Agenda

Ihmisellä on elämässään monia päämääriä. Usein nämä päämäärät ovat selvillä jo varhaisaikuisuudesta lähtien tai sitten joku kokee herätyksen vasta myöhemmällä iällä. Usein sana "agenda" liitetään poliittisiin päämääriin ja ideologiaan, vaikka sen voisi hieman vapaammin yleistää käsittämään yksittäisen ihmisen halua parantaa maailmaa.

Voiko maailman parannuksesta tulla sitten elämää suurempi fiksaatio, jossa tunteet käyvät järjen edellä? Monissa tapauksissa näin voi käydä. Voisi vertauskuvallisesti ajatella, että ihmisen päämäärähakauisuus on kuin kuopan kaivaminen. Mitä enemmän kaivat, sen syvemmällä pääset. Jossain vaiheessa kuopasta ei kuitenkaan pääse enää pois omin avuin ja koko maailmankatsomuskin on muuttunut hyvin suppeaksi, koska ympärillä ei ole kuin kuopan seinämät.

Mielestäni ihmisellä pitää olla päämäriä, mutta niihin pyrkimisessä pitää käyttää tervettä järkeä ja luovuutta. Ensinnäkin, pitää pystyä hyvin perustelemaan se, että miksi maailmaa pitäisi parantaa minun haluamallani tavalla. Toiseksi, pitää pystyä tarvittaessa muuttamaan myös omia käsityksiä ja asennetta, jos sellaiseen löytyy hyvät perusteet. Tämä on itse asiassa kaikkein hankalinta, koska siinä tilanteessa joudumme myöntämään oman erehtyväisyytemme.

Tieteellisessä tutkimuksessa monen työn lähtökohtana on ollut maailmanparannus ja oman päämäärän saavuttaminen. Kun tutkimustyö sitten etenee, niin vastaan saattaa tulla löytöjä, jotka vetävät suoraan sanottuna maton alta kaikelta aiemmalta, jolloin omia käsityksiä pitää muuttaa. Kuinka monesti on käynytkään niin, että epämieluisat tulokset on vaivihkaa haudattu kirjahyllyn perukoille? Tunteet ovat taas kerran voittaneet järjen.

Kirkon piirissäkin kuulee puheenvuoroja, joissa tunteet ovat menneet aikoja sitten järjen edelle. Tällöin ihminen ei näe enää kokonaisuutta, vaan ainoastaan tietyn osan, joka sattuu olemaan oman mielen mukaista. Kirkkokin elää ja muuttuu, jolloin uudet ja luovat ajatukset ovat todella tarpeellisia. Samanaikaisesti kaiken tulisi tapahtua kuitenkin Tradition hengessä. Jotta pystymme löytämään tasapainon tässä kaikessa, on meidän käytettävä järkeä.

Helpommin sanottu kuin tehty!

Puskasta ampumisen ihanuus

Internetistä löydämme läjäpäin erilaisia keskustelufoorumeja. Olit sitten kiinnostunut autonkorjaamisesta taikka puutarhanhoidosta niin vinkkejä on helppo pyytää. Jos vaikka edessä oleva jalkaleikkaus pelottaa, niin muiden kokemuksia voi käydä kyselemässä keskustelupalstoilta. Politiikka ja uskonto ovat myös mukavia aiheita internetissä ruodittaviksi. Kaikkein mukavinta on se että moniin paikkoihin voi kirjoittaa täysin nimettömänä joten ei tarvitse pelätä nolaavansa itsensä.

Itse käyn silloin tällöin lukemassa joitakin netin keskustelupalstoja. Teen tätä ihan jo työnikin puolesta. Haluan nähdä mitkä asiat kiinnostavat ihmisiä ja millaisia kokemuksia ja näkemyksiä heillä on nyt esimerkiksi uskonnosta. Monet keskustelufoorumit tarjoavatkin kysyvälle hyviä vastauksia. Internet mahdollistaa aivan käsittämättömän tietomäärän liikkumisen. Sen avulla voidaan tehdä hyvää valistustyötä siellä voidaan käydä ajatustenvaihtoa joka voi olla monella tapaa hedelmällistä.

