Hetki podcastien parissa

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

Näin etätyön aikana pitää löytää uusia keinoja tuoda sitä opetuksen sanaa esille. Itse olen ryhtynyt pitämään podcasteja. Eli tämän blogin lisäksi teillä on mahdollista kuunnella nyt minun "suloista" ääntäni. 
Helpointa podcastien kuuntelu on sillä tavoin, että lataa kännykkään ohjelman jolla niitä voi kuunnella. Podcastit eivät nyt ole nimellä "Andrein ajatuksia", vaan sen sijaan nimellä "Andrei puhuu". Eli ne on mahdollista kaivella esille ihan normaali tietokoneellakin. Alla linkki minun podcasteihin:

https://anchor.fm/is344-andrei


Keskittymminen podcastien puolelle tarkoittaa sitä, että ainakin toistaiseksi kirjoittelen vähemmän blogitekstejä. Mutta onni onnettomuudessa on se, että olen sen verran paperin orja niin opetuspuheissa kuin podcastien laatimisessa, että ne löytyvät suunnilleen samanlaisina myös kirjoitetussa muodossa. Eli laittelen niitä pikkuhiljaa myös tänne. Eihän se tietenkään sama asia ole ja kieliopillisesti puhuttu teksti kirjoitetussa muodossa voi olla aika pahankin näköistä, mutta kaikesta huolimatta niitä tulee sitten myös tänne.

Voimia ja kärsivällisyyttä kaikille näin omituisina ja vaikeina aikoina ja muistetaan pitää Jumala mielessä, eli rukoillaan parhaamme mukaan.

Siinailaisen sunnuntaina

Vietämme tänään pyhittäjäisämme Johannes Siinailaisen sunnuntaita. Hänet tunnetaan parhaiten kirjastaan "Portaat". Siinä hän kuvaa Jumalaa kohti kulkemista portaiden kaltaiseksi, jossa jokaisella askelmalla on oma merkityksensä lähestyttäessä Jumalaa. Toden totta. Emme voi yhtäkkiä pyhittyä, vaan kysymyksessä on pitkä kapuaminen, joka vaatii meiltä suuriakin ponnisteluja.

Kirkkomme opettajat ovat monin keinoin yrittäneet löytää apukeinoja siinä, että miten parhaiten voisimme taistella sielunvihollista ja syntiä vastaan. Syntihän on se perimmäinen asia, joka vie meitä kauemmaksi Jumalasta. Varmasti tiedämme myös sen, että jos haluamme korjata jonkin vian, niin meidän täytyy löytää sen aiheuttaja. Mutta paraneminen ei voi alkaa ennen kuin olemme tunnustaneet sen tosiasian, että jotain on vialla. Tässä tapauksessa kysymys on siitä, että jokaisen tulisi pystyä myöntämään se tosiasia, että emme ole synnittömiä.

Suuren paaston ensimmäiseen viikkoon kuuluu Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, jonka keskeisin viesti on se, että "Minä olen tehnyt syntiä. - Armahda minua Jumala, armahda minua!"

Jotta voisimme ymmärtää synnin aiheuttajan, on meidän palattava itse syntiinlankeemukseen. Siinä ihminen tietoisesti kääntyi pois Jumalasta, koska hän halusi itse olla Jumala. Hän halusi tuon "kielletyn hedelmän", koska hän ajatteli, että Jumala ei tiedä mikä ihmiselle parhaaksi. Syntiinlankeemuksessa ihminen kuvitteli olevansa kaikkea ilman Jumalaa. -Luotu nosti itsensä omaksi luojakseen, joka oli kuitenkin sula mahdottomuus.

Mutta mitä syntiinlankeemuksessa sitten tapahtui? Ei tullut autuaan onnellista tilaa ja riemun tunnetta. Ihminen ei sittenkään tuntenut jumaloituvansa. Päinvastoin, tuli syyllisyys ja paha olo. Kaikkein surullisinta oli se, että ihminen ei tuolloinkaan halunnut myöntää, että hän oli toiminut väärin. Ensin hän häpeästä kätkeytyi Jumalalta. Hän tiedosti tehneensä jotain väärin ja tämän häpeän voimasta hän yritti kätkeytyä.

