Maalitauluna kirkko

Elämme outoja aikoja. Jos olisin blogissani älähtänyt jokaisesta kirkonvastaisesta uutisesta tai kirjoituksesta tässä muutaman kuukauden sisällä, niin tässä en muuta olisi puuhastellutkaan. Nyt kuitenkin aion hitusen älähtää. En yksinkertaisesti voi muuta kuin ihmetellä sitä outoa vimmaa, jolla nyt on etsimällä etsitty kielteisiä asoioita kristillisyydestä.

Onhan se tietenkin totta, että kirkkoa ei ole aiempina vuosikymmeninä rohjettu kritisoida kovinkaan suorasanaisesti. Kirkko on aikaisemmin nauttinut sellaisesta ulkoisesta arvostuksesta ja tätä kautta myös koskemattomuudesta, että huonot uutiset on jätetty suosiolla julkaisematta. Nyt ovat jääneet taakse nuo leppoista ajat ja kritisointia on harjoitettu ihan kunnolla. Ollaan käytännössä otettu takaisin sitä, mitä aiempina vuosina ei ole voitu ääneen sanoa tai kirjoittaa.

Olen itse sitä mieltä, että epäkohdat on syytä tuoda esiin ja ne on pystyttävä asianmukaisesti käsittelemään. Kirkon piirissä on tapahtunut paljon sellaista, mikä on ollut hyvinkin kaukana kristillisistä ihanteista. Mutta kyllä näitä epäkohtia on nyt osattu myös hakemalla hakea ja otsikoita tunnetusti paisutella aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Toki kirkollisia asioita käsitellään joskus harvoin sesonkiluontoisesti myös positiiviseen sävyyn (hyvin pintapuolisesti kuitenkin). Palmusunnuntain alla uutisoidaan virpomisperinteestä ja kesällä taas praasniekoista. Ihan hyvä juttu, mutta tähän ne hyvät uutiset tahtovat tyssätä. Muita positiivisia asioita ei muka ole, tai sitten niitä ei vain haluta käsitellä. Mihinkä unohtui esimerkiksi diakonia-, nuoriso- ja sielunhoitotyö ja niistä saadut hyödyt?
Toisaalta milloinkas hyvät uutiset olisivat olleet hyvin myyviä?

Tällainen uutisointi sopii hyvin nykypäivän uskonnonvastaiseen toimintaan, tai oikeastaan olisi syytä tarkentaa, että erityisesti kristinuskon vastaiseen toimintaan. Yksipuolisessa uutisoinnissa on se huono puoli, että sillä muokataan myös lukijoitten asenteita. Kansa uskoo edelleen siihen mitä uutisista lukevat, oli se sitten totta tai tarua. Ja kun tarpeeksi jauhetaan siitä kuinka paljon huonoja asioita uskonnossa on, niin tokihan siihen aletaan ihan tosissaan kohta uskomaan.

En lopulta ole vieläkään ymmärtänyt sitä, että mikä uskonnossa on niin pahaa, että sitä vastaan on näin agressivisesti taisteltava? Totta kai uskonnolliset epäkohdat ovat pahoja asioita ja kirkossakin tapahtuu väärinkäytöksiä, koska ihan tavalliset ihmiset sielläkin toimivat. Mutta niin tapahtuu väärinkäytöksiä sairaaloissa, poliisi- ja oikeuslaitoksissa ja politiikassakin. Tästä huolimatta ihmisten usko näihin systeemeihin ei ole horjunut.

Minä näen kirkon yhtenä oleellisena tehtävänä sen, että sen opetuksen kautta ihmisellä säilyy käsitys siitä, että millainen on hyvä ihminen, joka osaa ajatella muutoinkin kuin puhtaasti taloudellisesti tai  itsekkäästi. Kirkko opettaa siitä, että mitä on kiitollisuus ja kunnioitus ja mitä toisen ihmisen huomioiminen. Kirkko näyttää meille Kristuksen kautta sen, mitä on todellinen uhrautuvaisuus ja rakkaus. Kirkko opettaa meidät ymmärtämään sen, että meidän ei tarvitse kieltää kuolemaa ja nähdä sitä jotenkin lohduttomana asiana. Kirkko antaa meille ihanteiden kautta päämäärän ja suunnan, jotta meidän olisi turvallista kulkea elämän tietä. Mikä näissä asioissa on niin ihmistä turmelevaa?

