Sovinto ja kaipaus kohti Jumalaa

Viimeinen valmistussunnuntai ja samalla Suuren paaston aattopäivä on nimeltään Sovintosunnuntai. Nimitys liittyy siihen opetukseen jonka kuulimme päivän evankeliumiluvussa. Se on ote Kristuksen vuorisaarnasta, jossa Hän opettaa meitä antamaan anteeksi lähimmäisille, paastoamaan oikealla tavalla ja olemaan kiintymättä tarpeettomasti maallisiin asioihin.

Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita. Anteeksi antaminen ja anteeksi pyytäminen ovat suoranainen edellytys paaston tietä kulkemiselle. Erimielisyydet, vihanpito, katkeruus tai suoranainen välinpitämättömyys rakentavat muurin itsemme ja lähimmäistemme välille. Samaan aikaan ne rakentavat muurin myös meidän ja Jumalan välille. Miten voisimmekaan päästä lähemmäksi Jumalaa, jos meillä on kannettavana sellaisia taakkoja?

Sovintosunnuntain iltaan kuuluu ehtoopalvelus, jonka päätteeksi seurakuntalaiset pyytävät toinen toisiltaan anteeksi. Tämä ei ole vain symbolinen ele, sillä me kaikki pyrimme samaan suuntaan toinen toistamme tukien. Seurakunnan sisäiset erimielisyydet ovat paljon pahempi uhka mitä maallistuminen ja muut ulkoiset asiat voivat aiheuttaa. Sen vuoksi pyhä apostoli Paavalikin on sanonut: “Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen kehotan teitä kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä.” (1.Kor. 1:10)

Kristus opettaa meitä myös paastoamaan oikealla tavalla. Hän varoittaa tekopyhyydestä, johon voimme paastossa sortua. Mitä on tuo tekopyhyys? - Se tarkoittaa käytännössä sitä, että ryhdymme näyttelijöiksi. Otamme roolin jota haluamme esittää muille, vaikka todellisuudessa olemme jotain muuta.

Emme kuitenkaan rukoile, paastoa tai tee hyväntekeväisyyttä sen vuoksi, että haluaisimme nostattaa itseämme muiden silmissä, vaan teemme näitä asioita rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan. Mitkään näistä asioista eivät ole roolisuorituksia, vaan asioita, joita me vilpittömin mielin haluamme tehdä.

Aineellisiin asioihin kiintyminen on myös taakka, jota meidän ei kuulu ottaa harteillemme. Kaikki se aika ja raha mitä me käytämme katoavaisiin asioihin on pois niistä asioista, joita meidän kuuluisi kerätä taivasten valtakuntaan. Aivan samalla tavoin kuin erimielisyydet rakentavat muurin meidän ja Jumalan sekä lähimäistemme välille, niin samalla tavoin aineellisiin asioihin kiintyminen rakentaa muuria ympärillemme.

Me emme vie mitään aineellista mukanamme, kun lähdemme tästä ajallisesta elämästä. Sen sijaan kannamme sen mukanamme mitä on meidän sydämessämme. Ja jos rakastamme vain aineellista, niin meillä ei ole mitään viemistä silloin iankaikkisuuteen. Siksi paastossa muistutamme itseämme siitä, mikä on pelastuksen kannalta kaikkein oleellisinta. Paastossa opettelemme siis luopumaan tarpeettomista asioista.

Mutta vielä on yksi teema, joka kätkeytyy nimenomaan tähän Sovintosunnuntaihin. Se ei tule ilmi juuri luetusta evankeliumiluvusta, vaan tämän päivän kirkkoveisuista, joita laulettiin aaton vigiliassa (ehtoo-ja aamupalveluksessa.) Eräs näistä veisuista kuuluu seuraavasti:

“Aadam istui Paratiisin ulkopuolella ja valitti surkeasti omaa alastomuuttaan: Voi minua, joka kuuntelin kavalaa petkutusta, menetin kunniani ja jouduin siitä

kauaksi! 