Jumalan kohtaaminen osoittautui kuitenkin väistämättömäksi. Siinä vaiheessa ihminen kiisti kaiken ja vyörytti syyn Jumalan niskaan. Aadam syytti naista, jonka JUMALA oli hänelle antanut ja Eeva taas käärmettä, jonka JUMALA oli luonut. Vikaa ei löytynyt itsestä, vaan kaikesta muusta ja erityisesti Jumalasta.

Syntiinlankeemuksessa ihminen kiisti oman syntinsä ja itse asiassa me toistamme tätä tilaa niin kauan kunnes kykenemme myöntämään, että "minä olen tehnyt syntiä". Tämän vuoksi hengellinen kasvu ja Jumalan yhteyteen pyrkiminen edellyttää mieltä katumusta, eli mielenmuutosta. Synnistä ei pääse eroon muuta kuin myöntämällä, että se on olemassa. Samastahan asiasta on kysymys myös alkoholismissa: Ensimmäinen ja välttämätön askel raitistumisessa on se, että ihminen myöntää olevansa alkoholisti.

Suuren Paaston tarkoituksena on johdattaa meitä kohti Jumalaa. Tämän vuoksi katumus kuuluu erottamattomasti paastoon, koska se on ensimmäinen askel pois pahasta ja yhtä lailla se on askel lähemmäksi kohti Jumalaa. Sielunvihollinen tekee kyllä jatkuvasti työtä siinä, että tämä parantuminen ei edes alkaisi. Se kuiskuttaa korvaamme: "Ethän sinä ole tehnyt mitään syntiä, ainoastaan jotain pieniä arkisia paheita, joita kaikki muutkin tekevät. Sinulla ei ole siis mitään kaduttavaa."

- "Sinulla ei ole mitään varsinaista kaduttavaa" soi monen korvassa. Ja tämän on jo esteenä sille, että koko parantuminen voisi alkaa. Jos todella haluamme taistella sielunvihollista vastaan, niin meidän on myönnettävä itsellemme, että "onhan minussakin vikaa. Olen tehnyt syntiä". Koko kirkon rukouselämä nojaa siihen, että myöntää omat virheensä ja syntinsä ja huutaa yhä uudestaan ja uudestaan: "Herra armahda!"

- Kuinka monta kertaa sanat "Herra armahda" toistuvatkaan jumalanpalveluksissamme?

Suuren Paaston aika on parannuksenteon ja sitä kautta parantumisen aikaa. Tässäkin korostuu meidän vapaa tahtomme, sillä kaikki lähtee itsestämme liikkeelle. Kukaan ei pakota katumaan, sillä me emme voi muuttua ellemme itse halua. Me emme tee sitä pelkästään tavan vuoksi, koska silloin meiltä puuttuu palava into mielenmuutokseen. Emme tee sitä myöskään Jumalan pelostakaan, sillä vapaaseen tahtoon ei liity pelkoa. Katumus tapahtuu rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan.

Käyttäkäämme tämä Suuren Paaston aika hyödyksemme. Rukoilkaamme ahkerasti, käyttäkäämme aikaamme hengellisesti ravitsevan kirjallisuuden tutkimiseen. Tutkikaamme omia tekojamme ja tehkäämme mielenmuutos, jolloin rakkaudesta lähimmäisiämme ja Jumalaa kohtaan me todella haluamme uudistua.

Pyhä Johannes Siinailainen on opettanut katumuksesta seuraavasti: "Katumus on kasteen uudistaminen. Katumus on sopimus Jumalan kanssa uudesta elämästä. Katuja on nöyryyden ostaja. --Katumus on toivon tytär ja toivottomuuden kieltäminen." (Portaat, 5.puhe)

Katumus ei ole siis surullinen eikä pelottava asia, vaan siihen sisältyy aina toivoa ja sen kautta iloa ja riemua, että saamme taas kulkea lähemmäksi kohti Jumalaa. Koko paaston sanoma pitää sisällään toivon, ilon ja riemun. Ja kaiken huipentumana ilon ja riemun Kristuksen ylösnousemuksesta.

Pyhän Johannes Siinailaisen esirukouksien tähden, Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika armahda meitä. Amen.