Ja jos tämä kaikki tuntuu vastenmieliseltä, turhalta ja mahdottomalta, niin sen mukaan ei tarvitse elää. Jos kristillisyys on turhaa ja samantekevää, niin silloin siitä ei tarvitse välittää, vaikka siihen eri tilanteissa törmäisikin. Jos johonkin tapahtumaan kuuluu jotain uskonnollista, niin siihen ei tarvitse osallistua. Tai voi tietenkin olettaa, että tietynlainen toleranssi olisi olemassa myös uskonnottomalla.  Minä ainakin pystyn sujuvasti kuuntelemaan puhetta urheilusta ja viihdesarjoista, vaikka kumpikaan asia ei minua pahemmin kiinnosta. Minä en ole vaatimassa, että nämä asiat pitää sulkea pois kaikkialta sieltä, minne minä tai lapseni ovat menossa. Jos uskonto närästää joitakin todella paljon, niin sillon kyse ei ole enää ateismista tai uskonnottomuudesta. Kyse on uskonnosta, jossa pyritään tuhoamaan uskonnolliset asiat. Ja nämä ihmiset ovat tässä uskossaan ja sen fanaattisuudessa aivan toisella tasolla kuin monet konservatiivisiksi luonnehditut kristityt.

Maalitauluna on kirkko ja ampujia löytyy niin mediasta, vapaa-ajattelijoista kuin byrokraateista. Itse en ainakaan pysty mukautumaan sellaiseen arvotyhjiöön, johon joillakin on kova vimma rynniä. Jälleen kerran korostaisin sitä, että ihmisten tulisi luoda käsitys omasta kirkosta ennenkaikkea oman kokemuksen ja oman seurakunnan kautta. Jos kuitenkin haluaa masentaa itseään ja keskittyä pelkästään huonoihin uutisiin, niin siitä vaan lööppejä lukemaan. Kaikki uskontoon liittyvä ei kuitenkaan ole niin pahaa ja turhaa mitä annetaan ymmärtää.

Nuorilta opittua

Voidaan jo sanoa, että olen lukemattomia kertoja kirjoittanut blogiini ajatuksia kristinoppileiristä. Aion tässä nyt toistaa itesäni, mutta varmasti mainita jotain uusiakin aatoksia. Joka vuosi se leirin pappikin taitaa jollain tavalla viisastua, joten hyvä niin.

Elän edelleen siinä olettamuksessa, että jokainen nuori on osallistunut koulussa uskonnonopetukseen, jolloin tietyt asiat ovat ainakin jollain tavalla hallussa. Meidän vastuulla on syventää tuota tietoutta leirillä ja erityisesti jumalanpalvelusten suhteen tehdä se myös uudella tavalla eläväksi. Vajaassa viikossa nuoret oppivat sen, että päivittäiset jumalanpalvelukset eivät ole rasite, vaan rikkaus.

Leirillä tarkoituksena on myös vastata kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin jotka askarruttavat nuoria. Ilmapiirin ja opetustilanteen tulisi olla sellainen, että kysyminen ei ole tyhmyyden merkki, vaan aivan päinvastoin. Kysymykset ovat siis enemmän kuin suotavia. Paras tapa oppimiseen ei olekaan  pänttääminen, vaan kysyminen.

Nuorilla on paljon kysymyksiä ja monet niistä liittyvät sellaisiin asioihin, joita on käsitelty myös valtamediassa. Kysymyksiä voi esittää kirjallisesti ja nimettömästi, jolloin kysyminen on paljon helpompaa.
Nuoret osaavat kysyä ja kyseenalaistaa ja he myös osaavat vaatia perusteluja. Mutta nuoret osaavat olla myös tyytyväisiä näihin perusteluihin. Välillä ihan ihmettelen sitä, että miten nuori pystyy omaksumaan 15 minuutissa jonkin asian, mistä aikuiset jaksavat jauhaa netin mielipidepalstoilla kuukausitolkulla. Uskon siihen, että edellä oleva asia liittyy siihen, että nuorilla on kyky omaksua uusia asioita ja he pystyvät muuttamaan aikaisempia näkökantojansa saatuaan siitä riittävät perustelut. Olen vuosien saatossa huomannut, että ne jotka eniten kysyvät (ja myös kyseenalaistavat) ovat aikuisiällä kaikkein aktiivisimpia seurakuntaelämässä.