Voi minua, joka ennen olin yksinkertaisuudessani alaston, mutta nyt varattomuuteni tähden! Voi Paratiisi, enää en saa nauttia ihanuudestasi, enää en saa nähdä Herraani, Jumalaani ja Luojaani, sillä joudun takaisin siihen maahan, josta minut on otettu! Minä huudan Sinulle, oi armollinen ja laupias: Armahda minua langennutta!”

Me palautamme mieliimme Suuren paaston kynnyksellä Aadamin ja Eevan paratiisista karkoittamisen. Veisut kuvaavat Adamin katumuksen ja kaipauksen sävyttämää valitusta, kun hän huomaa olevansa paratiisin ulkopuolella.

Ihmisellä on luontainen kaipaus olla Jumalaa lähellä. Monesti hän tajuaa tuon kaipauksen vasta siinä tilanteessa, kun hän on joutunut eroon Jumalasta. Se on jotain mikä liittyy yleisesti ottaen koko meidän elämäämme. Me ihmiset emme useinkaan osaa arvostaa elämää, ennen kuin olemme olleet lähellä menettää sen. Tai usein se liittyy siihen tilanteeseen, että alamme ymmärtää rakkauden jotain läheistä ihmistä kohtaan vasta siinä vaiheessa kun olemme menettäneet hänet.

Suuren paaston valmistussunnuntaipäiviä edelsi Sakkeuksen sunnuntai, jossa meitä muistutettiin vilpittömästä kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta Kristusta kohtaan. Sovintosunnuntaina meitä taas muistutetaan voimallisesta kaipauksesta, joka luodulla on omaa Luojaansa kohtaan.

Me puhumme “paastoon laskeutumisesta”, vaikka pikemminkin kyse on paastoon nousemisesta. Lähdemme liikkeelle tuosta syvästä Aadamin kaipauksesta paratiisia ja Jumalan läheisyyttä kohtaan. Palautamme mieliimme rukouksen, katumuksen sekä hyväntekeväisyyden merkityksen ja kevennämme elämämme turhista ja tarpeettomista asioista.

Näemme edessämme Herran eläväksitekevän Ristin, joka kannetaan muistutuksena eteemme jo paaston puolivälissä. Lopulta pääsemme tuohon ylösnousemuksen iloon ja riemuun, kun Kristus omalla kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan on avannut meille taas paratiisin portit, jotka olivat Aadamin lankeemuksen seurauksena olleet suljetut.

“EN MINÄ OLE TEHNYT MITÄÄN!”

Tuomiosunnuntain evankeliumi nimensä mukaisesti kertoo Kristuksen kuvauksen viimeisestä tuomiosta. Siinä tuomiolle asetetut on jaettu oikealle ja vasemmalle puolelle heidän tekojensa mukaan.

Jos olemme oikein tarkkoja, niin huomaamme, että ihmiset oli jaettu sen mukaan, että olivatko he tehneet hyvää, vai sen sijaan jättäneet tekemättä hyvää silloin kun heillä oli siihen mahdollisuus. Tämä on jotain mikä meiltä niin helposti unohtuu.

Kun puhumme synnistä ja pahuudesta, niin ensimmäisenä ajattelemme pahoja tekoja joihin ihminen voi syyllistyä. Hyvin monet saattavatkin siinä tilanteessa huokaista helpotuksesta kun he palauttavat mieliinsä kymmenen käskyä. Suurin osahan ihmisistä ei ole murhamiehiä tai varkaita, joten ei kai siinä tapauksessa ole syytä huoleen.

Mutta Kristus ei viittaa tässä kohden mitenkään näihin synteihin, vaikka selvää tietysti on, että niitäkään asioita emme saa tehdä. Hän sen sijaan kuvaa sitä, että jos emme osoita rakkautta vaikka siihen olisi mahdollisuus, niin silloin joudumme jo tuolle syntisten puolelle joilla on syytäkin pelätä viimeisellä tuomiolla.

Ehkä meidän pitääkin muistuttaa juuri tässä kohden itseämme siitä että rakkauden vastakohta ei niinkään ole viha, vaan itse asiassa välinpitämättömyys. Se, että emme halua nähdä toisten ihmisen hätää ja ahdinkoa. Välinpitämättömyys on se mikä mahdollistaa myös pahan toiminnan tässä maailmassa.