Kaikesta huolimatta paasto jatkuu

Elämme erikoisia aikoja ja arkemme on ainakin hetkellisesti muuttunut paljon. Muutos ei kosketa vain arkea, vaan myös pyhäpäivät ja meidän jumalanpalveluselämä joutuvat koetukselle. Nyt en kuitenkaan kommentoi tai tutki yksityiskohtaisesti sitä, että mitä kaikkia toimenpiteitä seurakunnissa tehdään, jotta valloillaan oleva Korona-virus ei pääsisi nopeammin tarttumaan ja leviämään. Tietysti on monella tapaa surullista, että juuri suuren paaston ja pääsiäisen aika on muuttumassa nyt sellaiseksi että liturgisesti “ajamme puolivaloilla.” Pääsiäinen saattaa tuntua jäävän jopa jollain tavalla etäiseksi, kun emme voi esimerkiksi veisun sanojen mukaisesti “syleillä toinen toistamme” Kristuksen ylösnousemusjuhlassa. Mutta ohjeet on annettu ja niitä meidän on yhteisen edun nimissä noudatettava.

Kaikesta huolimatta epidemia ei poista sitä tosiasiaa, että paasto jatkuu. Jotkut nyt välttämättömät toimenpiteet näyttävät jopa tukevan meidän paastoamme. Ihmiset joutuvat esimerkiksi nyt aivan olosuhteiden pakosta asettumaan aloilleen, koska matkustamista ja muutoinkin tarpeetonta liikkumista rajoitetaan. Se on oiva mahdollisuus olla enemmän oman perheen kanssa. Tai se on yhtä lailla hyvä mahdollisuus olla aivan rauhassa omien ajatusten kanssa. Nyt on mahdollisuus ottaa pölyttynyt kirja käteen ja lukea sitä. Suuren paaston aikana hengellisesti ravitseva kirja olisi meille tietysti erityisen hyväksi. Ja juuri tällaisina vaikeina aikoina me tarvitsemme tuota hengenravintoa ja rauhaa sieluillemme.

Mutta yhtä lailla me voimme pilata paastomme sillä, että liimaamme itsemme lopullisesti kiinni kännykän, tietokoneen tai television kuvaruutuun. Ikään kuin ne olisivat nyt ainoita järkeviä asioita joiden parissa voimme kuluttaa aikaa!

Erilaiset ohjelmat, sarjat ja pelit on tehty nimenomaan sillä periaatteella että me jäisimme niihin kiinni mahdollisimman voimakkaasti ja pitkäksi aikaa. Itse asiassa monet asiat maailmassa on haluttu tehdä sellaiseksi, että me olisimme niistä mahdollisimman paljon riippuvaisia. Tämä on nurinkurista juuri siksi, että juuri niistä meidän ei tarvitsisi olla riippuvaisia! Ne eivät ole meidän elämämme kannalta välttämättömiä. Tutkijat ovat jo todenneet, että mielemme ei osaa enää levätä ja rauhoittua, vaan tarvitsemme koko ajan jotain tekemistä ja ärsykkeitä. Se on kuitenkin aiheuttanut sen, että emme pysty enää keskittyä pitkäjänteisesti johonkin tiettyyn asiaan, vaan elämämme on poukkoilua asiasta toiseen. Mainitsin tuossa aiemmin, että nyt olisi hyvä mahdollisuus ottaa kirja käteen ja lukea. Se ei välttämättä enää niin helppoa, sillä moni ihminen on kadottanut lukutaidon. Kirjaa pystytään lukemaan enää muutama sivu kerrallaan ja sitten on taas pakko ottaa kännykkä käteen. Jos ette usko, niin kokeilkaa…

Tässä kohden onkin hyvä palauttaa mieliin se, että mikä on eräs paaston tärkeimmistä tehtävistä.

Se on nimenomaan se, että me opimme hallitsemaan elämässä olevia asioita, eikä niin päin että nuo asiat hallitsevat meitä. Paasto on eräänlainen testi siinä, että onko meillä kykyä tuohon, vai onko elämämme sittenkin tuuliajolla. Jos se on tuuliajolla, niin nyt on erityisen hyvä mahdollisuus korjata tuota suuntaa. Paasto on meille erinomainen lääke, että laittaisimme asiat taas oikeaan tärkeysjärjestykseen omassa elämässämme.

Sovinto ja kaipaus kohti Jumalaa

Viimeinen valmistussunnuntai ja samalla Suuren paaston aattopäivä on nimeltään Sovintosunnuntai. Nimitys liittyy siihen opetukseen jonka kuulimme päivän evankeliumiluvussa. Se on ote Kristuksen vuorisaarnasta, jossa Hän opettaa meitä antamaan anteeksi lähimmäisille, paastoamaan oikealla tavalla ja olemaan kiintymättä tarpeettomasti maallisiin asioihin.

Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita. Anteeksi antaminen ja anteeksi pyytäminen ovat suoranainen edellytys paaston tietä kulkemiselle. Erimielisyydet, vihanpito, katkeruus tai suoranainen välinpitämättömyys rakentavat muurin itsemme ja lähimmäistemme välille. Samaan aikaan ne rakentavat muurin myös meidän ja Jumalan välille. Miten voisimmekaan päästä lähemmäksi Jumalaa, jos meillä on kannettavana sellaisia taakkoja?

Sovintosunnuntain iltaan kuuluu ehtoopalvelus, jonka päätteeksi seurakuntalaiset pyytävät toinen toisiltaan anteeksi. Tämä ei ole vain symbolinen ele, sillä me kaikki pyrimme samaan suuntaan toinen toistamme tukien. Seurakunnan sisäiset erimielisyydet ovat paljon pahempi uhka mitä maallistuminen ja muut ulkoiset asiat voivat aiheuttaa. Sen vuoksi pyhä apostoli Paavalikin on sanonut: “Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen kehotan teitä kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä.” (1.Kor. 1:10)

Kristus opettaa meitä myös paastoamaan oikealla tavalla. Hän varoittaa tekopyhyydestä, johon voimme paastossa sortua. Mitä on tuo tekopyhyys? - Se tarkoittaa käytännössä sitä, että ryhdymme näyttelijöiksi. Otamme roolin jota haluamme esittää muille, vaikka todellisuudessa olemme jotain muuta.

Emme kuitenkaan rukoile, paastoa tai tee hyväntekeväisyyttä sen vuoksi, että haluaisimme nostattaa itseämme muiden silmissä, vaan teemme näitä asioita rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan. Mitkään näistä asioista eivät ole roolisuorituksia, vaan asioita, joita me vilpittömin mielin haluamme tehdä.

Aineellisiin asioihin kiintyminen on myös taakka, jota meidän ei kuulu ottaa harteillemme. Kaikki se aika ja raha mitä me käytämme katoavaisiin asioihin on pois niistä asioista, joita meidän kuuluisi kerätä taivasten valtakuntaan. Aivan samalla tavoin kuin erimielisyydet rakentavat muurin meidän ja Jumalan sekä lähimäistemme välille, niin samalla tavoin aineellisiin asioihin kiintyminen rakentaa muuria ympärillemme.

Me emme vie mitään aineellista mukanamme, kun lähdemme tästä ajallisesta elämästä. Sen sijaan kannamme sen mukanamme mitä on meidän sydämessämme. Ja jos rakastamme vain aineellista, niin meillä ei ole mitään viemistä silloin iankaikkisuuteen. Siksi paastossa muistutamme itseämme siitä, mikä on pelastuksen kannalta kaikkein oleellisinta. Paastossa opettelemme siis luopumaan tarpeettomista asioista.

Mutta vielä on yksi teema, joka kätkeytyy nimenomaan tähän Sovintosunnuntaihin. Se ei tule ilmi juuri luetusta evankeliumiluvusta, vaan tämän päivän kirkkoveisuista, joita laulettiin aaton vigiliassa (ehtoo-ja aamupalveluksessa.) Eräs näistä veisuista kuuluu seuraavasti:

“Aadam istui Paratiisin ulkopuolella ja valitti surkeasti omaa alastomuuttaan: Voi minua, joka kuuntelin kavalaa petkutusta, menetin kunniani ja jouduin siitä

kauaksi! 

Voi minua, joka ennen olin yksinkertaisuudessani alaston, mutta nyt varattomuuteni tähden! Voi Paratiisi, enää en saa nauttia ihanuudestasi, enää en saa nähdä Herraani, Jumalaani ja Luojaani, sillä joudun takaisin siihen maahan, josta minut on otettu! Minä huudan Sinulle, oi armollinen ja laupias: Armahda minua langennutta!”

Me palautamme mieliimme Suuren paaston kynnyksellä Aadamin ja Eevan paratiisista karkoittamisen. Veisut kuvaavat Adamin katumuksen ja kaipauksen sävyttämää valitusta, kun hän huomaa olevansa paratiisin ulkopuolella.