Huolestuttavaa tässä on kuitenkin se, että medialla on valta ja voima luoda tiettyjä stereotypioita kirkosta nuoren päähän, jotka saattavat olla kaukana totuudesta. Me siis juodumme kristinoppileirillä paikkaamaan nuorten virheellisiä tai puutteellisia käsityksi omasta kirkosta, joita he ovat joutuneet tiedotusvälineistä lukemaan. Surullista on tietysti myös se, että tiedotusvälineet eivät yleensä kerro lähes koskaan hyviä uutisia, vaan ainoastaan negatiivisia uutisia. Millaisen käsityksen nuoret kirkosta ja omasta uskostaan saavatkaan?

Kristinoppileiriin kuuluu myös katumuksen sakramentti. Se ei ole kuulustelutilaisuus, vaan mahdollisuus katsoa sekä taakseen että eteenpäin. Mitä minä kadun? Mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä? Miten voisin tehdä asioita tulevaisuudessa paremmin?
Ainoastaan yhden oleellisen ohjeen annan katumukseen liittyen. Kukaan ei voi sanoa, että "en ole ikinä tehnyt mitään väärin." 15-vuotiaalla täytyy jo olla kyky erottaa hyvä ja paha toisistaan sekä huomata asioita, jotka ovat kaukana siitä mitä Kristus on meille opettanut.
Katumuksen sakramentti leirillä on monelle ensimmäinen tutustumiskäynti siihen toimitukseen, joka on annettu meille parannuslääkkeeksi. Aikuisiällä asiat yleensä mutkistuvat ja tarve katumukseen kasvaa.

Nuoret ovat onneksi vielä sellaisia, että heillä on myös aikuisia parempi kyky pyytää ja antaa anteeksi. Aivan samalla tavoin kun me aikuiset ylpeyden tähden emme osaa luopua virheellisistäkään käsityksisitä, niin samalla tavoin me emme ylpeyden tähden osaa pyytää ja antaa anteeksi. Ei ihme, että Kristus on käskenyt meitä ottamaan mallia lapsista (ja nuorista).

Olen jokaiselle leirillä kertonut nuorille, että he ovat leirin päätyttyä monessa suhteessa rikkaampia. Se ei koske pelkästään leiriläisiä. Minäkin huomaan olevani joka leiri hieman viisaampi. Ja tuota viisautta minulle ovat opettaneet nimenomaan nuoret.

Huonot uutiset ja koko totuus

 

Ihmiset janoavat uutisia ja tämän vuoksi he myös seuraavat valtamedioitten vyöryttämää uutisvirtaa. Tietoa pitää saada mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeasti. Mutta ihmisille ei haluta tuottaa mitä tahansa tietoa, vaan nimenomaan sellaista joka on valmiiksi pureskeltua ja joka takuuvarmasti kiinnostaa.

Liekö syy jonkinlaisen (”sivistyneen” länsimaisen ja nimenomaan suomalaisille tyypillisen) perusnegatiivisen ajattelun, mutta huonot ja kielteiset asiat näyttävät myyvän kaikkein parhaiten. Mikäli kyse ei ole maailmalla tapahtuneista pahoista asioista, niin sitten on kyse viihteestä, jossa julkkikset tilittävät oman elämänsä traagisista vaiheista, kuten lapsuuden traumoja ja avioerojaan. Eihän näitä onnettomuuksista ja muita vastoinkäymisistä sovi vähätellä, mutta tästä huolimatta uutisia lukevien ihmisten luulisi kaipaavan elämäänsä myös hyviä asioita.

Jos me sitten tutkimme valtamedioiden tulkintaa kirkon toiminnasta ja ihmisten reagointia siitä, niin tässä tahtoo itsekin muuttua perusnegatiiviseksi. Kuten joskus aiemminkin olen tilittänyt, niin olen sujut sen ajatuksen kanssa, että uskomaton (eli vailla vakaumusta oleva)  ihminen on rehellinen itselleen ja yhteisölle, kun hän eroaa siitä. Mutta viimeinen tikki näyttäisi monesti perustuvan uutiselle, joka ei välttämättä liity oman seurakunnan todellisuuteen millään tavoin.