Maailmassa tapahtuu paljon vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. On esimerkiksi kiusaamista ja muuta henkistä väkivaltaa, jota tapahtuu niin kouluissa lasten ja nuorten keskuudessa, kuin myös aikuisten ihmisten välillä työelämässä. Siinä tilanteessa on yleensä yksi joka aktiivisesti aloittaa tuon kiusaamisen ja suuri joukko niitä, jotka eivät tee mitään.

Ja voidaan sanoa, että tuo suuri joukko, joka ei tee yhtään mitään ovat yhtä syyllisiä kuin se joka kiusaa. Tämä siksi, että välinpitämättömyys ja silmien ummistaminen pahalta mahdollistaa tuon pahantekemisen.

Yleensä se joka aktiivisesti kiusaa voi itse hyvin pahoin. Häntä on mahdollisesti omassa lapsuudessa laiminlyöty, vähätelty ja kiusattu ja hän purkaa pahan olonsa ja siitä johtuvan vihan nyt toisiin ihmisiin. Se, että kiusaamiseen puututaan mahdollisimman varhain voi auttaa myös siinä, että itse kiusaajakin saa lopulta apua, mitä hän selvästi tarvitsee.

Tuomiosunnuntain evankeliumi muistuttaa meitä myös siitä, että suhteemme Jumalaan ei koskaan ole irrallaan siitä, että mikä on suhteemme lähimäisiimme. Me kohtaamme Kristuksen monella tavalla tässä maailmassa. Esimerkiksi siinä tilanteessa kun astumme sisälle kirkkoon ja erityisesti liturgiassa, jossa me todellakin osallistumme Kristuksesta pyhässä Ehtoollisessa.

Mutta Kristuksen kohtaaminen tapahtuu myös jumalanpalveluksen jälkeen. Ehkä olemme kuulleet puhuttavan “liturgiasta liturgian jälkeen”. Se tarkoittaa sitä, että kun olemme liturgiassa palvelleet Jumalaa kirkossa ja osallistuneet Kristuksesta, niin sen jälkeen meidän on aika mennä maailmaan toteuttamaan liturgiaa. Maailmassa me palvelemme lähimmäistämme, jossa jokaisessa me näemme myöskin Kristuksen.

Kykenemmekö näkemään lähimäisissämme Kristuksen?

Ajatelkaamme jos meillä olisi mahdollisuus kohdata itse Kristus vaikkapa tuolla ulkona kadulla. Emmekö Hänen läheisyydessään varmasti olisi erityisen huomaavaisia ja tarkkaavaisia. Miettisimme hyvin tarkkaan, että mitä sanoisimme ja yrittäisimme varmasti tehdä kaikkemme, että Hänellä olisi hyvä olla. Lisäksi varmasti kuuntelisimme häntä ja yrittäisimme palvella Häntä kykyjemme mukaan. Näin varmasti moni tekisi, jos tällainen mahdollisuus tuolla kadulla tulisi vastaan.

Sen sijaan hyvin harvalle muulle tekisimme näin. Paljon on vähäosaisia, joilla ei ole ruokaa ei juomaa, ei vaatteita. Paljon on niitä, jotka viruvat sairaana ja yksinäisyydessä. On kiusattuja, sorrettuja, maanpakolaisuuudessa sekä suoranaisessa orjuudessa sekä muissa vaikeuksissa ja hädässä olevia ihmisiä. - Ja kyllä. Kaikkia näitä ihmisiä on myös Suomessa!

Jos kerran olisimme valmiit kohtelemaan Kristusta aivan erityisellä tavalla, jos hänet kohtaisimme tuolla kadulla, niin meidän tulisi todellakin kohdella kaikkia muita ihmisiä aivan samalla tavoin. Jokaisessa ihmisessä me kohtaamme myös Kristuksen.

Tuomiosunnuntain valmistaa meitä suuren paastoon. Ja se muistuttaa meitä erityisesti lähimmäisenrakkauden ja hyväntekeväisyyden suuresta merkityksestä. Meidän ei tule osallistua ainoastaan liturgiaan, vaan meidän tulee toteuttaa myös liturgiaa liturgian jälkeen.