Ihmisellä on luontainen kaipaus olla Jumalaa lähellä. Monesti hän tajuaa tuon kaipauksen vasta siinä tilanteessa, kun hän on joutunut eroon Jumalasta. Se on jotain mikä liittyy yleisesti ottaen koko meidän elämäämme. Me ihmiset emme useinkaan osaa arvostaa elämää, ennen kuin olemme olleet lähellä menettää sen. Tai usein se liittyy siihen tilanteeseen, että alamme ymmärtää rakkauden jotain läheistä ihmistä kohtaan vasta siinä vaiheessa kun olemme menettäneet hänet.

Suuren paaston valmistussunnuntaipäiviä edelsi Sakkeuksen sunnuntai, jossa meitä muistutettiin vilpittömästä kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta Kristusta kohtaan. Sovintosunnuntaina meitä taas muistutetaan voimallisesta kaipauksesta, joka luodulla on omaa Luojaansa kohtaan.

Me puhumme “paastoon laskeutumisesta”, vaikka pikemminkin kyse on paastoon nousemisesta. Lähdemme liikkeelle tuosta syvästä Aadamin kaipauksesta paratiisia ja Jumalan läheisyyttä kohtaan. Palautamme mieliimme rukouksen, katumuksen sekä hyväntekeväisyyden merkityksen ja kevennämme elämämme turhista ja tarpeettomista asioista.

Näemme edessämme Herran eläväksitekevän Ristin, joka kannetaan muistutuksena eteemme jo paaston puolivälissä. Lopulta pääsemme tuohon ylösnousemuksen iloon ja riemuun, kun Kristus omalla kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan on avannut meille taas paratiisin portit, jotka olivat Aadamin lankeemuksen seurauksena olleet suljetut.

“EN MINÄ OLE TEHNYT MITÄÄN!”

Tuomiosunnuntain evankeliumi nimensä mukaisesti kertoo Kristuksen kuvauksen viimeisestä tuomiosta. Siinä tuomiolle asetetut on jaettu oikealle ja vasemmalle puolelle heidän tekojensa mukaan.

Jos olemme oikein tarkkoja, niin huomaamme, että ihmiset oli jaettu sen mukaan, että olivatko he tehneet hyvää, vai sen sijaan jättäneet tekemättä hyvää silloin kun heillä oli siihen mahdollisuus. Tämä on jotain mikä meiltä niin helposti unohtuu.

Kun puhumme synnistä ja pahuudesta, niin ensimmäisenä ajattelemme pahoja tekoja joihin ihminen voi syyllistyä. Hyvin monet saattavatkin siinä tilanteessa huokaista helpotuksesta kun he palauttavat mieliinsä kymmenen käskyä. Suurin osahan ihmisistä ei ole murhamiehiä tai varkaita, joten ei kai siinä tapauksessa ole syytä huoleen.

Mutta Kristus ei viittaa tässä kohden mitenkään näihin synteihin, vaikka selvää tietysti on, että niitäkään asioita emme saa tehdä. Hän sen sijaan kuvaa sitä, että jos emme osoita rakkautta vaikka siihen olisi mahdollisuus, niin silloin joudumme jo tuolle syntisten puolelle joilla on syytäkin pelätä viimeisellä tuomiolla.

Ehkä meidän pitääkin muistuttaa juuri tässä kohden itseämme siitä että rakkauden vastakohta ei niinkään ole viha, vaan itse asiassa välinpitämättömyys. Se, että emme halua nähdä toisten ihmisen hätää ja ahdinkoa. Välinpitämättömyys on se mikä mahdollistaa myös pahan toiminnan tässä maailmassa.

Maailmassa tapahtuu paljon vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. On esimerkiksi kiusaamista ja muuta henkistä väkivaltaa, jota tapahtuu niin kouluissa lasten ja nuorten keskuudessa, kuin myös aikuisten ihmisten välillä työelämässä. Siinä tilanteessa on yleensä yksi joka aktiivisesti aloittaa tuon kiusaamisen ja suuri joukko niitä, jotka eivät tee mitään.

Ja voidaan sanoa, että tuo suuri joukko, joka ei tee yhtään mitään ovat yhtä syyllisiä kuin se joka kiusaa. Tämä siksi, että välinpitämättömyys ja silmien ummistaminen pahalta mahdollistaa tuon pahantekemisen.

