Mitä on ortodoksisuus (osa 5)

Se uskonmukainen toiminta joka kuuluu ortodoksisuuteen toteutuu kahdella tavalla. Ihmisen täytyy tehdä tekoja, jotka kehittävät häntä sisäisesti. Esimerkiksi rukous ja paasto ovat tällaista toimintaa, joka vaikuttaa ihmisen sielunelämään. Kirkossa rukoileminen ei siis yksinään riitä, vaan sitä täytyy harjoittaa myös muulloin. Jos ihminen rukoilisi ainoastaan kirkossa, niin silloin hän olisi lokeroinut oman uskonsa sellaiseksi, että sitä toteutettaisiin ainoastaan tiettynä hetkenä päivässä, tai ehkä meidän vallitsevan seurakuntien jumalanpalvelusjärjestys huomioonottaen tiettynä päivänä viikossa. Ortodoksisuus on sitä, että usko on läsnä elämässä jatkuvasti ja se näkyy myös ihmisen puheessa ja muussa käytöksessä.

Uskonmukainen toiminta suuntautuu myös toisiin ihmisiin. Tuomiosunnuntaina luettavassa evankeliumiluvussa Kristus sanoo seuravaasti: “- - kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40) Ihminen ei voi ajatella vain itseään ja omaa suhdettaan Jumalaan, vaan hänen on kohdattava myös lähimmäisensä. Sillä suhde lähimmäisiin heijastaa myös sitä, että mikä on ihmisen suhde Jumalaan. Kun ihminen menee kirkkoon, niin hän palvelee Jumalaa ja kun ihminen astuu kirkosta ulos, niin hän saa vahvistusta toimia Jumalan tahdon mukaan. Sitä kutsutaan liturgiaksi liturgian jälkeen. Ihminen kohtaa Kristuksen liturgiassa ja ja tuon pyhän palveluksen jälkeen hän kohtaa Kristuksen myös jokaisessa lähimmäisessään. Tätä tarkoittaa se, mikä liittyy tuohon edellä mainittuun Tuomiosunnuntain evankeliumiin. Jos kerran Evankeliumissa vastaanotamme Kristuksen omakohtaiset sanat, jotka on meille osoitettu, niin samalla tavoin me todellakin kohtaamme Kristuksen myös lähimmäisissämme. Kun tähän uskomme, niin emmekö silloin myös suhtaudu huomattavasti vakavammin siihen, että miten me toisen ihmisen kohtaamme?

Kristityn ihmisen on kohdattava lähimmäisensä ja palveltava heitä parhaansa mukaan. Tämä lähimmäisen palveleminen on diakoniaa, jonka pitäisi olla kristitylle itsestäänselvyys. Liian helposti pelkistämme uskonmukaisen elämän sellaiseksi, että ihminen ei saa tehdä pahoja asioita. Tässä ajattelussa tekemättömyys nähdään hyvänä asiana. Mutta juuri tekemättömyys muuttuu helposti välinpitämättömyydeksi, joka taas mahdollistaa pahan toiminnan. Hyvänä esimerkkinä ovat koulukiusaamistapaukset, joissa kiusaamisen mahdollistanut juuri se suuri joukko, joka “ei ole tehnyt yhtikäs mitään”.

Uskonmukainen elämä vaatii toimintaa. Pahaa täytyy välttää, mutta siitä syntyvä tyhjiö on täytettävä hyvillä asioilla. Kristus on antanut muistutuksen kertomalla seuraavan opetuksen:  “Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autioilla seuduilla ja etsii lepopaikkaa, mutta ei löydä. Silloin se päättää: ’Minä palaan kotiini, josta lähdin.’ Kun se sitten tulee ja löytää huoneensa lakaistuna ja hyvässä järjestyksessä, se hakee seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asettuvat sinne asumaan. Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa.” (Luuk. 11:24 - 26)

Tässä opetuksessa tuo ihminen ajatteli karkoittavansa pahan itsestään. Hän siivosi sydämensä asunnon pahoista asioista, mutta jätti sen kuitenkin tyhjilleen, eli hän ei täyttänyt sitä hyvillä asioilla. Käytännössä tuo ihminen ei silloin tehnyt mitään, vaan otti neutraalin, sivustaseuraajan roolin omassa elämässään. Sen seurauksena paha sai lopulta hänestä moninkertaisen otteen. Eli tekemättömyys ei voi olla edes vaihtoehtona ihmiselle joka haluaa viettää uskonmukaista elämää.

Uskonmukaisessa elämässä ja ihmisen pelastuksen kannalta rakkaus on kaikkein oleellisin asia. Joku voisi taas kysyä, että eikö kuka tahansa ihminen ole kykenevä rakkauteen ja siinä suhteessa Kirkon jäsenyys ja jumalanpalvelukset ovat tarpeettomia. Kirkko kuitenkin opastaa ihmistä suuntaamaan rakkauden oikeisiin asioihin. Pelkästään itsensä rakastaminen ei ole oikeata rakkautta ja lisäksi se tekee ihmisestä ylpeän, joka lopulta alkaa väheksymään muita. Kristillistä rakkautta ei ole myöskään “kahden kauppa”, jossa suhteessa keskitytään vain toiseen ja hänelle annetaan rakkautta sillä olettamuksella, että sitä tulee saman verran takaisin. (Tämä ei sulje pois avioliittoa, joka tulisi käsitellä aivan omana lukunaan). Pyhässä Kolminaisuudessa me näemme täydellisen rakkauden kuvauksen, jossa ei ole itserakkautta, ei kahden kauppaa, vaan rakkautta jota osoitetaan ainutlaatuisella tavalla. Pyhä Kolminaisuus muistuttaa juuri siitä, että ihminenkään ei voi ihmisenä sulkea itseään jonkinlaisen suojakuoren sisään, jossa hän toteuttaa rakkauttaan vain omilla itsekkäillä ehdoillaan.

