor Enright. They’re saying he doesn’t call enough; he can’t be reached when they want to talk to him; and he is not friendly enough.’
Board members asked Johnson to identify ‘a lot of people,’ but he refused to name them. Then they asked for specific examples. He refused to be specific. The board said they couldn’t take action unless they knew the specific complaints. Johnson replied that they had better take action because these were important members who might leave the church.
In response to Johnson’s demand, the board set up an investigative team. At the next board meeting, the team reported that they could find no tangible evidence of any problems. Johnson told them the complaints were real and might have something to do with sexual misconduct and misuse of church funds. The investigative team did some more work and again reported, at a later date, no tangible evidence of such misconduct. Johnson then called for a congregational meeting. This request was denied.
Before the next board meeting, a letter filled with innuendoes against the pastor was mailed to the congregation. At the following meeting, the board and Pastor Enright were in a near panic. Johnson said he had talked to the Bishop, and the Bishop said these were serious charges that needed to be investigated. At a later date, a new investigative team reported that there seemed to be a lot of people unhappy with the pastor. The board voted to have a delegation meet with the pastor.
The pastor was absent from the next meeting. After six months of this harassment, he was in the hospital. The board voted to send a delegation to the bishop and at a following meeting, the delegation reported that the bishop recommended removal of the pastor. By that time, the pastor was scheduled for heart bypass surgery. And it was rumored that his wife had become addicted to tranquilizers."
(G. Lloyd Rediger, Clergy Killers (Louisville, KY: Westminster John Knox Press, 1997), 5, 6.)

Yhteiset jumalanpalvelukset

Seurakunta on nimensä mukaisesti yhteisö. Olisi kuitenkin liioiteltua sanoa, että tuo yhteisö olisi ainakaan hallinnollisesti katsottuna kovin tiivistä porukkaa. Jos ajattelemme seurakuntana vain niitä ihmisiä jotka osallistuvat säännöllisesti jumalanpalveluksiin, niin se on noin 5-10% koko seurakunnan väestöstä. Yhteisöllisyys muuttuu hieman suhteelliseksi käsitteeksi tällöin.

On siis olemassa suuri (hallinnollisesti määritelty) seurakunta, jossa on jäseniä monesti useista eri kunnista. Kysymys on siis jo alueellisesti laajasta yksiköstä. Jos seurakuntalaisia on yhteensä vaikkapa 1000, niin näistä tällä periaattella käy 50-100 säännöllisesti (oman pyhäkkönsä) jumalanpalveluksissa. Eli hieman yleistäen noin 50 seurakuntalaista elää keskenään sellaisessa vuorovaikutuksessa, joka edes jossain mielessä vastaa sitä, mitä se on varhaiskirkon aikana ollut. Tämä peruskristillinen seurakunnan ja yhteisöllisyyden käsite onkin jo pitemmän aikaa ollut hieman hämärän peitossa. Kirkossa on aina puhuttu sen asian puolesta, että kaikki jumalanpalvelukset ovat julkisia ja yhteisiä. Ainoana poikkeuksena on katumuksen sakramentti, joka on henkilökohtainen. Jossain mielessä myös sairaanvoitelu on tällainen toimitus, koska se monesti joudutaan toimittamaan aivan jossain muualla kuin kirkossa