Mikäli mediaan on uskominen, niin kristityt ylipäätänsä näyttäisivät muodostavat monessa suhteessa aika pahan yhteisön, jossa ei esimerkiksi hyväksytä seksuaalivähemmistöön kuuluvia, jossa pidetään demonisoivia ja radikaaleja puheenvuoroa, harjoitetaan hyväksikäyttöä ja pelataan kaikin puolin salakähmäistä ja kieroa peliä. Kyllähän tässä näyttäisi olevan tarpeeksi syytä menettää uskonsa moiseen yhteisöön ja siksi siitä voi hyvällä omallatunnolla erota.

Minä itse olen täysin samaa mieltä siitä, että epäkohtia ei pidä peitellä, vaan ne tulee tuoda esille ja korjata. Sen sijaan minua masentaa asioiden yleistäminen ja se että valtamedioissa meitä kirkon työntekijöitä kuullaan pääsääntöisesti silloin, kun asioihin liittyy jotain hyvin  kielteisestä.

Nuoria teologianopiskelijoita haluan tietenkin kannustaa ja rohkaista, mutta älkää toki luulko, että esimerkiksi iltapäivälehden toimittaja soittaisi ja kysyisi teiltä hyviä hengellisiä neuvoja tai sitä, että mitä hyvää seurakunnassanne on tapahtunut.

Näitä asioita ei kysytä, koska eivät ne kiinnosta suurta yleisöä. Kielteiset asiat kiinnostavat ja jos niistä paljastuisikin esille jotain hyvää, niin tällainen uutinen saisi julkaisutilaa postimerkin verran. Kysehän on tästä tutusta periaatteesta, että otsikoiden pitää olla suuria ja myyviä ja mikäli tämä suureen otsikko liittyvä uutinen osoittautuu perättömäksi, niin se voidaan oikaista parin rivin pienellä jutulla. Uutisia janoavat ihmiset haluavat näet tietää  syyllisen heti. Kun täydellinen totuus lopulta tulee esille ja syyllinen voi ollakin joku muu, niin tämä uutinen ei enää kiinnosta ketään. Se saa ”ansaitusti” tilaa sen postimerkin verran.

Miksi sitten minä tässä taas näistä asioista tilitän?

Tilitän siksi, että minua suoraan sanottuna surettaa meidän ihmisten yksinkertaisuus. Se, että janoamme uutisia juuri pahoista ja huonoista asioista ja elämän suola on television viihdesarjat ja näissä esiintyvien ihmisten yksityiselämän uudet käänteet. Minua surettaa se, että valtamediat eivät ole oikeasti kiinnostuneet oikeasta seurakuntatyöstä ja todellisista hengellisistä asioista, vaan ainoastaan huonoista uutisista ja epäkohdista. Minua surettaa se, että monet ihmiset eroavat kirkosta näiden uutisten perusteella, unohtaen sen, että mitä omassa seurakuntayhteisössä oikeasti tapahtuu. Minua surettaa se, että totuus jää monesti hämärän peittoon ja meille tarjotaan ainoastaan olettamuksia tai yksipuolisia (ja hyvin myyviä) näkemyksiä, joita kirkon nimissä tarjoavat ihmiset, joilla ei ole mitään todellista kosketusta todellisen seurakuntatyön kanssa.

Minua surettaa se, että ihmisiä pistetään koko ajan halvalla. Kaikkein surullisinta on se, että me ihmiset olemme sujut kaiken tämän kanssa. Mutta eihän tässä lopulta ole mitään uutta ja yllättävää. Juuri näinhän maailma toimii ja juuri tästä myös Kristus seuraajiaan varoitti.

Mutta toisaalta saammehan me seurakuntatyötä tekevät myös kiitosta ja myönteistä palautetta. Saamme sitä juuri seurakuntalaisilta ja tämä on paras kiitos.

Entäs se totuus?