Mitä on ortodoksisuus (osa 4)

Uskon säilyttämisen ja varjelemisen lisäksi ortodoksinen ihminen on aina myös osa yhteisöä. Hän on Kirkon ja jäsen ja näinollen Kristuksen jäsen, kuten me sen ymmärrämme opetuksessa viinipuusta: ”Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.” (Joh. 15:4-6)

Apostoli Paavali taas sanoo: “Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.” (1.Kor. 12:12)

Ortodoksina oleminen ei voi tapahtua niin, että täydellinen yhteys Kristukseen tapahtuisi Kirkon ulkopuolella, koska Kirkko on nimenomaan se paikka jossa me osallistumme Kristuksesta. Tämän Kristus on omakohtaisesti sanonut seuraavasti: ”Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20) Kristitty ihminen ei ole kristitty sanan varsinaisessa merkityksessä jos hän on jättäytynyt yhteisön ulkopuolelle. Tarkennuksena edelliseen on sanottava, että jos esimerkiksi sairauden vuoksi ihminen ei pääse kirkkoon, niin silloin hänellä on oikeutettu syy. Mutta tästä huolimatta hänelle tarjotaan mahdollisuutta osallistua Herran pyhään Ehtoolliseen sairaanripityksessä, jolloin pappi tai diakoni tulee sairastavan ihmisen luokse. - Jos ihminen ei pääse kirkkoon, niin Kirkko tulee ihmisen luokse. 

Tähän mennessä olemme tarkastelleet ortodoksisuutta jumalanpalveluksen ja uskon näkökulmasta. Jos tämä olisi koko ortodoksisuuden ydin, niin silloin sen toteuttamiseksi riittäisi se, että ihminen on sisäistänyt ortodoksisen uskonopilliset perusperiaatteet ja hän kävisi säännöllisesti kirkossa. Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä usko ei voi olla sellaista että se toteutuisi teologisella tietämyksellä ja ainoastaan neljän seinän sisällä.

Usko vaatii myös käytännön tekoja, jotta se tulisi eläväksi. Jos ajattelemme liturgian alkuosaa, niin siinähän keskeisimpänä osana on Evankeliumi ja sen lukeminen. Se ei ole ainoastaan tekstin lukemista, vaan se on Kristuksen omakohtaista opetusta meille sekä silminnäkijöiden todistusta siitä, että Kristus on noussut ylös kuolleista. Me kuulemme evankeliumia luettaessa diakonin tai papin äänen, mutta siitä huolimatta Kristus on se, joka puhuttelee meitä. Jos me sen uskomme, niin emmekö myös silloin ota huomattavasti vakavammin kaiken sen mitä kuulemme?

Kun menemme liturgiaan niin me kuulemme evankeliumia. Pappien ja muiden kirkon työntekijöiden tehtävänä on myös auttaa ihmisiä ymmärtämään sen minkä he kuulevat. Siihen liittyy kirkossa pidettävä opetuspuhe, tai muunlainen opetustilaisuus seurakunnallisessa toimintapiirissä. Samaa tehtävää tekevät uskonnonopettajat kouluissa tai kerhonohjaajat esimerkiksi sinapinsiemenkerhossa, kun he kertovat Kristuksen ihmeistä ja vertauksista. Kuuleminen ja ymmärtäminen eivät nekään vielä riitä, vaan viimeisenä ja voisiko sanoa olennaisimpana asiana on tehdä tuo vastaanotettu sana eläväksi, eli toimia sen mukaan. Eli ortodoksisuudessa täytyy olla myös käytännön tekoja. Pyhä Johannes Kastaja on sanonut: “Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy!” (Luuk. 3:8)

Ja Kristus on sanonut: “Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. - - Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa.” (Matt. 12: 33-35)

Ihminen on kokonaisuus, joka sisimmästä kumpuavat asiat heijastuvat myös käytännön tekoihin. Usko ei voi olla sellaista, että sitä voisi toteuttaa yksipuolisesti, joko sisäisesti tai ulkoisesti. Vaikka ihminen omaisikin hyvän tietämyksen Kristuksen opetuksesta ja Kirkon Traditiosta, mutta jos hän siitä huolimatta toimii päinvastaisella tavalla, niin silloin usko ei ole todellista. Jos ihminen taas tekee ulkoisesti hurskaita asioita, mutta jos hän sisältä on kylmä ja välinpitämätön, niin silloin usko on myös epätäydellistä. Se on silloin samanlaista kuin fariseusten ulkokultaisuus jota Kristus niin usein moitti.