Koska kärjistetysti 95% seurakuntalaisista ei koe seurakuntaa tiiviinä ja sakramentaalisena yhteisönä, niin he eivät myöskään ymmärrä toimitusten julkista ja yhteisöllistä luonnetta. Tämän kautta on syntynyt liturginen vääristymä, jossa suurin osa toimituksista toimitetaan seurakunnan ulkopuolella. Kysymys voi olla todellakin siitä, että toimituksia halutaan pitää muualla kuin kirkossa, mutta myös siitä, ettei niissä ole kosketusta siihen seurakuntaan joka osallistuu aktiivisesti jumalanpalveluksiin. Kaikki sakramentit ovat kytköksissä Ehtoolliseen, joka toimitetaan liturgiassa. Tämä liittyy tiiviisti alkukristilliseen perinteeseen ja opetukseen. Ja "liturgia" sananakin tarkoittaa julkista toimintaa. Tänä päivänä on kuitenkin hyvin vaikea toimittaa esimerkiksi kasteliturgiaa, koska ihmiset eivät halua kasteesta julkista toimitusta. Käytännössä seurakunta saa uuden jäsenen, mutta jäseneksi ottaminen tapahtuu salaa. (Luojan kiitos, monet ihmiset tuovat lapsensa kuitenkin kirkotettavaksi seurakunnan keskelle). Myös hautajaiset pidetään joskus "vähin äänin", jolloin ulkopuolisille ei saa antaa mitään vinkkiä asiasta. Ovat jotkut jopa pyytäneet hautausta suljettujen ovien takana. Ennen muinoin pienissä kyläyhteisöissä kaikki oli todellakin julkista ja yhteistä. Kun joku kuoli, niin käytännössä koko kylä kävi surutalossa muistelemassa ja lohduttamassa poisnukkuneen läheisiä.

Pitääkö meidän kuitata tämä kaikki vain toteamalla, että "ajat ovat muuttuneet". Mielestäni seurakunta ei saisi yhteisönä muuttua. Mikäli seurakunnan tarkoituksena on todellakin se, että ihmiset tukevat toinen toisiaan iloissa ja suruissa, niin se edellyttäisi sitä että ihmiset eivät sulje itseään liturgisen yhteisön ja seurakunnan ulkopuolelle. Varhaiskirkon aikaan kolmena perättäisenä sunnuntaina poisjääminen liturgiasta tarkoitti automaattisesti sitä, että ihminen oli käytännössä itse erottanut itsensä seurakunnasta.
En syytä nyt yksittäisiä ihmisiä, vaan enemmän olosuhteita ja ympäristöä. Kirkosta on tullut ajan saatossa kumileimasin, joka esimerkiksi rekisteröi lapsen kasteessa ja vahvistaa kahden ihmisen välisen sopimuksen avioliitossa. Siinä on kuitenkin edelleen mukana hengellinen ulottovuus ja kysymys on todellisesta mysteeristä, vaikka sitä ei aina sellaiseksi mielletäkään. Ainut asia mikä näkyvästi puuttuu on liturginen yhteisöllisyys, jossa seurakunta vastaa "Amen!" - Totisesti näin on!

Toiveeni tiiviimmästä liturgisesta yhteisöstä voi kuitenkin toteutua joskus tulevaisuudessa (vaikkei kovin suotuisalla tavalla). Mikäli kirkon ja valtion ero tapahtuu, niin silloin myös veronkanto ja kumileimasin katoavat kirkolta. Sen myötä seurakuntiin jäävät (valitettavasti) vain nuo 5-10% prosenttia seurakuntalaisista, jotka ovat sitoutuneet (myös rahallisesti) tukemaan omaa yhteisöään kaikin keinoin. Jos tämä toteutuu, niin jossain mielessä kristillisen kirkon historiassa eräs suuri ympyrä sulkeutuu. Tällaistahan elämä oli juuri alkukirkon aikana.

Etäisyyttä kuolemaan

Kristillinen hautajaisperinne on säilyttänyt vankan aseman meillä Suomessa, vaikka yleinen kirkollinen aktiivisuus onkin selvästi vähentynyt viime vuosina. Suhtautuminen kuolemaan on kuitenkin yleisesti ottaen kaikkea muuta kuin luontevaa.

Ennen kuolema nähtiin luonnollisena osana ihmisen elämänkaarta. Se ei ollut kaiken loppu, vaan uuden alku. Ihmiset syntyivät ja kuolivat kotioloissa. Luonnollisesti kuolemankin kohtaaminen oli tuolloin paljon helpompaa. Tietysti ihmiset surivat silloin siinä missä tänäkin päivänä, mutta surutyö on muuttunut. Oikeastaan kaikki on muuttunut.