Vertaus tuhlaajapojasta - Katumuksen ikoni

Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on meille hyvin koskettava muistutus mielenmuutoksesta ja siitä että meillä on mahdollisuus palata takaisin Jumalan luokse, jonka yhteydestä olemme synnin seurauksena vieraantuneet. Syntiähän on kaikki se, mikä vie meitä poispäin Jumalasta ja lähimmäisistämme.

Vertaus lähtee liikkeelle siitä, että nuorempi poika halusi lähteä pois isänsä kodista. Hän halusi perintönsä ennakkoon, joka tuohon aikaan oli varmasti yhtä hämmentävä ja julkea pyyntö mitä se olisi meidän päivinämme. Poika ei siis malttanut odottaa sitä hetkeä, että hän isänsä kuoltua saisi oman osansa perinnöstä, vaan hän halusi sen heti. Saatuaan osansa hän pakkasi tavaransa ja lähti vieraille maille, haaskaten siellä koko omaisuutensa.

Tämä vertauksen alku on jo sellainen että voisimme pysähtyä pohtimaan sitä, että miten me ihmiset monesti haluamme toimia suhteessa Jumalaan. Kun tutkimme Raamattua niin varmasti varsin hyvin ymmärrämme mitä on Jumalan tahdon mukainen elämä.

Kaikesta huolimatta Jumalan tahdon noudattaminen näyttää olevan hyvin vaikeaa. Me näemme tämän päivän maallistumisessa jotain hyvin samaa mitä me näemme tuhlaajapojan suhtautumisessa omaan isäänsä.

Ihmiset haluavat pitää Jumalaa jo kuolleena tai vähintään haluavat ottaa reilusti etäisyyttä Jumalaan. Ihmiset tavoittelevat jo etukäteen sitä täydellistä iloa ja riemua, joka saa täyttymyksensä vasta taivasten valtakunnassa. Maalliset nautinnot eivät koskaan korvaa taivaallista iloa.

Maallisten nautintojen ajama ihminen sanoo itselleen: “Minä itse tiedän kaikkein parhaiten sen, että mikä on minulle parasta. Jumalan tai kenenkään muun ei tarvitse ryhtyä sitä minulle sanelemaan.”

Ihminen käyttää hänelle uskotut voimavaransa ja talenttinsa, tai voisiko sanoa suurimman osan elämästään omien mielihalujensa sanelemana, jolloin hän ei näe, tai ei edes halua nähdä tekojensa seurauksia. Käyttäydymme kuin pieni lapsi, joka vanhempiensa lukuisista varoituksista huolimatta haluaa tehdä jotain, mikä ei ole hänelle hyväksi.

Kuten vertauksesta muistamme, niin holtiton elämä johti lopulta siihen, että omaisuus kului loppuun ja tuo poika joutuin juutalaisesta näkökannasta katsoen harjoittamaan lähes alhaisinta ammattia mitä maan päällä voi tehdä. Poika joutui olemaan sikojen paimenena ja elämään niiden keskellä, kuitenkin sillä erotuksella, että hänelle ei annettu edes sitä ruokaa mikä oli sioille tarkoitettu. (Muistamme, että sika on juutalaisille saastainen eläin.)

Ihminen voi todellakin hengellisessä mielessä vajota tuolle samalla tasolle. Hän alkaa elää sellaisesta elämää, joka on hyvin kaukana siitä, että mihin hänet on tarkoitettu. Tässä kohden kysymys kuuluukin, että tajuaako ihminen edes siinä tilassa että tämä ei voi olla hänen elämänsä tarkoitus?

Moni voi jäädä lähes huomaamattaan siihen alhaiseen tilaan ja alkaa pitää sitä lopulta normaalina elämänä. Tai sitten, kuten tuhlaajapoika sen meille osoitti: Hän voi kokea mielenmuutoksen!

Mielenmuutoksessa ihminen ottaa uuden suunnan ja ryhtyy tekemään asioita, jotka itsekkäiden mielihalujen sijaan vievät häntä taas lähemmäksi Jumalaa. Ja kuten me tästä vertauksesta sen huomasimme, niin vastassa ei ole armoton Isä, vaan armahtavainen Jumala, joka palauttaa meidät takaisin siihen asemaan josta olimme synnin takia itsemme erottaneet.