Valitettavasti kaikki internetistä löytyvä tieto ei ole kuitenkaan aina hyödyllistä, mukavaa tai leppoisaa. Jos oikeasta elämästä löytyy erehtymättömiä ja jopa ilkeämielisiä ihmisiä, niin netti lähestulkoon pursuaa kommentteja, joita tällaiset ihmiset ovat työstäneet. Paljon saa nähdä äärimmäisen töykeää ja loukkaavaa kirjoittelua. Nimettömänä kirjoittaminen antaa varmasti vapauden kirjoittaa estoitta, mutta samalla se mahdollistaa myös raukkamaisen puskasta ampumisen. Monesti kirjoitetun tekstin lyöntivirheistä voi päätellä että inspiraatiota kirjoitteluun on haettu myös humalan voimalla.

Lohdullista on se, että kenenkään ei ole pakko mennä lukemaan moista loanheittoa. Jostain kumman syystä moni kuitenkin palaa yhä uudestaan ja uudestaan lukemaan näitä palstoja. Olen valitettavasti joutunut todistamaan myös sitä kuinka keskustelufoorumeja on käytetty täysin syyttömän ihmisen mustamaalaamiseen. Kaikki on perustunut valheeseen, mutta kun herjaavaa tekstiä on tarpeeksi paljon suollettu nettiin, alkaa siihen uskoa yksi jos toinenkin kirjoituksia lukeva. Esimerkiksi epämääräiset vihjailut varojen väärinkäytöstä tai muunlaisesta vilpistä saavat äkkiä tuulta alleen. Kuka lopulta pitää huolta siitä, että netissä olevat kirjoitukset todella ovat totuudenmukaisia? Eräs tapa ehkäistä tarkoituksellisia internetin keskustelufoorumeiden väärinkäytöksiä on kirjoittajilta edellytettävä rekisteröityminen. Tällöin ihmisten on annettava nimi- ja osoitetietonsa sivuston ylläpitäjälle. Näin karsitaan pois ainakin pahin loanheitto.

Uskaltaisin väittää, että esimerkiksi paikallistason vaaleissa kampanjointi puolueen tai ehdokkaan puolesta ja vastaan tulee siirtymään yhä enemmän ja enemmän juuri näille keskustelufoorumeille. Jos tekstien sisältöä ei valvota, niin valhe ja totuus menevät äkkiä sekaisin. Oikeuslaitosta tulevat rasittamaan enenevässä määrin kunnianloukkauskanteet, joissa on kysymys nimenomaan netin keskustelupalstoilla tapahtuneesta herjauksesta. Vaikuttaa siltä, että nettipalstoilla toisen ihmisen kehuminen on hyvin hankalaa mutta haukkuminen sitäkin helpompaa. Itse toivoisin, että keskustelukulttuuri pysyisi sivistyneellä tasolla, ja kirjoittelu olisi avointa ja totuudenmukaista. Hyvä nyrkkisääntö on, että kirjoitan nettiin vain sellaista tekstiä, jonka takana uskallan seistä omalla nimelläni.

Pätevä ja muutoinkin sopiva

Tässä on julkisuudessa ollut taas esillä se, että aina ei tarvitse olla edes muodollisesti pätevä, kun haetaan (ja valitaan) johonkin virkaan. Toinen osa kokonaisuutta on tietysti se, että onko kyseinen henkilö muutoin soveltuva hakemaansa tehtävään.

Muodollinen pätevyys on tietysti tärkeä asia, sillä se takaa, että henkilö on suorittanut tietyt opinnot, jotka edesauttavat suoriutumaan kyseisistä työtehtävistä. Lisäksi muodollisen pätevyyden vaatiminen pitää yllä sitä, että koulutusta arvostetaan. En sano, etteikö olisi niitäkin tapauksia, joissa epäpätevä olisikin pätevää parempi.

Entä sitten se muunlainen soveltuvuus ja sopivuus tehtävään? Sekin on erittäin hyödyllinen asia, sillä ihmisessä on monia ulottuvuksia, jotka eivät tule esille pelkästään muodollisessa pätevyydessä.

Olen kuitenkin alkanut muuttumaan hieman kyyniseksi näiden muodollisuuksien ja soveltuvuuksien kanssa. Voisi ihan rehellisesti todeta, että liian usein asiat etenevät puhtaasti pärstävärkin perusteella, jolloin ei sen emempää pohdita sitä, että kuinka paljon henkilöstä on hyötyä kokonaisuuden kannalta.

Homma voi ensinnäkin perustua "hyvä kaveri" - periaatteelle, jolloin ainut syy valintaan on ollut se, että kysymyksessä on jonkun valinnasta päättävän henkilön hyvä kaveri. Uskoisin, että paljon työntekijöitä otetaan työhön juuri tällä periaatteella.