Yleensä se joka aktiivisesti kiusaa voi itse hyvin pahoin. Häntä on mahdollisesti omassa lapsuudessa laiminlyöty, vähätelty ja kiusattu ja hän purkaa pahan olonsa ja siitä johtuvan vihan nyt toisiin ihmisiin. Se, että kiusaamiseen puututaan mahdollisimman varhain voi auttaa myös siinä, että itse kiusaajakin saa lopulta apua, mitä hän selvästi tarvitsee.

Tuomiosunnuntain evankeliumi muistuttaa meitä myös siitä, että suhteemme Jumalaan ei koskaan ole irrallaan siitä, että mikä on suhteemme lähimäisiimme. Me kohtaamme Kristuksen monella tavalla tässä maailmassa. Esimerkiksi siinä tilanteessa kun astumme sisälle kirkkoon ja erityisesti liturgiassa, jossa me todellakin osallistumme Kristuksesta pyhässä Ehtoollisessa.

Mutta Kristuksen kohtaaminen tapahtuu myös jumalanpalveluksen jälkeen. Ehkä olemme kuulleet puhuttavan “liturgiasta liturgian jälkeen”. Se tarkoittaa sitä, että kun olemme liturgiassa palvelleet Jumalaa kirkossa ja osallistuneet Kristuksesta, niin sen jälkeen meidän on aika mennä maailmaan toteuttamaan liturgiaa. Maailmassa me palvelemme lähimmäistämme, jossa jokaisessa me näemme myöskin Kristuksen.

Kykenemmekö näkemään lähimäisissämme Kristuksen?

Ajatelkaamme jos meillä olisi mahdollisuus kohdata itse Kristus vaikkapa tuolla ulkona kadulla. Emmekö Hänen läheisyydessään varmasti olisi erityisen huomaavaisia ja tarkkaavaisia. Miettisimme hyvin tarkkaan, että mitä sanoisimme ja yrittäisimme varmasti tehdä kaikkemme, että Hänellä olisi hyvä olla. Lisäksi varmasti kuuntelisimme häntä ja yrittäisimme palvella Häntä kykyjemme mukaan. Näin varmasti moni tekisi, jos tällainen mahdollisuus tuolla kadulla tulisi vastaan.

Sen sijaan hyvin harvalle muulle tekisimme näin. Paljon on vähäosaisia, joilla ei ole ruokaa ei juomaa, ei vaatteita. Paljon on niitä, jotka viruvat sairaana ja yksinäisyydessä. On kiusattuja, sorrettuja, maanpakolaisuuudessa sekä suoranaisessa orjuudessa sekä muissa vaikeuksissa ja hädässä olevia ihmisiä. - Ja kyllä. Kaikkia näitä ihmisiä on myös Suomessa!

Jos kerran olisimme valmiit kohtelemaan Kristusta aivan erityisellä tavalla, jos hänet kohtaisimme tuolla kadulla, niin meidän tulisi todellakin kohdella kaikkia muita ihmisiä aivan samalla tavoin. Jokaisessa ihmisessä me kohtaamme myös Kristuksen.

Tuomiosunnuntain valmistaa meitä suuren paastoon. Ja se muistuttaa meitä erityisesti lähimmäisenrakkauden ja hyväntekeväisyyden suuresta merkityksestä. Meidän ei tule osallistua ainoastaan liturgiaan, vaan meidän tulee toteuttaa myös liturgiaa liturgian jälkeen.

Vertaus tuhlaajapojasta - Katumuksen ikoni

Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on meille hyvin koskettava muistutus mielenmuutoksesta ja siitä että meillä on mahdollisuus palata takaisin Jumalan luokse, jonka yhteydestä olemme synnin seurauksena vieraantuneet. Syntiähän on kaikki se, mikä vie meitä poispäin Jumalasta ja lähimmäisistämme.

Vertaus lähtee liikkeelle siitä, että nuorempi poika halusi lähteä pois isänsä kodista. Hän halusi perintönsä ennakkoon, joka tuohon aikaan oli varmasti yhtä hämmentävä ja julkea pyyntö mitä se olisi meidän päivinämme. Poika ei siis malttanut odottaa sitä hetkeä, että hän isänsä kuoltua saisi oman osansa perinnöstä, vaan hän halusi sen heti. Saatuaan osansa hän pakkasi tavaransa ja lähti vieraille maille, haaskaten siellä koko omaisuutensa.