Juuri tästä katumuksen sakramentissa on kysymys. Siinä me palaamme armahtavan Isän luo katuen syntejämme ja saaden ne myös anteeksi. Kun synnistä johtuva taakka ja niistä murehtiminen on laskettu pois meidän harteiltamme, niin silloin meidän on paljon helpompi kulkea elämässä eteenpäin. Suuren paaston tarkoituksena on johdattaa meitä lähemmäksi Jumalaa. Siinä valossa on itsestäänselvyys, että paastoon kuuluu katumus, joka korjaa meidän suunnan taas oikeaksi.

Kristuksen vertaus tuhlaapojasta on vielä siitä erityinen, että se tavallaan jää kesken. Muistammehan, että tuo vanhempi veli kieltäytyi tulemasta kotiin, koska hän ei nähnyt mitään juhlimisen aihetta siinä, että rahansa haaskannut ja holtittomasti elänyt pikkuveljensä oli palannut takaisin.

Isä kyllä hyvin perusteli sen, että aihetta iloon on silloin, kun hän joka on kadonnut ja hengellisesti kuollut on nyt löytynyt ja tullut takaisin elävien kirjoihin. Kristus ei kuitenkaan kerro meille, että mitä tuo vanhempi veli siinä tilanteessa teki Tuliko hän mukaan juhliin, vai jäi pellolle murjottamaan?

Vertauksen loppu jää avoimeksi juuri siksi, että Kristus kysyy tätä samaa kysymystä nyt meiltä. Kun meidän mielestämme syntiä ja vääriä asioita tehnyt ihminen palaa takaisin, niin miten me kohtelemme häntä? Katsommeko, että olisi parempi, että tuo ihminen ei esimerkiksi enää koskaan astuisi kirkkoon ja muihin seurakunnan tilaisuuksiin koska hän on tehnyt niin paljon pahaa, vai pystymmekö sittenkin vastaanottamaan hänet ja toivottamaan tervetulleeksi?

Jos Isä Jumala kerran armahtaa katumuksen tehnyttä, niin jätämmekö me sen sijaan armahtamatta? Tämä on kysymys, jonka Kristus on asettanut jokaiselle meistä, kun hän päätti tämän vertauksen juuri tällä tavoin.

Voimmeko rukoilla väärin? (Publikaanin ja fariseuksen sunnuntai)

Suuren paaston ensimmäisenä valmistussunnuntaina meitä muistutetaan siitä, että miten ja millä asenteella meidän tulisi rukoilla. Oikeastaan tämä Kristuksen vertaus antaa meille varoittavan esimerkin siitä, että me voimme todellakin rukoilla väärin.

Meillä ortodoksisessa kirkossa on saatetaan “väärin rukoileminen” yhdistää kovin helposti ulkoisiin asioihin. Tällä tarkoitan sitä, että miten joku käyttäytyy kirkossa. Jonkun mielestä joku toinen rukoilee väärin juuri silloin jos hän esimerkiksi istuu väärässä kohdassa palvelusta tai jättää kumartamatta tai tekemättä ristinmerkkiä. Tai kaiken huippuna, jos joku erehtyy kumartumaan maahan asti pääsiäiskaudella!

Nämä edellä mainitut seikat eivät kuitenkaan liity väärin rukoilemiseen, vaan se tapahtuu sillä tavoin, miten Kristus sen on vertauksessa fariseuksesta ja publikaanista kuvannut. Fariseukset olivat tarkkoja siinä, että he pyrkivät noudattamaan lakia ja sääntöjä hyvin tarkasti. Tällä tavoin he uskoivat saavuttavansa sellaisen hurskauden tason joka oli otollista Jumalan silmissä. Publikaaneja taas pidettiin syntisinä huijareina, jotka kiskoivat ihmisiltä liikoja veroja saadakseen oman kukkaronsa paksummaksi.