Toisen syyn voisi pukea lausahdukseen, että "nyt on hänen vuoronsa saada tämä paikka". Tässäkään tapauksessa pääpaino ei ole henkilön tiedoilla ja taidoilla, vaan homma etenee jonotusperiaatteen tavoin. Tämä on itse asiassa hyvin vaarallista silloin, kun valitaan esimiestehtävään jotakuta. Hyvä työntekijä voi olla lopulta huono esimies.

Olen kuullut monesti sanonnan siitä, että yhteisö saa sellaisen työntekijän, minkä on itselleen ansainnut. Varmasti ihan todenperäinen sanonta, johon voisi leikkisästi liittää toisen sanonnan: "ei helmiä sioille". Todettakoon kuitenkin, että liian usein valinta ei kosketa pelkästään jotain tiettyä yhteisöä, vaan siitä joutuvat kärsimään myös muut tahot hieman epäsuorasti.

Mitä tästä siiten opimme?
"Hyvä kaveri" ja "seuraavana jonossa" olevat eivät aina ole parhaita valintoja, vaikka onneksi sattuu niinkin, että nämä ovat osoittautuneet hyviksi valinnoiksi. Mutta näin sattuu harvemmin.

Ensimmäisenä kriteerinä valinnassa tulisi pätevyyden lisäksi olla se, että mitä kaikkea hyvää ihminen voi antaa työyhteisölleen.

Rippisalaisuus

Julkisuudessa käydään mielenkiintoista keskustelua rippisalaisuudesta.
En oikeastaan edes ymmärrä miten se on viitsitty vetää mukaan koko tähän hyväksikäyttökeskusteluun. Todennäköisemmin joku on lyönyt sanan "rippisalaisuus" pöydälle paikatakseen omasta välinpitämättömyydestä johtanutta tragediaa. Rippisalaisuus on siis saattanut olla esimiehen tai työkaverin hätävalhe siinä vaiheessa, kun on kysytty, että miksi asiaan ei puututtu ajoissa.

Joka tapauksessa nyt tuli pissittyä omaan saappaaseen. Lehdistö ja tätä kautta valtiovalta löysivät kirkosta "epäkohdan", joka pitää ehdottomasti korjata. (Tässä ei taas ajatella sitä, että onko korjaustoimenpide paras mahdollinen. Politiikassa on tehtävä jotain, jotta kansa ei ajattele, että valtiovalta ei tee mitään).
Tämä epäkohdan korjaus toteutetaan joko hyvällä tai sitten pahalla. Jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu sillä, että lainsäädännöllisesti rippisalaisuus puretaan.

En hyväksy hyväksikäyttöä, enkä halua suojella hyväksikäyttäjiä, mutta en usko, että rippisalaisuuden nimellinen purkaminen vaikuttaisi asiaan paljoakaan. Suurin osa hyväksikäyttäjistä ei näet marssi synnintunnustukselle ja kerro kaikkea. Tämä johtuu jo siitä, että he harvemmin edes mieltävät oman tekonsa vääräksi. Sama asiahan on monen alkoholistin kohdalla: "eihän minulla ole mitään ongelmaa!"
Sitten taas ne, jota ymmärtävät tekonsa vakavuuden eivät yleensä ota riskiä ja kerro niistä papille. Korkeintaan he voisivat käyttää jotain niin ylimalkaisia ilmaisuja, jottei pappi voi saada selkeää käsitystä asiasta.
Ainoa ryhmä, joka näin voisi tehdä on sellaiset ihmiset, jotka vilpittömästi katuvat ja silloin pappi myös monesti kykenee johdattamaan heidät tunnustautumaan myös virkavallalle.

Jos rippisalaisuus puretaan, niin silloin synnintunnustukselle eivät tule patologiset valehtelijat, eivät rikostensa peittelijät, eivätkö myöskään ne, jotka olisi johdateltavissa antautumiseen. Eli, näennäisesti hyvä ajatus todennäköisesti kostautuu. Tällaisen lain voimaantulon jälkeen on siis ainakin varmaa, etteivät hyväksikäyttäjät astu lähellekään synnintunnustusta. Siinä samassa koko joukko muitakin ihmisiä jättäyttyisi pois, koska rippisalaisuus ei enää ole samalla tavoin rippisalaisuus.