Tämä vertauksen alku on jo sellainen että voisimme pysähtyä pohtimaan sitä, että miten me ihmiset monesti haluamme toimia suhteessa Jumalaan. Kun tutkimme Raamattua niin varmasti varsin hyvin ymmärrämme mitä on Jumalan tahdon mukainen elämä.

Kaikesta huolimatta Jumalan tahdon noudattaminen näyttää olevan hyvin vaikeaa. Me näemme tämän päivän maallistumisessa jotain hyvin samaa mitä me näemme tuhlaajapojan suhtautumisessa omaan isäänsä.

Ihmiset haluavat pitää Jumalaa jo kuolleena tai vähintään haluavat ottaa reilusti etäisyyttä Jumalaan. Ihmiset tavoittelevat jo etukäteen sitä täydellistä iloa ja riemua, joka saa täyttymyksensä vasta taivasten valtakunnassa. Maalliset nautinnot eivät koskaan korvaa taivaallista iloa.

Maallisten nautintojen ajama ihminen sanoo itselleen: “Minä itse tiedän kaikkein parhaiten sen, että mikä on minulle parasta. Jumalan tai kenenkään muun ei tarvitse ryhtyä sitä minulle sanelemaan.”

Ihminen käyttää hänelle uskotut voimavaransa ja talenttinsa, tai voisiko sanoa suurimman osan elämästään omien mielihalujensa sanelemana, jolloin hän ei näe, tai ei edes halua nähdä tekojensa seurauksia. Käyttäydymme kuin pieni lapsi, joka vanhempiensa lukuisista varoituksista huolimatta haluaa tehdä jotain, mikä ei ole hänelle hyväksi.

Kuten vertauksesta muistamme, niin holtiton elämä johti lopulta siihen, että omaisuus kului loppuun ja tuo poika joutuin juutalaisesta näkökannasta katsoen harjoittamaan lähes alhaisinta ammattia mitä maan päällä voi tehdä. Poika joutui olemaan sikojen paimenena ja elämään niiden keskellä, kuitenkin sillä erotuksella, että hänelle ei annettu edes sitä ruokaa mikä oli sioille tarkoitettu. (Muistamme, että sika on juutalaisille saastainen eläin.)

Ihminen voi todellakin hengellisessä mielessä vajota tuolle samalla tasolle. Hän alkaa elää sellaisesta elämää, joka on hyvin kaukana siitä, että mihin hänet on tarkoitettu. Tässä kohden kysymys kuuluukin, että tajuaako ihminen edes siinä tilassa että tämä ei voi olla hänen elämänsä tarkoitus?

Moni voi jäädä lähes huomaamattaan siihen alhaiseen tilaan ja alkaa pitää sitä lopulta normaalina elämänä. Tai sitten, kuten tuhlaajapoika sen meille osoitti: Hän voi kokea mielenmuutoksen!

Mielenmuutoksessa ihminen ottaa uuden suunnan ja ryhtyy tekemään asioita, jotka itsekkäiden mielihalujen sijaan vievät häntä taas lähemmäksi Jumalaa. Ja kuten me tästä vertauksesta sen huomasimme, niin vastassa ei ole armoton Isä, vaan armahtavainen Jumala, joka palauttaa meidät takaisin siihen asemaan josta olimme synnin takia itsemme erottaneet.

Juuri tästä katumuksen sakramentissa on kysymys. Siinä me palaamme armahtavan Isän luo katuen syntejämme ja saaden ne myös anteeksi. Kun synnistä johtuva taakka ja niistä murehtiminen on laskettu pois meidän harteiltamme, niin silloin meidän on paljon helpompi kulkea elämässä eteenpäin. Suuren paaston tarkoituksena on johdattaa meitä lähemmäksi Jumalaa. Siinä valossa on itsestäänselvyys, että paastoon kuuluu katumus, joka korjaa meidän suunnan taas oikeaksi.

Kristuksen vertaus tuhlaapojasta on vielä siitä erityinen, että se tavallaan jää kesken. Muistammehan, että tuo vanhempi veli kieltäytyi tulemasta kotiin, koska hän ei nähnyt mitään juhlimisen aihetta siinä, että rahansa haaskannut ja holtittomasti elänyt pikkuveljensä oli palannut takaisin.