Yhteiskunta on laitostunut. Lapset ovat hoidossa ja vanhukset ovat hoidossa. Ihmiset ovat vanhainkodissa ja muissa hoitolaitoksissa vuosia. Monesti kuolema puheenaiheena on suoranainen tabu, vaikka vanhus itse haluaisikin puhua aiheesta. Hoitolaitoksessa oleva ihminen kuitenkin aistii, että lähiomaiset kokevat aiheen niin kiusallisena, jolloin hän ei itsekään halua ottaa sitä puheeksi.

Kuolema halutaan kieltää viimeiseen asti. Saattohoito on monelle jo pelkkänä sanana kauhistus, vaikka kyllähän me esimerkiksi saatamme lapsiakin kouluun, niin miksi emme sitten omia vanhempiamme tästä ajasta iankaikkisuuteen?

Ortodoksisissa hautajaisissakin saa aika ajoin vääntää kättä siitä, että on arkku auki vai ei. Kuoleman kohtaamista pelätään jälleen kerran. Koska asiaa ei haluta myöntää suoraan, niin sanotaan, että hautajaisiin tulee pieniä lapsia, jotka voivat saada traumoja kuolleen näkemisestä. - Höpö höpö! Lapset jos ketkä suhtautuvat kuolemaan luontevasti. Arkun sulkemisesta seuraa vain se, että tulevien sukupolvien kuolemakammo moninkertaistuu, kun asia on niin tuntematon. Kohta varmaan kaikki yli 70 vuotiaat lähetetään jonnekin etäiselle saarelle kuolemaan rauhassa, jottei nuorten ihmisten tarvitse nähdä sitä faktaa, että me ihmiset todellakin vanhenemme!

Päivän otsikoissa paistattelee tänään uutinen tuhkauksen lisääntymisestä. Jotenkin asian voisi ymmärtää siinä valossa, että suurissa kaupungeissa on tilanahtaus. Suomessa on kuitenkin tilaa aika paljon. Siihen nähden esimerkiksi 20 kilometrin matka hautapaikalle kaupungin ulkopuolelle ei ole kohtuuton vaatimus.
Mutta uskon, että tuhkauksen yleistymiseen liittyy jälleen kerran asian vaivattomuus. Paljon mukavampi laskea pieni uurna johonkin pieneen kuoppaan, tai mikä vielä huolettomampaa: viskata tuhkat johonkin uurnalehtoon. Kaunis muisto säilyy, mutta suoranaista fyysistä muistutusta kuolemasta ei jää jäljelle. Onhan se paljon helpompaa.

Mutta toki me osaamme pitää kuoleman mielessä. Iltalehtien otsikot pullistelevat otsikoilla, joissa joku tai jotkut ihmiset ovat kuolleet. Mitä enemmän kuolleita, sen enemmän lukijoita. Ja koska kuolema on tuossa tapauksessa etäinen asia, niin sitä on mukava käsitellä kahvikuppi kädessä keittiön pöydän ääressä ja samalla huokaista helpotuksesta: "Hyvä, etten minä kuollut tuossa onnettomuudessa!"

Nuorten käytöksessä heijastuu aina jotain koko yhteiskunnan arvoista ja asenteista. Kun kuolemaan ei osata suhtautua luontevasti, niin kaikki on käytännössä sallittua. Tällaista jälkeä tuli Nurmeksen ortodoksisella hautausmaalla, kun nuoriso vietti ansaittua kesälomaansa.

Ei tähdellistä sanottavaa

En ole vähään aikaan kirjoittanut mitään. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin lopettanut plugini pitämisen. Aivotoiminta on ollut vain hieman hidasta. Lieneekö syy lähestyvän syksyn. Koska haluan tarjota jotain täytettä tällekin kirjoitukselle, niin tässä pari kuvaa Sikrenvaaran maisemista:

Lakihenkisyys ja oikeudenmukaisuus

Olen tässä pari kertaa aiemmin sivunnut byrokraattista mielenlaatua ja lakihenkisyyttä, jossa me suomalaiset olemme osanneet kunnostautua ihan kiitettävästi.