Jokaisella on oma esikuvansa

Kaikki kristityt voivat olla yksimielisiä siitä, että heidän esikuvanaan on Kristus. Tästä huolimatta lähes jokaisella on muitakin esikuvia. Kysymys voi olla jostain kirkon pyhästä ihmisestä tai sitten jostain muusta henkilöstä, jonka on kokenut tärkeäksi itselleen. Monet näistä henkilöistä ovat kuolleet, mutta kysymys voi olla elävästäkin henkilöstä, kuten esimerkiksi metropoliitta Kallistos Waresta tai metropoliitta Ilarionista. Esikuva voi löytyä Athos vuoren suunnalta, kuten arkkimandriitta Efraimista. Uskomme yleensä esikuvamme opetukseen 100 prosenttisesti ja haluamme toimia sen mukaisesti.

Minun esikuvanani on edesmennyt isä Alexander Schmemann, joka teki uraa uurtavan työn juuri liturgian ymmärrettävyyden saralla. Hän osoitti esimerkiksi sen, että meillä ei ole mitään hyvin perusteltua syytä lukea eukaristian rukouksia salaisesti. Lähes kaikki liturgian rukoukset on kirjoitettu ME-muodossa. Miksi ihmeessä niitä ei sitten luettaisi ääneen?

Tämä ajatus ”salaisista” rukousten ääneen lukemisesta herättää edelleen voimakkaita tunteita. Paljon on näet niitä ihmisiä, jotka avoimesti pilkkaavat Schmemannia ja hänen kannattajia, koska nämä uskaltavat näpelöidä liturgian pyhää kaavaa tai he muuten toimivat turmiollisina ortodoksisuuden reformaattoreina protestanttisessa hengessä.

Mielestäni liturgia on kuin ihminen, joka pukeutuu tilanteiden mukaan erilaiseen vaatetukseen. Hänen persoonansa ja syvin olemuksensa säilyy samana, mutta ulkoiset puitteet muuttuvat aina sen mukaan, mikä palvelee häntä parhaimmalla tavalla. Talvella on toppatakki kun taas lämpimään ajanjaksoon sopii paremmin kevyempi puku. Liturgia on sama, mutta sen toteuttamista voidaan muuttaa siten, että tarvittaessa sen olemusta suojellaan tehokkaammin. On siis ollut aikoja, jolloin rukousten salaisesti lukeminen on ollut ymmärrettävämpää. Tällä hetkellä elämme kuitenkin aikaa, jossa ihmiset ymmärtävät kuulemansa ja pystyvät sen perusteella sanomaan myös yhteisesti ”Amen”. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että olemme liturgisesti kulkemassa toppatakki päällä kesähelteessä.

Tässä tilanteessa on hyvä paljastaa eräs tosiasia, joka helposti unohtuu. – Liturgiapalveluksen käsikirjaa ei jaettu opetuslasten käsiin Helluntaina, vaan se on monien muutosten kautta kehittynyt vuosisatojen saatossa.

Rukousten ääneen lukemisen vastustajat vetoavat siihen, että ”teemme niin kuin ennekin on tehty”. Tämähän on kirkon traditiota! Mikä on se ”ennen”, mihin joku haluaa takertua? Onko kirkon traditio sidoksissa johonkin tiettyyn aikakauteen tai ympäristöön, kuten 1800-luvun Venäjälle, vai 1100-luvun Bysanttiin? Vai edustaisiko se sittenkin Krysostomoksen aikaa 300-luvun lopulla?

Ortodoksisuuden yksi suurimmista voimavaroista on ollut liturginen luovuus. Tämän luovuuden vastakohtana on luutunut teologinen ajattelu, joka perustuu asioiden ulkoiseen suorittamiseen. Jeesuksen ajan fariseukset ja lainopettajat ovat paras esimerkki tällaisesta ajattelusta.

Jos isä Alexander Schemannin ”synti” on ollut siinä, että hän on poikennut aikaisemmasta, niin osoittakaa, että mikä on se pykälä, mitä hän on rikkonut? En usko, että sellaista kanonia löytyy, joka määrää, että vain tietty liturgian kaava on se ainut ja oikea. Siinä valossa Schmemaan ja yhtä lailla arkkipiispa Paavali ovat tehneet aivan oikein. He ovat avanneet eukaristian kaikille niin, että pystymme toteuttamaan sitä ”täydestä sydämestä ja täydellä ymmärryksellä”.