Riippuu siitä, että mitä etsii. Jos kyse on kirkon opetuksesta ja hengellisistä asioista, niin vastaus löytyy omasta seurakunnasta ja siinä minäkin voin pappina auttaa. Jos se taas liittyy joihinkin muihin suuriin otsikoihin, niin silloin asiaa on turha kysyä tällaiselta tavalliselta seurakuntapapilta. Voin esittää ainoastaan yksipuolisia näkemyksiä ja mielipiteitä, jotka eivät siinä suhteessa voi tuoda esille koko totuutta. Huvittavaa tässä kaikessa on kuitenkin se, että suurin osa isoista uutisista perustuu monesti yksittäisiin näkemyksiin ja mielipiteisiin.

Mutta kuten olemme jo varmasti sen oppineet, niin tärkeintähän ei ole lopulta koko totuus, vaan se että uutiset olisivat mahdollisimman huonoja!

Älä alistu uskomaan ihan mitä tahansa!

Otsikko varmasti antaa jo viitteitä siitä, että aion avata sanaisen arkkuni liittyen viimeisimpään julkisuudessa olleeseen homokeskusteluun. Osittain totta. En kuitenkaan ryhdy pohtimaan ja perustelemaan ihmisen seksuaalisuutta suhteessa kristilliseen opetukseen. Sen sijaan haluan miettiä näiden aiheiden aiheuttamaa julkisuuskohua.

Kirkon ja kristillisyyden suhteesta homoseksuaalisuuteen on tullut medialle punainen vaate, jolloin kaikki kristilliset kannanotot ja kampanjat nostetaan suurieleisesti tapetille. Ei tarvitse mennä kovinkaan paljoa ajassa taaksepäin, jolloin tällaiset kampanjat olisivat saaneet huomiota sen verran, että niihin liittyvää materiaalia olisi ilmestynyt joidenkin seurakuntien pölyttyneille ilmoitustauluille. Kampanjat olisivat kiinnostaneet ainoastaan hyvin harvoja ihmisiä. Nyt sen sijaan kaikki tungetaan heti suuriin otsikoihin, jolloin asiasta pääsevät osalliseksi ihan kaikki - halusivat he sitä tai eivät!

Nyt voisi tietysti ajatella, että valtamedioihin materiaalia tuottavat toimittajat ajavat kaikessa totuutta, tasa-arvoa ja sananvapautta. Kuulostaa kauniilta, mutta saanen epäillä motiivin olevan jotain hieman muuta. Liikkeellepaneva voima ei ole totuus, vaan KOHU! Silloin kun kansa kohahtaa, niin ollaan saavutettu jotain. Nyt kun on huomattu homoseksuaalisuuden herättävän suuria tunteita, niin sitä todellakin seurataan mikroskoopilla. Suuressa medialaboratoriossa on onnistuttu keksimään loistava kohua aiheuttava yhdistelmä, josta kansa todellakin kohahtaa. Jossain vaiheessa tuon yhdistelmän vaikutus katoaa, jolloin pitää keksiä taas jotain uutta.

Mutta miten tällaisia asioita käsitellään ortodoksisessa kirkossa?
Asiat saavat onneksi monesti juuri sen verran julkisuutta kuin ne sitä ansaitsevat. Mikäli kannanotot ovat huonoja ja jopa asiattomia, niin ne onneksi hautautuvat hyvin nopeasti. Joskus saa esimerkiksi lukea artikkeleita jotka ovat sisällöltään aivan järkyttäviä. (Nyt siis kysymys on muustakin kuin ihmisen seksuaalisuuteen liittyvistä aiheista.)
Luin kerran artikkelin, joka oli kaikin puolin sisällöltään virheellinen. Olin jo valmis kirjoittamaan asiasta vastineen. Kun ryhdyin kyselemään kanssapalvelijoiden mielipidettä asiasta huomasin, että kukaan ei ollut edes vaivautunut lukemaan koko juttua. Silloin jätin vastineen kirjoittamisen sikseen ja ajattelin, että taitaa se kansanviisaus pitää paikkansa, että mitä enemmän lantakasaa tonkii, niin sitä pahemmalta se alkaa haista.

Eli monet asiat ja mielipiteet voi jättää omaan arvoonsa. Paljon löytyy niitä, jotka hyvin "asiantuntevasti" kirjoittelevat erilaisia artikkeleita ja muita kannanottoja. On oikeastaan suuri onni, että sellaiset jutut eivät saa sen enempää julkisuutta.