Ortodoksisuutta tarkemmin tarkasteltuna

--> Kristinoppileirillä nuorille pyritään opettamaan ortodoksisuudesta tärkeimpiä asioita. On selvää ettei leirin aikana kyetä kaikkea mahdollista käsittelemään vaikka mieli tekisi. Mutta itse ainakin uskon siihen, että uskonnonopettajat ovat hoitaneet tehtävänsä hyvin ja samoja asioita ei edes tarvitse toistaa.

Tärkeää on kuitenkin saada nuori ymmärtämään, että ortodoksisuus on paljon enemmän kuin kultaa, mirhamia ja suitsuketta (ja että näilläkin asioilla tärkeä merkitys). Tässä taannoisessa räsäs-kohussa on kirjoiteltu vino pino kolumneja ja muita mielipidekirjoituksia, joissa on sivuttu myös ortodoksisuutta. Taisipa joku kritisoida ortodoksisuuttakin viitaten juuri kultaa suitsukkeeseen ja kirkon vanhoillisuuteen. Kuuleehan sitä tämän lisäksi edelleen myös viittauksia kuvainpalvontaan yms.

Surullisinta tässä kaikessa on se, että arvostelijoilla ei näytä olevan läheskään minkäänlaista tajua ortodoksisuuden todellisesta luonteesta. Jos ihminen näkee ortodoksisuudessa  pelkästään ulkokultaisia ja vanhoillisia asioita, niin todellisuudessa hän ei tiedä siitä mitään. Tällöin hänelle ei ole myös varaa sitä arvostella.

Ajattelin tässä lyhyesti sanoa pari asiaa, jotka ainakin kristinoppileiriläiset onnistuivat sisäistämään 15 minuutissa. Ensinnäkin ortodoksisen kirkkorakennuksen ulkoisessa loistokkuudessa ei ole kysymys siitä, että Jumala vaatisi meitä sisustamaan kirkon tietyllä tavalla. Kysymys on siitä, että me vilpittömästi haluamme tehdä niin. Jotta asian voisi vielä selkeämmin selittää, niin käytän vertausta.

Kuinka moni tarjoaa kotonaan juhlavierailleen kahvia kertakäyttömukeista ja vielä kuluneelta pöydältä? Eikö hän laitakin parhaimmat astiat esille ja laita parhainta pöytäliinaa pöydän päälle? Tältä ihmiseltä voisi kysyä, että mikset kuitenkin tarjoaisi pahvimukeista kun samaa kahviahan se siinäkin on?

- Mutta hän ja me kaikki muutkin tietysti haluamme tarjota parasta rakkaudesta ja kunnioituksesta vieraitamme kohtaan. Emmekö siis kirkossakin rakkaudesta Jumalaa ja läsnäolevia ihmisiä kohtaan halua tehdä kaikkemme, että siinä paikassa kaikki on mahdollisimman kaunista. Eikö juuri kirkkorakennuksen tule olla taivasten valtakunnan ikoni, jossa kaikki on hyvää ja kaunista?

Entä ikonit? Palvommeko kuvia? Emme me palvo kuvia, me kuvaamme ne pyhät ihmiset ja tapahtumat ikoneihin, koska he ovat meille rakkaita. Jos me muka palvomme ikoneihin kuvattuja ihmisiä, niin eikö silloin kaikki ihmiset joilla on valokuvia kotona kehyksissä ole tismalleen samanlaisia kuvainpalvojia? Me palvomme Jumalaa, mutta kunnioitamme kirkon pyhiä ja tuo kunnioitus on lopulta aina kunnioitusta alkukuvaa kohtaan, ei sitä puupalasta kohtaan.

Kirkon vanhoillisuudesta voidaan myös olla montaa mieltä. Minua ihmetyttää, että juuri Suomessa ja muissakin läntisissä maallistuneissa sivistysvaltioissa on näemmä päästy sellaiselle kehityksen asteelle, jossa kristillistä kirkkoa voidaan pitää takapajuisena ja vanhoillisena. Kristinusko on edelleen kasvava uskonto monissa maanosissa ja en usko siihen, että niissä maissa ihmiset olisivat järjellisesti alikehittyneitä, kun he haluavat liittyä kirkkoon josta länsimaissa kaikessa viisaudessa lähdetään ovet paukkuen.

Ainoastaan maallistuneisuus ja tietystä arvomaailmasta luopuminen on antanut länsimaissa joillekin rohkeuden arvostella niitä, jotka pyrkivät olemaan uskollisia Kirkon Traditiolle. Jos meidän tulee suvaitsevaisia kaikkia kohtaan, niin miksi se suvaitsevaisuus loppuun silloin, kun puhutaan ihmisestä, joka haluaa elää tuon tradition mukaan?