Temppeliin oli saapunut kaksi henkilöä, jotka ulkoisten mittapuiden mukaan erosivat hyvin paljon toisistaan. Mutta millaista olikaan tuon fariseuksen rukous? Hän kehui itseään ja haukkui muita. Katumuksesta ja nöyryydestä ei ollut tietoakaan. Fariseus oli myös temppelissä asettunut edemmäksi rukoilemaan pitääkseen “turvavälin” syntiseen ihmiseen ja samalla korostaen omaa asemaansa tuohon publikaaniin verrattuna. Publikaanin rukous oli lyhyt ja ytimekäs. Hän pyysi ainoastaan, että Jumala olisi häntä syntistä kohtaan armollinen. Publikaani tiedosti oman syntisyytensä ja kumartuneena pyysi Jumalalta armahdusta. Publikaanin nöyryys ja katumus tekivät hänestä fariseusta vanhurskaamman.

Fariseuksen rukous oli siis vääränlaista, tai voisiko paremminkin sanoa, että hän ei oikeastaan rukoillut laisinkaan. Miksi Jumala haluaisi kuulla sitä, kuinka me kehumme itseämme tai haukumme muita? Meidän ei tarvitse kehua Jumalalle itseämme ja omia tekojamme, sillä kuten Kristus on sanonut: “Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” (Matt. 6:4) Eli mikään hyvä teko ei jää Jumalalta salaan. Ja yhtä lailla meidän ei tarvitse luetella Jumalalle sitä, että millä tavoin muut ihmiset ovat mielestämme syntisiä. Kyllä Jumala näkee myös sen, mitä muut ihmiset tekevät tai jättävät tekemättä.

Tämän vertauksen tarkoituksena ei ole kuitenkaan mustavalkoisesti leimata kaikkea fariseukseen liittyvää pahaksi, vaan enemmänkin muistuttaa siitä, että millä asenteella me lähestyisimme Jumalaa. Itse asiassa fariseuksen teoissa ei itsessään ollut mitään paheksuttavaa. Tätä kuvaa myös tähän sunnuntaipäivään liittyvä veisu: “Koettakaamme noudattaa fariseuksen hyveitä ja harrastakaamme publikaanin nöyryyttä, mutta samalla vihatkaamme toisen sopimatonta mielettömyyttä ja toisen turmiollista synnillisyyttä”. (Publikaanin ja fariseuksen sunnuntain kanoni, 5.veisu; 1.tropari).

Rukouselämämme tähtää siihen, että meillä on ehyt ja hyvä suhde Jumalaan ja lähimmäisiimme. Sen myötä myös pelastuksemme muuttuu helpommaksi (mutta tästä huolimatta emme saa pitää pelastustamme itsestäänselvyytenä). Jos teemme hyviä asioita vain muodollisina suorituksina, niin se varmasti esimerkiksi almujen muodossa auttaa saajaa, mutta itse antajaa se ei hyödytä, kun hän tekee sen vailla todellista rakkautta. Lähimmäisenrakkaus ja suhde Jumalaan ei ole kaupankäyntiä, jossa me ostamme hyvillä teoilla taivaspaikan itsellemme. Onko rakkaus todellista rakkautta, jos se perustuu laskelmointiin ja pelkästään oman edun tavoitteluun?

Hyvistä teoistaan huolimatta fariseuksen asenne oli väärä. Jos kuvitellemme olevamme erinomaisia, niin miten voimme enää pyrkiä kohti parempaa? Miten voimme palvella ja rakastaa toista ihmistä, jos kuvittelemme olevamme heidän yläpuolella?

Publikaani ja fariseus olivat tulleet temppeliin. He seisoivat Jumalan edessä. Voimme sanoa, että he seisoivat kumpikin peljättävän Tuomarin edessä kaikkine tekoineen. Fariseus oli niin varma itsestään, että hän ei edes Jumalan edessä nähnyt mitään omista heikkouksistaan. Hän oli ylentänyt itsensä samalle tasolle Jumalan kanssa. Publikaani sen sijaan myönsi sen, että hän oli kaikkea muuta kuin hyvä ja täydellinen ihminen. Hän kumartuneena anoi peljättävältä Tuomarilta armahdusta itselleen.

Kun me publikaanin tavoin myönnämme oman syntisyytemme, niin vasta silloin me voimme varsinaisesti aloittaa sen matkan, jossa kuljemme kohti täydellisyyttä.