Olen joskus aiemminkin kirjoittanut tästä aiheesta, mutta kenties nyt asioita voisi miettiä vielä hieman tarkemmin. Ensinnäkin hyväksikäyttö missä tahansa ja missä muodossa tahansa on aina äärimmäisen valitettavaa ja surullista.
Kirkon piirissä tapahtuva hyväksikäyttö on vielä pahempaa, koska kirkon tulisi olla paikka josta lapsi taikka nuori voi hakeaa turvaa, toivoa ja lohtua. Sen sijaan kaikki kääntyykin päälaelleen ja jäljelle jää traumoja, joista paistaa läpi syyllisyys, katkeruus ja viha. Usein vielä niin, että kaikki nämä kielteiset tunteet kohdistuvat ensimmäisenä ihmistä itseään kohtaan, vaikka hän on uhri eikä syyllinen.
Kirkon puolustajat ovat esittäneet puheenvuoroja, jossa on vedottu siihen, että prosentuaalisesti kirkon piirissä ei tapahdu niin paljoa pahoja asioita. Pakko kuitenkin sanoa, että yksikin tapaus on liikaa, niin kirkossa kuin missä tahansa muualla. Valitettavana piirteenä voidaan pitää kuitenkin sitä, että kirkko on alkanut ajautua median ajojahdin kohteeksi. Siinä on aina vaarana yleistäminen, jossa hyvätkin leimataan pahoiksi.
Hyväksikäyttötapausten esille tuleminen on tärkeä askel siinä, että kirkon piirissäkin pystytään korjaamaan asioita ja puhdistamaan ilmaa. Olen aiemmin kirjoittanutkin siitä, että meillä kaikilla on paha taipumus pitää julkisivua yllä viimeiseen asti ja lakaista maton alle kaikki epämiellyttävät asiat. Erityisesti kirkon piirissä julkisivua varjellaan tavallistakin enemmän.
Mutta asioiden esilletuleminen ja sitä seuraavat oikeudenkäynnit ja virasta erottamiset ovat enemmänkin oireiden korjaamista, vaikka ne toimivat myös ennalta ehkäisevinä ja varoittavina esimerkkeinäkin.
Mutta miksi kirkon piirissä yleensäkin tapahtuu jotain sellaista, mikä mahdollistaa tällaisen toiminnan?
Ensimmäinen tekijä on varmasti se, että kirkon piirissä toimivat ihmiset siinä missä muuallakin. Sinne hakeutuu töihin myös ihmisiä, joiden motivaatiot eivät käy todellakaan yksiin kristillisten ihanteiden kanssa. Hierarkinen järjestelmä luo myös puitteet, jossa tietyssä asemassa olevien ihmisten tekemisiä ei kyseenalaisteta. Auktoriteetteja on muutoinkin vaikea vastustaa, jolloin tilanteiden välttäminenkin on vaikeampaa.
Ne jotka pystyisivät puuttumaan asioihin ovat työtoverit ja esimiehet. Lähestulkoon kaikissa tapauksissa asioista on kuitenkin vaiettu, tai ehkä enemmän on ollut vielä esimiehissä sitä sinisilmäisyyttä, että kuultuaan asiasta he ovat ainoastaan todenneet: "Eihän se ihminen niin voisi tehdä. Hänhän on niin hyvä ja esimerkillinen pappi."
Yleisen ilmapiirin ja asenteiden pitäisi muuttua myös kirkossa. Mitään asioita ei saisi katsoa läpi sormien, vaan niihin pitäisi puuttua ennen kuin mitään varsinaisesti ehtii edes tapahtumaan. Kirkon työhön pyrkiviltä pitäisi edellyttää myös psykologin haastettelua, jolloin edes nousisivat ne mahdollisuudet estää tällaisten henkilöiden pääsemisen kirkon työhön.
Joku voisi nyt ajatella, että tässä se ortodoksipappi voivottelee, kun roomalaiskatolisessa ja luterilaisessa kirkossa on tapahtunut tällaista ja samaan aikaan rivien välissä kehuskelee, kuinka hyvin meillä ortodokseilla asiat on.
Sanon kuitenkin, että enemmän minua ihmetyttäisi, ellei myös ortodoksisen kirkon piirissä olisi tällaista tapahtunut. Toivon hartaasti, että kaikki mitä on maton alle lakaistu paljastettaisiin ja puhdistettaisiin. Julkisivu tietysti kärsii, mutta ennemmin puhdas omatunto kuin puhdas julkisivu. Mielummin tietysti kummatkin...