Joku voisi vetäistä nopean johtopäätöksen siitä, että lain kirjaimen noudattaminen ja oikeudenmukaisuus ovat yksi ja sama asia. Byrokratian periaatteena taas on taata kaikille yhdenvertainen asioiden käsittely, vaikka tuohon pyörittämiseen liittyvä koneisto onkin joskus enemmän kuin raskas.

Sana oikeudenmukaisuus ei tarkoita välttämättä sitä, että se toteutuisi parhaimmalla tavalla silloin kun lakia noudatetaan pilkun tarkasti. Oikeudenmukaisuudessa korostuu ennemminkin inhimmillisyys ja yksittäisen ihmisen huomioiminen. Ajatellaan vaikka pitkään otsikoissa olleiden isoäitien karkoituspäätöksiä. Niiden perustana oli selvästi laki, mutta toimiko se siinä tilanteessa oikeudenmukaisesti?

Otetaan elävästä elämästä vielä elävämpi esimerkki. Tällä kertaa kysessä on henkilösuojalaki, joka ymmärrettävästi on erittäin tärkeä. Keskustelimme eräässä papiston kokouksessa tästä asiasta ja voivottelimme siinä sitä, että henkilösuojalain ansiosta moni vanhus on kadonnut jäljettömiin hoitokotien viidakossa. Hoitokenkilökunta ei saa esimerkiksi kertoa muille kuin lähiomaisille sitä, että minne joku hoitokodin asukkaista on siirretty.

Kerronpa nyt sitten tositarinan, jonka kuulin eräältä papilta:
Olipa vanhus, joka asusteli eräässä hoitokodissa. Hänellä ei ollut jäljellä kuin yksi ystävä ja samalla sukulainen (ei kuitenkaan "lähiomainen"), joka kävi häntä katsomassa. Eräänä päivänä tämä vanhus siirrettiin hoitokodista toiseen. Kun hänen ystävänsä tuli samaan vanhaan hoitokotiin, kohtasi hän umpikujan. Ystävä oli siirretty muualle ja hoitohenkilökunta vastasi: "Koska ette ole lähiomainen, niin emme voi kertoa minne hänet on siirretty."

Näin hyvin toimii meidän henkilösuojalaki. Vanhus siirrettiin toiseen hoitokotiin, jonka osoitetietoihin eivät pääse käsiksi kaukaiset sukulaiset eivätkä myöskään seurakunnat. Ja koska hän ei jaksanut ilmaista selvästi tahtoansa siitä, että haluaisi pyytää tätä ainokaista ystäväänsä käymään, saa hän nyt olla siellä kaikessa rauhassa yksin.

Esimerkiksi näin hyvin osaamme toteuttaa tätä lain kirjainta, jonka seuraukset ovat joskus kaikkea muuta kuin oikeudenmukaiset.

Kesä tuli ja meni. Onneksi tuli otettua kuviakin

En ole valokuvauksen ammattilainen. Kaukana siitä! Jos näen jotain nättiä, niin otan kuvan. Mutta siihen pystyy itse asiassa kuka tahansa, joka sattuu näkemään jotain kivaa ja kaunista.
Se on sitten eri asia jos kameraa ei osaa pitää paikallaan silloin kun sitä nappia painaa.

Joka tapauksessa muutama kuva kaikkien iloksi. Kolme ensimmäistä kuvaa on Ilomantsin appilasta. En edes tiedä kuinka monta kuvaa olen tuostakin järvimaisemasta ottanut... Onneksi otin!
Seuraava kuva on ihan meidän pihalta. Koristeomenapuu, joka tekee ihan mahdottomasti kukkia. Suurin harmi on se, että tuoksua ei saa millään sisällytettyä tähän kuvaan. Käyttäkää mielikuvitusta, vai pitäisikö sanoa mielihajustusta :)


Pääsimme Mikon kanssa käymään Mätäsvaaran vanhalla kaivoksella. Oltiin jo pienessä tunnelissakin...



