Kaikkien pyhien sunnuntai (opetuspuhe)

"Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Tänä päivänä Kirkkomme viettää "Kaikkien pyhien sunnuntaita". muistelemme tänä päivänä siis kaikkia kirkkomme pyhiä ihmisiä. Niitä, jotka juuri evankeliumin sanojen mukaisesti ovat tunnustaneet olevansa Kristuksen puolella ja jotka ovat eläneet Hänen tahtonsa mukaan.

Mitä olisi Kirkko tänä päivänä ellei meillä olisi ollut marttyyreja, tunnustajia ja pyhittäjiä? Kristinusko olisi käytännössä kuihtunut jo heti alkuunsa Rooman keisareiden vainoissa, ellei olisi ollut niitä marttyyreja, jotka omalla toiminnallaan vahvistivat Kirkkoa. Ja millainen olisi ortodoksisuuden tila nyt Suomessa, ellei Karjalan sekä pohjoisen kolttien valistajat ja pyhittäjät olisi omalla toiminnallaan  vahvistaneet evankeliumin ilosanoman levittämistä täällä Pohjolassa?

Pyhien ihmisten muistaminen ja kunnioittaminen ei liity vain kaukaiseen historiaan, vaan se koskettaa meitä tänäkin päivänä. Juuri nyt me elämme uudenlaisen marttyyriuden aikaa. Monissa maissa kristittyjä vainotaan ja surmataan yhtä ankarasti kuin Rooman valtakunnan aikana. Ihmiset osaavat siis olla yhtä julmia ja barbaarisia vainoissaan, mitä he olivat 2000 vuotta sitten.

Marttyyrius on tietysti uskonsa tunnustamisen ja säilyttämisen äärimmäisin muoto. Länsimaissa kristityt eivät joudu samanlaisen ruumiillisen vainon kohteeksi, mutta meitä uskoa kuitenkin koetellaan. Meillä Suomessa kristittynä oleminen kysyy ennenkaikkea tahdonlujuutta siinä, että uskallamme elää Kristuksen opetuksen mukaan, vaikka meitä koetetaan johdattaa kohti välinpitämättömyyttä ja arvottomuutta.

On tietenkin hyvin inhimillistä, etä haluamme tehdä asioita samalla tavalla kuin muut ja on varmasti vaikeaa yhtäkkiä erottua suuresta joukosta. Sen vuoksi uskokin halutaan  mieltää ”henkilökohtaisena asiana”, jonka ei tarvitse tulla tarpeettomasti julkisuudessa esille. 

Tämän päivän eräs suurista synneistä on se, että monet yrittävät osa-aikaistaa oman uskonsa ja suhteensa Kristukseen. Tällöin uskonmukaisesta elämästä poimitaan ainoastaan parhaimmat palat ja niitä toteutetaankin ainoastaan sopivan tilaisuuden tullen. Uskonmukaisessa elämässäkin kaiken pitäisi yhtäkkiä olla helppoa vaivatonta ja omasta mielestä epämiellyttävät asiat jätetään suosiolla pois. Tällä periaatteella Kirkon sääntöjä noudatetaan ainoastaan sen verran, että ne eivät liiaksi vaivaa ketään. Mutta onko tämä sitten tunnustautumista Kristuksen omaksi, jos me teemme sitä valikoiden ja omien mielihalujemme mukaan? Tätäkö Kristus meiltä odottaa?

Meidän täytyy tässä elämässä tehdä oikeita valintoja. Sellaisia valintoja, jotka vievät meitä lähemmäksi Jumalaa. Uskonmukainen elämä on sellaista, että me joudumme erottautumaan suuresta joukosta ja joudumme tekemään uhrauksia. Se on tietynlaista marttyyriutta, jossa me teemme uhrauksia tässä ajallisessa elämässä, jotta voisimme saavuttaa jotain iankaikkisuudessa.

Sana “pyhä” tarkoittaa jotain sellaista, mikä on erotettu, tai voisiko jopa sanoa että korotettu tämän kaiken maallisen tavallisuuden yläpuolelle. Pyhiä ovat ne kaikki kirkon kunnioittamat pyhät ihmiset, joita me tänään erityisesti muistamme. Mutta näidän kanonisoitujen pyhien lisäksi voimme puhua pyhistä myös hieman toisessa yhteydessä.

Jokainen kristitty on kulkemassa tuota pyhittymisen tietä. Siinä vaiheessa kun meidät on kastettu ja mirhallavoideltu, niin olemme vastaanottaneet Pyhän Hengen armolahjan ja meistä on tullut Kristuksen seuraajia. Sen myötä mekin olemme eräässä mielessä pyhiä.

Tätä termiä myös apostoli Paavali käytti puhutellessaan seurakuntaa. Heti roomalaiskirjeen alussa hän sanoo seuraavasti: “Paavali, Kristuksen Jeesuksen palvelija, kutsuttu apostoliksi ja valittu julistamaan Jumalan evankeliumia, tervehtii kaikkia Roomassa olevia Jumalalle rakkaita ja hänen kutsumiaan pyhiä.” (Room. 1:1)

- Paavalille seurakunnan jäsenet olivat pyhiä!

Sen vuoksi tässäkin liturgiassa ennen Ehtoollista osoitetaan Herran Pyhää Ruumista ja todetaan voimallisin sanoin, että “Pyhät pyhille”. Eli nämä tavallisesta ruuasta erotetut ehtoollislahjat annetaan tavallisesta maallisuudesta erotetuille ihmisille. Pyhät lahjat annetaan pyhille. Kristuksesta, Jumalasta osallistuvat ne, jotka ovat Kristuksen omia.