On selvää, että kirkon piirissäkin on paljon epäkohtia ja näitä mieluusti halutaan uutisissa kärjistetysti otsikoida. Mutta yksittäisen kristityn murheita eivät varsinaisesti ole nuo otsikot, vaan ”huolikehään” kuuluu oikeasti se, että onko omassa seurakunnassani kaikki kunnossa ja miten voisin vaikuttaa siihen, että mahdolliset epäkohdat voidaan siellä korjata. Paras lopettaa asioiden korjaaminen ja yleensäkin vaikuttaminen on erota seurakunnasta. Lopulta kyse on siis siitä, että jokainen kirkosta eroja tekee karhunpalveluksen itselleen ja ajamalleen asialleen. Tietysti jokaisella on vapaus erota kirkosta jos katsoo sen tarpeelliseksi.

Itse olen alkanut luopua pohtimasta tätä kaikkea, sillä loogisuudella ei näytä olevan mitään tekemistä tämän kaiken kohun keskellä. Eikö olisi rehellisempää sanoa, että ”en usko Jumalaan ja kirkko on minulle yhdentekevä” ja sillä perusteella sitten erota kirkosta. On suorastaan raukkamaista käyttää kaiken maailman mediaotsikoita ja yksittäisiä ihmisiä verukkeena tuolle eroamiselle. Minä en tuomitse ketään, vaan ainoastaan hämmästelen tätä kaikkea. Yhtä lailla toivon, että kukaan ei tuomitse ortodoksisuutta siksi, että se voisi ensivilkaisulla ollakin pelkkää kultaa, mirhamia ja suitsuketta tai tietyn maallistuneen mittapuun mukaan jopa vanhoillista.

Esineiden palvontaa

Kuvien ja esineiden palvonta liitetään helposti ortodoksisuuten, vaikka kysymys onkin täydellisestä väärinymmärryksestä. En ryhdy tässä tilanteessa perustelemaan näitä asioita teologisesti. Itse asiassa aion kertoa siitä, että meillä valitettavasti on myös olemassa esineiden palvontaa. Tällaiseen vääränlaiseen palvontaan olen törmännyt aika moneen otteeseen suhteellisen lyhyen pappisurani aikana.

Tehdään heti alkuun selväksi, että on olemassa esimerkiksi ikoneita, joilla on suuri hengellinen arvo. Kenties parhaimpana esimerkkinä Valamon luostarissa säilytettävä Konevitsan Jumalanäidin ikoni. Monissa seurakunnissakin on tärkeitä ja arvokkaita ikoneita, joihin liittyy myös suuri tunnearvo. Näistä en aiokaan puhua sen enempää.

Sen sijaan on ikoneita ja esineitä, joihin ei välttämättä liity mitään kovin erityistä. Kuitenkin, näiden esineiden siirtäminen tai niistä luopuminen tuntuu sulalta mahdottomuudelta. Joitakin ikoneita on lyöty kirkkojen seiniin ajattelematta sen kummemmin niiden muodostamaa teologista kokonaisuutta.
Eräänkin kerran yritin laittaa näitä ikoneita toiseen järjestykseen. Kirkon isännöitsijä veti tästä herneen nenään ja uhkasi lähteä pois sanomalla myös, että "Papit vaihtuvat täällä säännöllisesti, mutta ikonit pysyvät paikallaan!"
Erään toisen kerran olin vaihtamassa papin käsiristiä toisenlaiseen, johon siellä ollut luottamushenkilö tokaisi sarkastisesti: "Joo, vaihda vaan pois se risti ja myydään samalla sitten koko tsasouna!"
- Kerrotakoon tässä vaiheessa, että vaihdoin ristin myöhemmin toiseen, eikä sitä ole kukaan vielä huomannut.

Esineistä kokonaan luopuminen voi olla kaikkein suurin haaste. En missään nimessä näe sitä niin hyvänä asiana. Toisaalta, jos seurakunnassa ikoneita, jotka vaativat 10 vuoden välein konservointia (maalin hilseilyn tähden) niin eikö olisi parempi sijoittaa niitä sinne, missä niistä pystytään pitämään parempi huoli? Ja missä on myös varaa pitää niistä parempi huoli?!

Mutta mistä tässä sitten on lopulta kysymys?
Kenties hyvin periortodoksisesta asiasta. Asioita ei yksinkertaisesti vain haluta muuttaa. Samanlaista alkukantaista ajattelua edustaa myös se, että jossain vanhassa tekstikäännöksessä halutaan pitäytyä väkisin.
Huvittavinta kaikessa tässä on juuri se, että ihmiset eivät välttämättä ole ikinä kiinnittäneet johonkin esineeseen tai lauseeseen mitään huomiota. Kun sitten kysytään, että voiko tämän siirtää tai muuttaa, niin sieltä tulee heti vastaus, että "Ei missään nimessä!"

Mitä tämä tällainen esineiden palvonta oikein sitten on? Liekö kyseessä selkärankaan iskostuneet muistot pula-ajoilta, vai onko kyseessä periaatteellinen muutosvastarinta? Oli miten tahansa, niin sitten vain ihmetellään kun kaikki ullakot, varastot ja kaapit ovat täynnä tavaroita millä ei kertakaikkisesti tee mitään. (Yleensä tämä on sitten perikunnan tai uuden kirkkoherran murhe). Oletettavasti minäkin tulen tekemään paljon sellaista, mitä seuraajani tulevat vielä voivottelemaan.
Tällaisia me ihmiset vain tahdomme olla.