Hyvitystä työlle

Olen tuossa aikaisemminkin maininnut työssäjaksamisen ja sen, että siihen pitäisi panostaa. Työssäjaksamiseen liittyvät myös lieveilmiöt, joiden taustoja ei ole pohdittu tarpeeksi.

Kun ihminen alkaa uupumaan ja toisaalta urautumaan työssään, alkaa hän etsiä korvaavia asioita saadakseen vastinetta "loputtomille" ponnisteluilleen. Monesti ihmisestä voi esimerkiksi muodostua muiden silmissä hankala, joka haluaa olla kaikessa oikeassa ja joka haluaa myös mahdollisimman paljon huomiota ja kiitosta osakseen. Tämä tapahtuu lähes tiedostamatta.

Toinen tekijä on tietysti raha. En usko, että meillä kirkon työhön pyrkisi ihmisiä, jotka tulevat sinne puhtaasti "leipäpappi" asenteella. Työn luonne nyt vain yksinkertaisesti on sellainen, että se vaatii kutsumusta. Mutta kenties ajan myötä, ihmisestä voi tulla enemmän tämänkaltainen, mikäli työssäjaksamiseen ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota.

Raha on kuitenkin huono työmotivaation lähde. Joku tiesi kertoa, että palkankorotus vaikuttaa työhön motivoivasti vain noin kahden viikon ajan. Tämän jälkeen ollaan käytännössä samassa pisteessä kuin ennen palkankorotusta.

Monesti raha näyttelee kuitenkin hyvin suurta roolia kaikessa. Ja jälleen kerran, aivan kuin puolivahingossa, ihminen alkaa etsiä hyvitystä omalle työlleen myös rahallisesti. Joku ottaa ensin lyijykynän itselleen työpaikalta ja viisi vuotta myöhemmin hän huomaa, että omat ja firman rahat ovat menneet jo täysin sekaisin. Tässäkin on saattanut kaiken lähtökohtana olla alitajuntainen turhautuminen työhön ja jonkinlainen omatoiminen palkinnon hankkiminen työpanokselleen.

Kolmantena ongelmana on ajankäyttö. Jos ihminen turhautuu omassa työssään, niin se muuttuu puhtaasti suorituspohjaiseksi. Tälläinen suorittaminen sosiaalisessa työssä on hyvin viheliäistä, koska siinä ei muille ihmisille ei anneta enää aikaa, vaan päällimmäisenä pyrkimyksenä on saada kaikkia äkkiä pois alta, jotta pääsisi kotiin tekemään asioita, jotka kiinnostavat enemmän. Kirkollisessa työssä tämä on vielä kauhistuttavampi ajatus. Itse toivon ja rukoilen, että minä en ryhdy toimittamaan jumalanpalveluksia kellon kanssa. Silloin on asiat oikeasti pahasti pielessä.

Koko asian voi selittää siis näinkin:
Ilman kunnollista kohtelua ihmisestä voi tulla huono ja leipiintynyt. Kysymys ei tietysti ole pelkästään siitä, millaista arvostusta ja palautetta saamme. Meidän tulisi pystyä pitämään myös itse huolta omasta työkyvystä. Paras nykyajan apukeinoista on työnohjaus. Moni suhtautuu siihen kuitenkin hyvin kriittisesti. Kenties sen takia, että siinä pitäisi pystyä ensimmäisenä myöntämään, että minä en olekaan täydellinen omassa työssäni. Kenties kaikissa työpaikoissa tulisi tehdä asennekasvatusta siinä, että työnohjaus ei ole meille mikään turha juttu.

Kirkkokuntaa tämä samainen asia koskettaa hyvin läheisesti. Toivon hartaasti, että nämä ongelmat huomioidaan ruohonjuuritasoa myöten. Nykyään on paha tapa vain palkata konsulttifirmoja pitämään koulutustilaisuuksia, joiden perimmäisenä pyrkimyksenä on lisätä työntekijöiden työtehokkuutta. Hyvä asia sinäänsä, mutta hyödytöntä, ellei olemassaolevia ongelmia poisteta sitä ennen.

Jumalanpalveluksesta

Mikä on liturgisen elämämme tila?

Jonkun mielestä se on täydellinen ja toisen mielestä ei lähellekään sitä. Ehkä suurin synti tänä päivänä on mitata asioita hyvin ulkoisesti. Jonkun mielestä täydellisyys toteutuu ainoastaan silloin, kun kaikki on tehty tarkalleen ohjekirjan mukaan ja kirkkokansa osaa toimia sotilaallisen yhdenmukaisesti kaikissa tilanteissa. Mikäli jollakin on kanttia toimia toisin (useimmiten tietämättään), saa hän osakseen vähintään paheksuvia katseita.

Onneksi voin todeta, että henki on muuttunut hieman terveellisemmäksi. Ulkoisten asioiden suorittaminen ei olekaan itsetarkoitus, vaan olennaisin asia onkin se rukous. Hyvä niin, vaikka tämän asian suhteen parannusta on tehtävä vielä paljon.

Mutta edelleen kuuluu kysymys, että mikä on liturgisen elämämme tila?
Ehkä asiaa pitää lähteä tutkimaankin sisältä päin. Tarkoitan tällä sitä, että mitä jumalanpalvelus antaa ihmiselle? Ensimmäisenä voikin pohtia, että viihdynkö minä kirkossa?

Mikäs kysymys tuo nyt sitten oli? Jos ihminen tulee omaehtoisesti kirkkoon, niin eikös hän siellä myös viihdy?
Jos jumalanpalvelus toteutuu oikealla tavalla, niin kenenkään ei pitäisi haluta kirkosta pois. Olon pitäisi olla samanlainen kuin opetuslapsilla Taaborin vuorella: "Herra, on hyvä, että me olemme täällä". (Matt. 17:4) Ihminen pääsee kosketuksiin tuolloin pyhyyden kanssa, jolloin hän ei kerta kaikkiaan halua mitään muuta.

Valitettavasti tämä ei aina toteudu. Onko syy ihmisen, joka on saapunut paikan päälle enemmän vanhasta tottumuksesta ja siitä syystä, että jumalanpalvelus on asia mikä pitää suorittaa. Nyt hän sitten vilkuilee epätoivoisesti kelloa, kun palvelus on kestänyt viisi minuuttia pitempään kuin tavallisesti.
Kenties vika ei olekaan ihmisen asenteessa vaan tilassa. Jokin ikoni tai kenties penkki on väärässä paikassa. Kenties vika on toisessa ihmisessä. Jollakin on liian kirkkaat vaatteet, vaikka nythän on paasto. Joku kumartaa liian syvään, aivan liian teatraalisesti, tai sitten joku ei kumarra ollenkaan. Voi kauhistus sentään!
Vika on tietysti kuorossa ja kanttorissa. Itse voisin laulaa tuhat kertaa paremmin jos vain viitsisin. Tai itse asiassa vika onkin papissa, joka lukee välillä liian hitaasti ja saarnoissakin hän käsittelee asioita, jotka vaativat minulta aivan liian paljon.

Kaikki tietysti vaikuttaa kaikkeen, mutta ennen kaikkea siihen vaikuttaa meidän oma asenteemme. Sitä kannattaa pohtia ihan tosissaan...