Viimeinen kuva tästä setistä on sitten Vuokon tsasounasta, joka sijaitsee hyvin kauniilla paikalla.
Laitan kenties lisää kuvia jos jaksan ja kerkiän.

Rahastusta sakottamalla

Päivän Hesarissa oli pieni juttu siitä, kuinka kerrostalon pihalla ollut muuttoauto oli saanut parkkisakon. Ja tälläkin kertaa sakottajana oli nimenomaan yksityinen pysäköintivalvontafirma. Heidän argumenttinaan oli, että muuttoauton äärellä ei ollut henkilöä viiteen minuuttiin, joten sakottaminen oli heidän mukaansa täysin oikeutettua.

Itse mietin, että ehtisikö pienellä porukalla roudaamaan esimerkiksi ison kirjahyllyn tai leveän pesukoneen kerrostalon ylimpiin kerroksiin alta viiden minuutin? Kenties tuossa tapauksessa iso kirjahylly olisi pitänyt jättää kerrostalon puoleenväliin ja juosta alas ja hihkaista muuttoauton vieressä väijyvällä yksityiselle valvojalle: "Olen täällä taas, joten ette voi kirjoittaa lappua vielä seuraavaan viiteen minuuttiin".

Tällaisia juttuja on saanut lukea yhä enemmän mielipidepalstoilta sen jälkeen kun yksityinen pysäköintifirma voitti oikeusjutun. Siitä tuli ennakkotapaus, joka oikeutti näiden firmojen toiminnan.
Tässä tapauksessa firmojen toiminnan motiivina on nimenomaan raha. Mitä enemmän on sakotettavaa niin sen paremmin firmalla menee. En ole varma firmojen toiminasta ja siitä, että näkyykö sakkojen määrä myös sakottajan kukkarossa. Joka tapauksessa sakottamisen kynnys madaltuu huomattavasti ja varmasti syntyy yhä enemmän kyseenalaisia ja tulkinnanvaraisia tilanteita, joissa auton ikkunalle on ilmestynyt parkkisakko.

Ajatellaan nyt jos poliisikin olisi yksityistetty. Firmoja syntyisi pilvin pimein ja joka paikassa vahdittaisiin pieniäkin rikkeitä, joita voitaisiin sakottaa. Varmasti joka koulussa, kaupassa, baarissakin olisi sitten oma poliisi järjestysmiehen lisäksi rahastamassa jos jotain rikoksia vaikka tapahtuisi niissä paikoissa. Ja koska raha ratkaisee, niin olisi tietysti mahdollista, että joitakin rikkeitä katsottaisiin läpi sormien sopivasta summasta. Tämä taas johtuu siitä, että kuka tahansa (epärehellinenkin henkilö) voisi perustaa oman yksityisen poliisifirman.

Sakottamisen luulisi liittyvän ensisijaisesti siihen, että sillä ylläpidetään lakia ja järjestystä. Jos kannastuvana voimana on suoraan raha, niin voiko oikeudenmukaisuus ja kohtuusperiaatekin muuttua? Ainakin alussa mainitulle muuttoautolle olisi suonut vapautuksen moisesta sakosta.
Mutta nämä yksityiset pysäköintivalvontafirmat menevät mielestäni siihen samaan kategoriaan kuin väkisin yrityksille osoite- ja nettipalveluja tarjoavat firmat, tai sitten pikavippiyritykset. Kaikkia näitä yhdistää se, että rahaa on tahkottava agressiivisesti, nopeasti ja nimenomaan ilman armoa.

Tarttuuko konepellin läheisyyteen yhä useammin muutakin kuin sadepisaroita?

Venäjän vallankumous ja kirkon tuhotut uudistukset

En ryhdy sen tarkemmin tarkastelemaan itse Venäjän vallankumousta, vaan enemmänkin sitä, että miten se vaikutti ortodoksisen kirkon teologiaan. Paljon on jo kiinitetty huomiota niihin ulkoisiin menetyksiin jotka kohtasivat kirkkoa. Teologiselta kannalta asiasta ei ole pidetty suurtakaan meteliä.

