Ennen kuolema nähtiin luonnollisena osana ihmisen elämänkaarta. Se ei ollut kaiken loppu, vaan uuden alku. Ihmiset syntyivät ja kuolivat kotioloissa. Luonnollisesti kuolemankin kohtaaminen oli tuolloin paljon helpompaa. Tietysti ihmiset surivat silloin siinä missä tänäkin päivänä, mutta surutyö on muuttunut. Oikeastaan kaikki on muuttunut.
Yhteiskunta on laitostunut. Lapset ovat hoidossa ja vanhukset ovat hoidossa. Ihmiset ovat vanhainkodissa ja muissa hoitolaitoksissa vuosia. Monesti kuolema puheenaiheena on suoranainen tabu, vaikka vanhus itse haluaisikin puhua aiheesta. Hoitolaitoksessa oleva ihminen kuitenkin aistii, että lähiomaiset kokevat aiheen niin kiusallisena, jolloin hän ei itsekään halua ottaa sitä puheeksi.
Kuolema halutaan kieltää viimeiseen asti. Saattohoito on monelle jo pelkkänä sanana kauhistus, vaikka kyllähän me esimerkiksi saatamme lapsiakin kouluun, niin miksi emme sitten omia vanhempiamme tästä ajasta iankaikkisuuteen?
Ortodoksisissa hautajaisissakin saa aika ajoin vääntää kättä siitä, että on arkku auki vai ei. Kuoleman kohtaamista pelätään jälleen kerran. Koska asiaa ei haluta myöntää suoraan, niin sanotaan, että hautajaisiin tulee pieniä lapsia, jotka voivat saada traumoja kuolleen näkemisestä. - Höpö höpö! Lapset jos ketkä suhtautuvat kuolemaan luontevasti. Arkun sulkemisesta seuraa vain se, että tulevien sukupolvien kuolemakammo moninkertaistuu, kun asia on niin tuntematon. Kohta varmaan kaikki yli 70 vuotiaat lähetetään jonnekin etäiselle saarelle kuolemaan rauhassa, jottei nuorten ihmisten tarvitse nähdä sitä faktaa, että me ihmiset todellakin vanhenemme!
Päivän otsikoissa paistattelee tänään uutinen tuhkauksen lisääntymisestä. Jotenkin asian voisi ymmärtää siinä valossa, että suurissa kaupungeissa on tilanahtaus. Suomessa on kuitenkin tilaa aika paljon. Siihen nähden esimerkiksi 20 kilometrin matka hautapaikalle kaupungin ulkopuolelle ei ole kohtuuton vaatimus.
Mutta uskon, että tuhkauksen yleistymiseen liittyy jälleen kerran asian vaivattomuus. Paljon mukavampi laskea pieni uurna johonkin pieneen kuoppaan, tai mikä vielä huolettomampaa: viskata tuhkat johonkin uurnalehtoon. Kaunis muisto säilyy, mutta suoranaista fyysistä muistutusta kuolemasta ei jää jäljelle. Onhan se paljon helpompaa.
Mutta toki me osaamme pitää kuoleman mielessä. Iltalehtien otsikot pullistelevat otsikoilla, joissa joku tai jotkut ihmiset ovat kuolleet. Mitä enemmän kuolleita, sen enemmän lukijoita. Ja koska kuolema on tuossa tapauksessa etäinen asia, niin sitä on mukava käsitellä kahvikuppi kädessä keittiön pöydän ääressä ja samalla huokaista helpotuksesta: "Hyvä, etten minä kuollut tuossa onnettomuudessa!"
Nuorten käytöksessä heijastuu aina jotain koko yhteiskunnan arvoista ja asenteista. Kun kuolemaan ei osata suhtautua luontevasti, niin kaikki on käytännössä sallittua. Tällaista jälkeä tuli Nurmeksen ortodoksisella hautausmaalla, kun nuoriso vietti ansaittua kesälomaansa.