Tuota pyhyyttä emme voi omalla kohdallamme kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä, sillä aivan kuten pyhä sanana tarkoittaa jotain, mikä on tavallisuudesta erotettua, niin tulee meidänkin osata erottautua tavallisuudesta. Meidän tulee kyetä elämää toisten ihanteiden mukaan, miten maallistuneessa maailmassa eletään ja meidän tulee yhtä lailla osata valmistautua ja suhtautua oikealla tavalla Herran Pyhään Ehtoolliseen.

Jos emme näin tee, niin silloin me jättäydymme tuon pyhyyden ulkopuolelle. Meitä todellakin kutsutaan pyhiksi tässä liturgiassa. Tuo nimitys ei ole itsestäänselvyys, vaan meidän tulee ansaita se. Ja lähtökohtana sen ansaitsemiselle on se, että me tunnustaudumme Kristuksen omiksi, jolloin meitä voidaan kutsua pyhiksi. Tästä Kristus muistuttaa sanoessaan: "Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Herran rukous - pyhitetty olkoon sinun nimesi

Kuten edellä on jo todettu, niin Jumala on maallisen yläpuolella ja Hän on jotain paljon enemmän mitä me koskaan pystymme käsittämään. Ja pelkästään Hänen nimensä on jotain, mikä on kaiken tavanomaisuuden tuolla puolen. Juutalaiset ottivat hyvin vakavasti käskyn, jossa varoitettiin lausumasta turhaan Herran nimeä: ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeään.” (2.Moos. 20:7)

Tämä käsky ei tarkoita pelkästään sitä, että emme toistelisi tarpeettomasti Jumalan nimeä, vaan myös sitä, että ihminen ei tarpeettomasti valalla vannoisi Jumalan nimeen. Sillä sellaisen valan rikkominen on rikkomista itse Jumalaa vastaan.

Me emme tietenkään tässä kohden rukousta tee Jumalaa pyhemmäksi, vaan Hän on jo kaikkea mahdollista ilman meidän sanojamme. Mutta näissä rukouksen sanoissa me kuitenkin avaamme oman mielemme ymmärtää sen, että Jumala on pyhä. Tässä on lopulta kysymys siitä, että me emme ryhtyisi suhtautumaan liian maallisesti sellaiseen, mikä on kaiken tämän maallisen yläpuolella. Juuri tätähän on pyhyys. Siinä ihminen oppii ymmärtämään paremmin oman suhteensa Jumalaan ja myös oman pienuutensa ja riittämättömyytensä.

Pyhyyden tunteminen saa ihmisen tuntemaan on pienuutensa ja syntisyytensä Jumalan edessä. Näin kävi esimerkiksi profeetta Jesajalle, joka Jumalan läsnäolosta tajusi syntisyytensä: ”Kuningas Ussian kuolinvuonna minä näin Herran: hän istui korkealla ja ylhäisellä istuimella, ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Hänen yläpuolellaan seisoivat serafit, joilla oli kuusi siipeä kullakin: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella verhosivat ruumiinsa ja kahdella lensivät. He huusivat toinen toiselleen: -- Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan. Ovenpielet vapisivat äänten voimasta, ja huone tuli täyteen savua. Ja minä sanoin: -- Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka keskellä elän, ja nyt minun silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin.” (Jes. 6:1-5) Samoin kävi Pietarille, joka tajuttuaan ensikohtaamisessaan Kristuksen suuruuden sanoi Hänelle: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” (Luuk. 5:8)

Luukkaan mukaisesta evankeliumista huomamme (kts. Luuk. 11: 1-4), että Kristus opetti rukouksen nimenomaan opetuslapsilleen, ei suurelle väkijoukolle. Rukous edellyttää tietynlaista suhdetta Jumalaan ja myös tietynlaista Jumalan tuntemista. Mutta mitä on sitten Jumalan tunteminen?

Jumalan tuntemisessa kyse on jostain muusta kuin Jumalan nimen toistamisesta, tai erilaisten uskonopillisten määreiden tietämyksestä. Se edellyttää myös Jumalaan uskomista ja luottamista. Kysymys on samasta asiasta, kuin kirkon mysteereissäkin. Ne eivät avaudu täydellisesti ulkopuolisille ja ulkoa päin, vaan ne edellyttävät, että ihminen tietää ja uskoo siihen mihin hän on osallistumassa. Esimeriksi katumuksen ja ehtoollisen sakramenteissa tällä mysteerin tiedostamisella ja uskolla on erityisen suuri merkitys. Sama koskee suhdettamme koko Raamattuun. Sen lukeminen edellyttää uskoa, sillä mikäli ihminen ei usko ihmeisiin, niin mitä hänelle jää käteen Raamatun lukemisesta? Se muuttuu historiankirjaksi, jossa hypätään yli tai yritetään selittää auki kaikki ihmeet. Tällaiseen valikoivaan ja suodatettuun raamatuntulkintaan törmäämme valitettavasti aika ajoin.

Isä meidän – rukouksessa on sellainen oletusarvo, että sen lausujalla on suhde Jumalaan ja hän tuntee Jumalan, siinä määrin kuin se meille ihmisille on mahdollista. Eli rukouksen tarkoituksena ei ole itsessään todistaa epäilevälle ihmiselle Jumalan olemassaoloa, vaan se on tarkoitettu suhteen ja uskon lujittamiseksi niille ihmisille, jotka kunnioittavat Jumalaa ja luottavat Häneen.