Venäjä ortodoksinen kirkko elää nyt uutta loistokkuuden aikaansa, mutta samanaikaisesti kirkon sisäinen ja teologinen loistokkuus on jämähtänyt 1800-luvulle (ja kielellisesti vielä kauemmas). Kirkossa pohdittiin ennen vallankumousta vakavasti uudistuksia, joista tärkempinä mainittakoon kalenteri, kielellinen uudistus, papiston koulutus ja jopa diakonissojen vihkiminen. Myös seurakuntien hallintoon kiinnitettiin huomiota, jotta esimerkiksi seurakuntalaiset saisivat itse valita itselleen papin.

Hyvät uudistukset kaatuivat vallankumoukseen ja viimeinen asiaan liittynyt kokous pidettiin syyskuussa 1918. Tämän jälkeen oli vaikea enää kokoontua kirkon omissa tiloissa, koska bolshevikit olivat takavarikoineet nekin.

Uudistuksia oli valmisteltu jo pitemmän aikaan. Esimerkiksi vuonna 1905 useat piispat antoivat lausuntonsa asioista, jotka liittyivät esimerkiksi jumalanpalveluselämään ja kirkkomusiikkiin. Seuraavat lainaukset ovat englanninkielisiä:

"What can be said for a school that conducts its
classes in an incomprehensible language? Every
sensible person would say that such a school would be
of little use, and would have little influence on its pupils.
The Orthodox Church in Russia is, in this case, in a
worse situation than all of the other schools for the
people; everywhere, in all schools, instruction is carried
out in a generally comprehensible language; only in the
church is worship celebrated in the partially understood
and for many even completely unintelligible Slavonic
language. Being splendid in content, it remains
incomprehensible, and as a result, does not have the
desired influence on the simple people. Therefore, it
would be useful to substitute Russian in place of the
Slavonic language. Such a change will give many the
great joy of participating in worship often, not just by
standing in church, but by taking part with knowledge"
Bishop Ioanniky of Archangel

"In regard to worship, both singing and reading have
the same essential meaning and both should be
understandable and prayerful. However, this prayerful
liturgical character now is frequently disturbed by the
musical rendition of the hymnography which was
created on a basis alien to the spirit of our Church.
There are musical arrangements which are completely
foreign to this humble and reverently prayerful
character, such as "Our Father" ascribed to Mozart,
"Open to Me the Doors of Repentance" by Vedel
and others which are unfit for worship.
There are such arrangements which, because of their
artistic execution, draw the attention of listeners more
to their aesthetical than prayerful side, as seen, for
example in Grechaninov's recent composition of "The
Creed" for solo voice and most of the "concert" pieces.
Such compositions are unsuitable for use in church.
They offer truly beautiful harmonizations, but undermine
the spirit of man which is turned to God. Instead of the
spiritual movement toward the One who is everywhere,
as appears in the intense elevation of our minds and
hearts toward God, we get musical enjoyment instead.
The result turns out to be a religious concert, but it is
not prayer. Probably everyone who examines his own
prayer life during the singing of this type will find that
what has been said is correct
Bishop John of Poltava

Kaiken kaikkiaan Venäjän ortodoksinen kirkko oli tuolloin kulkemassa hyvään suuntaan. Vallankumous ei siis valitettavasti pelkästään tuhonnut kirkkoa ulkoisesti, vaan jäädytti sen sisäisen hengellisen kehityksen paikalleen (ja samainen jääkausi näyttää edelleen jatkuvan). Viisainta olisikin kaivaa vuoden 1918 kokouksen asialista pöydälle ja jatkaa siitä mihin jäätiin.

Äärimmäiset ihmiset

Ajat muuttuvat ja samoin pitäisi myös kirkon pystyä muuttumaan ja kehittymään. Tämähän on aika luonnollinen asia, sillä ilman uusiutumista ja kehittymistä seuraa kuolema. Mutta minkälaista on terve kehitys kirkossa, jonka pitäisi pystyä säilyttämään Raamatun opetus ja tulkitsemaan sitä oikealla tavalla kirkon Tradition hengessä?