Kirkko ja hyväksikäyttö

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut tästä aiheesta, mutta kenties nyt asioita voisi miettiä vielä hieman tarkemmin. Ensinnäkin hyväksikäyttö missä tahansa ja missä muodossa tahansa on aina äärimmäisen valitettavaa ja surullista.

Kirkon piirissä tapahtuva hyväksikäyttö on vielä pahempaa, koska kirkon tulisi olla paikka josta lapsi taikka nuori voi hakeaa turvaa, toivoa ja lohtua. Sen sijaan kaikki kääntyykin päälaelleen ja jäljelle jää traumoja, joista paistaa läpi syyllisyys, katkeruus ja viha. Usein vielä niin, että kaikki nämä kielteiset tunteet kohdistuvat ensimmäisenä ihmistä itseään kohtaan, vaikka hän on uhri eikä syyllinen.

Kirkon puolustajat ovat esittäneet puheenvuoroja, jossa on vedottu siihen, että prosentuaalisesti kirkon piirissä ei tapahdu niin paljoa pahoja asioita. Pakko kuitenkin sanoa, että yksikin tapaus on liikaa, niin kirkossa kuin missä tahansa muualla. Valitettavana piirteenä voidaan pitää kuitenkin sitä, että kirkko on alkanut ajautua median ajojahdin kohteeksi. Siinä on aina vaarana yleistäminen, jossa hyvätkin leimataan pahoiksi.

Hyväksikäyttötapausten esille tuleminen on tärkeä askel siinä, että kirkon piirissäkin pystytään korjaamaan asioita ja puhdistamaan ilmaa. Olen aiemmin kirjoittanutkin siitä, että meillä kaikilla on paha taipumus pitää julkisivua yllä viimeiseen asti ja lakaista maton alle kaikki epämiellyttävät asiat. Erityisesti kirkon piirissä julkisivua varjellaan tavallistakin enemmän.

Mutta asioiden esilletuleminen ja sitä seuraavat oikeudenkäynnit ja virasta erottamiset ovat enemmänkin oireiden korjaamista, vaikka ne toimivat myös ennalta ehkäisevinä ja varoittavina esimerkkeinäkin.

Mutta miksi kirkon piirissä yleensäkin tapahtuu jotain sellaista, mikä mahdollistaa tällaisen toiminnan?
Ensimmäinen tekijä on varmasti se, että kirkon piirissä toimivat ihmiset siinä missä muuallakin. Sinne hakeutuu töihin myös ihmisiä, joiden motivaatiot eivät käy todellakaan yksiin kristillisten ihanteiden kanssa. Hierarkinen järjestelmä luo myös puitteet, jossa tietyssä asemassa olevien ihmisten tekemisiä ei kyseenalaisteta. Auktoriteetteja on muutoinkin vaikea vastustaa, jolloin tilanteiden välttäminenkin on vaikeampaa.
Ne jotka pystyisivät puuttumaan asioihin ovat työtoverit ja esimiehet. Lähestulkoon kaikissa tapauksissa asioista on kuitenkin vaiettu, tai ehkä enemmän on ollut vielä esimiehissä sitä sinisilmäisyyttä, että kuultuaan asiasta he ovat ainoastaan todenneet: "Eihän se ihminen niin voisi tehdä. Hänhän on niin hyvä ja esimerkillinen pappi."

Yleisen ilmapiirin ja asenteiden pitäisi muuttua myös kirkossa. Mitään asioita ei saisi katsoa läpi sormien, vaan niihin pitäisi puuttua ennen kuin mitään varsinaisesti ehtii edes tapahtumaan. Kirkon työhön pyrkiviltä pitäisi edellyttää myös psykologin haastettelua, jolloin edes nousisivat ne mahdollisuudet estää tällaisten henkilöiden pääsemisen kirkon työhön.

Joku voisi nyt ajatella, että tässä se ortodoksipappi voivottelee, kun roomalaiskatolisessa ja luterilaisessa kirkossa on tapahtunut tällaista ja samaan aikaan rivien välissä kehuskelee, kuinka hyvin meillä ortodokseilla asiat on.
Sanon kuitenkin, että enemmän minua ihmetyttäisi, ellei myös ortodoksisen kirkon piirissä olisi tällaista tapahtunut. Toivon hartaasti, että kaikki mitä on maton alle lakaistu paljastettaisiin ja puhdistettaisiin. Julkisivu tietysti kärsii, mutta ennemmin puhdas omatunto kuin puhdas julkisivu. Mielummin tietysti kummatkin...