Kaikki kristityt voivat olla yksimielisiä siitä, että heidän esikuvanaan on Kristus. Tästä huolimatta lähes jokaisella on muitakin esikuvia. Kysymys voi olla jostain kirkon pyhästä ihmisestä tai sitten jostain muusta henkilöstä, jonka on kokenut tärkeäksi itselleen. Monet näistä henkilöistä ovat kuolleet, mutta kysymys voi olla elävästäkin henkilöstä, kuten esimerkiksi metropoliitta Kallistos Waresta tai metropoliitta Ilarionista. Esikuva voi löytyä Athos vuoren suunnalta, kuten arkkimandriitta Efraimista. Uskomme yleensä esikuvamme opetukseen 100 prosenttisesti ja haluamme toimia sen mukaisesti.
Minun esikuvanani on edesmennyt isä Alexander Schmemann, joka teki uraa uurtavan työn juuri liturgian ymmärrettävyyden saralla. Hän osoitti esimerkiksi sen, että meillä ei ole mitään hyvin perusteltua syytä lukea eukaristian rukouksia salaisesti. Lähes kaikki liturgian rukoukset on kirjoitettu ME-muodossa. Miksi ihmeessä niitä ei sitten luettaisi ääneen?
Tämä ajatus ”salaisista” rukousten ääneen lukemisesta herättää edelleen voimakkaita tunteita. Paljon on näet niitä ihmisiä, jotka avoimesti pilkkaavat Schmemannia ja hänen kannattajia, koska nämä uskaltavat näpelöidä liturgian pyhää kaavaa tai he muuten toimivat turmiollisina ortodoksisuuden reformaattoreina protestanttisessa hengessä.
Mielestäni liturgia on kuin ihminen, joka pukeutuu tilanteiden mukaan erilaiseen vaatetukseen. Hänen persoonansa ja syvin olemuksensa säilyy samana, mutta ulkoiset puitteet muuttuvat aina sen mukaan, mikä palvelee häntä parhaimmalla tavalla. Talvella on toppatakki kun taas lämpimään ajanjaksoon sopii paremmin kevyempi puku. Liturgia on sama, mutta sen toteuttamista voidaan muuttaa siten, että tarvittaessa sen olemusta suojellaan tehokkaammin. On siis ollut aikoja, jolloin rukousten salaisesti lukeminen on ollut ymmärrettävämpää. Tällä hetkellä elämme kuitenkin aikaa, jossa ihmiset ymmärtävät kuulemansa ja pystyvät sen perusteella sanomaan myös yhteisesti ”Amen”. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että olemme liturgisesti kulkemassa toppatakki päällä kesähelteessä.
Tässä tilanteessa on hyvä paljastaa eräs tosiasia, joka helposti unohtuu. – Liturgiapalveluksen käsikirjaa ei jaettu opetuslasten käsiin Helluntaina, vaan se on monien muutosten kautta kehittynyt vuosisatojen saatossa.
Rukousten ääneen lukemisen vastustajat vetoavat siihen, että ”teemme niin kuin ennekin on tehty”. Tämähän on kirkon traditiota! Mikä on se ”ennen”, mihin joku haluaa takertua? Onko kirkon traditio sidoksissa johonkin tiettyyn aikakauteen tai ympäristöön, kuten 1800-luvun Venäjälle, vai 1100-luvun Bysanttiin? Vai edustaisiko se sittenkin Krysostomoksen aikaa 300-luvun lopulla?
Ortodoksisuuden yksi suurimmista voimavaroista on ollut liturginen luovuus. Tämän luovuuden vastakohtana on luutunut teologinen ajattelu, joka perustuu asioiden ulkoiseen suorittamiseen. Jeesuksen ajan fariseukset ja lainopettajat ovat paras esimerkki tällaisesta ajattelusta.
Jos isä Alexander Schemannin ”synti” on ollut siinä, että hän on poikennut aikaisemmasta, niin osoittakaa, että mikä on se pykälä, mitä hän on rikkonut? En usko, että sellaista kanonia löytyy, joka määrää, että vain tietty liturgian kaava on se ainut ja oikea. Siinä valossa Schmemaan ja yhtä lailla arkkipiispa Paavali ovat tehneet aivan oikein. He ovat avanneet eukaristian kaikille niin, että pystymme toteuttamaan sitä ”täydestä sydämestä ja täydellä ymmärryksellä”.