Kysymys on hyvä, sillä usein näissä asioissa ajaudutaan äärimmäisyydestä toiseen. Aina löytyy niitä lakihenkisiä ihmisiä, joiden esikuvana voidaan pitää Kristuksen ajan fariseuksia ja lainopettajia. Nämä ihmiset osaavat lyödä tilanteessa kuin tilanteessa "Raamatulla päähän". Valitettavasti irrallisten raamatunlauseiden käyttäminen ei aina johda toivottuun tulokseen.

Toista ääripäätä edustavat ne ihmiset, jotka soveltavat poliittista ajattelumallia kirkkoon. "Me vaadimme tasa-arvoa!" Jonka ihanteena vaikuttaisi olevan ihminen vailla todellista sukupuolta. Mutta onko se todellista tasa-arvoa, että hylkäämme sen tosiasian, että mies ja nainen ovat erilaisia? Kysymys ei ole siitä, että joku on toista parempi, vaan siitä, että juuri sukupuolinen erilaisuus tekee meistä sellaisia kuin olemme.

Keskusteluyhteys näiden kahden äärimmäisyyden välillä on käytännössä mahdoton. Itse asiassa hyvin normaalilla tavalla ajatteleva ihminen ei kykene kummankaan kanssa normaaliin keskusteluun, koska tällaiset ihmiset ovat näkemyksissään ja asenteissaan kaivautuneet niin syvälle omiin poteroihinsa, etteivät he pääse sieltä enää omin avuin edes ylös.

Internetissä olevat keskustelupalstat ovat äärimmäisten ihmisten temmellyskenttiä. Heidän ainut päämääränsä on saada muut ajattelemaan samalla tavoin kuin he itse. Jos muut eivät mukaudu heidän ajatuksiinsa, niin silloin he ovat rasisteja, sovinesteja, feministejä ja yleensäkin suvaitsemattomia ihmisiä. Näin he unohtavat sen, että itse asiassa jokaisella ihmisellä tulisi olla vapaus omaan mielipiteeseen ja siihen, että mitä valintoja he tähän liittyen tekevät.

Äärimmäiset ihmiset osaavat provosoida ja provosoitua. Melkein uskaltaisi sanoa, että he tuntevat sadistista mielihyvää aina silloin, kun saavat jonkun kiihtymään jostakin asiasta. Toinen piirre on heidän argumentointinsa. Se on usein äärimmäisen monimutkaista ja sekavaa, mutta saattaa maallikon silmissä olla hyvinkin vakuuttavaa. Se on kuitenkin pohjaton suo, johon ei kannata lähteä rämpimään. Uskallan tässä yhteydessä lainata Raamattua ja sanoa ohjeeksi: "Vältä typeriä väittelyitä".

Mutta palataanpa alkuun, eli muutokseen ja kehitykseen. Eikö kirkon pitäisi siis pystyä muuttumaan ja mukautumaan? Kyllä varmasti, mutta tietyissä rajoissa. Jotta voisin selittää asian hyvin yksinkertaisesti, niin otan hyvin maallisen esimerkin:

Sähköasentaja tekee työtään. Hänellä on tietyt työkalut, joilla hän omaa työtänsä tekee. Ajat muuttuvat ja työkalut parantuvat ja hän itsekin kehittyy työssään. Ellei näin tapahtuisi, niin hän ei voisi enää tehdä omaa työtään.
Me emme voi kuitenkaan vaatia, että sähköasentaja korjaisi vuotavan vesiputken. Hänellä ei ole siihen koulutusta (eikä varmaan myöskään motivaatiota) ja hänellä ei ainakaan ole siihen tarvittavia työkaluja. Kaikki ymmärtävät tämän, eikä kukaan vaadi, että sähköasentajan pitäisi muuttua putkimieheksi. Vesiputki korjataan sillä, että käännytään sen tahon puoleen, joka niitä asioita tekee.

Mielestäni sama pätee ortodoksiseen kirkkoonkin. Kirkolta ja sen työntekijöiltä ei voi vaatia asioita, jotka eivät sille kuulu. Jumala ei ole antanut sellaisia työkaluja meille, että voisimme esimerkiksi vihkiä samaa sukupuolta olevia. Jos näin tekisimme, niin emme pelkästään saattaisi aiheuttaa suunnatonta vahinkoa, vaan myös tekisimme itsestämme Jumalan. Jokainen ymmärtää edellä olleen vertauksen sähköasentajasta ja putkimiehestä ja heidän työkaluistaan. Miksi on niin mahdottoman vaikea ymmärtää, että sama koskee kirkkoakin?

Diakoni - liturginen koriste?

Olen yrittänyt tässä harrastuksena lukea liturgian historiaa. Vaikka työskentelyni on aivan alkutekijöissä, niin pistän tähän erään tutkimuksessa olevan alaviitteen, joka liittyy diakonin tehtävään jumalanpalveluksissa.
Tekstissä on pitkä pätkä lainausta isä Pavlos Koumarianoksen näkemyksistä asiasta. Artikkeli on loistava ja se kannattaa lukea kokonaan jos liturginen teologia vähänkään kiinnostaa.

"Voimme tässä kohdassa pysähtyä tarkastelemaan lyhyesti erästä seikkaa, joka on aikojen saatossa muuttunut. Nimittäin diakonien roolia liturgiassa. Aiemmin diakonit toivat itsenäisesti ehtoollislahjat piispalle. Samoin he itsenäisesti valmistelivat lahjat ja muistelivat proskomidissa. Aikojen saatossa diakonien rooli muuttui yhä enemmän alisteiseksi, jonka seurauksena esimerkiksi liturgisten esineiden siirtämiset liturgiassa, esim. evankeliumikirja ja ehtoollisastiat kulkivat papin/ piispan käsien kautta diakonille. Tällaista hierarkista alisteisuutta ei kuitenkaan voida pitää alkuperäisen liturgisen hengen mukaisena. Isä Pavlos Koumarianos on artikkelissaan ”Symbol and reality in the Divine Liturgy” ilmaissut asian seuraavasti:

”Generally speaking, we have forgotten the idea of interdependence and complementarity between the orders of clergy, or between the clergy and people. This loss has resulted in a kind of perversion of the relations between the orders. The role of each order degenerates into either a matter of protecting self-sufficiency, or else a contest for power and authority, a matter of who is higher and who is lower. (Someone did once say, of course, ‘Let the leader be as one who serves.’) In the manuscript tradition of the Euchologion, however, we find a way of thinking totally opposite to that of power and authority, one that can be understood only on the principle of communion: even though the bishop occupies the highest rank of priesthood, he asks the blessing and spiritual support of the presbyters when he is about to perform the highest of the ministries entrusted to him by the Church. Thus he recalls that the Church makes him bishop and president of the Eucharistic Assembly. He is the bishop and president of the Eucharistic Assembly in the Holy Spirit, which means that his episcopacy is a matter of communion and not a right secured for him as an individual. The bishop of each local Church is one, but he is not alone! -- This complementarity and interdependence -and also the distinction between the various clerical ministries - have been lost or forgotten, and their loss has resulted in a variety of distortions at other points of the Liturgy as well. The relationship between the various degrees of priesthood has come to be restricted to how much the lower order can do relative to the higher- the fact that the lower cleric does less than the higher, while the highest of the clergy can do everything. In the understanding of the Early Church, the relationship between the various degrees of priesthood is not purely a matter of how many rights or powers the clergy of each degree have. There is rather a distinction of gifts, not a hierarchy. The responsibility of each ‘order of clergy’ is irreplaceable, and each ministry needs the other.”

LÄHDE: (http://jacwell.org/Liturgical%20Music/symbol_and_reality_in_the_divine.htm)