Isä kyllä hyvin perusteli sen, että aihetta iloon on silloin, kun hän joka on kadonnut ja hengellisesti kuollut on nyt löytynyt ja tullut takaisin elävien kirjoihin. Kristus ei kuitenkaan kerro meille, että mitä tuo vanhempi veli siinä tilanteessa teki Tuliko hän mukaan juhliin, vai jäi pellolle murjottamaan?

Vertauksen loppu jää avoimeksi juuri siksi, että Kristus kysyy tätä samaa kysymystä nyt meiltä. Kun meidän mielestämme syntiä ja vääriä asioita tehnyt ihminen palaa takaisin, niin miten me kohtelemme häntä? Katsommeko, että olisi parempi, että tuo ihminen ei esimerkiksi enää koskaan astuisi kirkkoon ja muihin seurakunnan tilaisuuksiin koska hän on tehnyt niin paljon pahaa, vai pystymmekö sittenkin vastaanottamaan hänet ja toivottamaan tervetulleeksi?

Jos Isä Jumala kerran armahtaa katumuksen tehnyttä, niin jätämmekö me sen sijaan armahtamatta? Tämä on kysymys, jonka Kristus on asettanut jokaiselle meistä, kun hän päätti tämän vertauksen juuri tällä tavoin.

Voimmeko rukoilla väärin? (Publikaanin ja fariseuksen sunnuntai)

Suuren paaston ensimmäisenä valmistussunnuntaina meitä muistutetaan siitä, että miten ja millä asenteella meidän tulisi rukoilla. Oikeastaan tämä Kristuksen vertaus antaa meille varoittavan esimerkin siitä, että me voimme todellakin rukoilla väärin.

Meillä ortodoksisessa kirkossa on saatetaan “väärin rukoileminen” yhdistää kovin helposti ulkoisiin asioihin. Tällä tarkoitan sitä, että miten joku käyttäytyy kirkossa. Jonkun mielestä joku toinen rukoilee väärin juuri silloin jos hän esimerkiksi istuu väärässä kohdassa palvelusta tai jättää kumartamatta tai tekemättä ristinmerkkiä. Tai kaiken huippuna, jos joku erehtyy kumartumaan maahan asti pääsiäiskaudella!

Nämä edellä mainitut seikat eivät kuitenkaan liity väärin rukoilemiseen, vaan se tapahtuu sillä tavoin, miten Kristus sen on vertauksessa fariseuksesta ja publikaanista kuvannut. Fariseukset olivat tarkkoja siinä, että he pyrkivät noudattamaan lakia ja sääntöjä hyvin tarkasti. Tällä tavoin he uskoivat saavuttavansa sellaisen hurskauden tason joka oli otollista Jumalan silmissä. Publikaaneja taas pidettiin syntisinä huijareina, jotka kiskoivat ihmisiltä liikoja veroja saadakseen oman kukkaronsa paksummaksi.

Temppeliin oli saapunut kaksi henkilöä, jotka ulkoisten mittapuiden mukaan erosivat hyvin paljon toisistaan. Mutta millaista olikaan tuon fariseuksen rukous? Hän kehui itseään ja haukkui muita. Katumuksesta ja nöyryydestä ei ollut tietoakaan. Fariseus oli myös temppelissä asettunut edemmäksi rukoilemaan pitääkseen “turvavälin” syntiseen ihmiseen ja samalla korostaen omaa asemaansa tuohon publikaaniin verrattuna. Publikaanin rukous oli lyhyt ja ytimekäs. Hän pyysi ainoastaan, että Jumala olisi häntä syntistä kohtaan armollinen. Publikaani tiedosti oman syntisyytensä ja kumartuneena pyysi Jumalalta armahdusta. Publikaanin nöyryys ja katumus tekivät hänestä fariseusta vanhurskaamman.

Fariseuksen rukous oli siis vääränlaista, tai voisiko paremminkin sanoa, että hän ei oikeastaan rukoillut laisinkaan. Miksi Jumala haluaisi kuulla sitä, kuinka me kehumme itseämme tai haukumme muita? Meidän ei tarvitse kehua Jumalalle itseämme ja omia tekojamme, sillä kuten Kristus on sanonut: “Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” (Matt. 6:4) Eli mikään hyvä teko ei jää Jumalalta salaan. Ja yhtä lailla meidän ei tarvitse luetella Jumalalle sitä, että millä tavoin muut ihmiset ovat mielestämme syntisiä. Kyllä Jumala näkee myös sen, mitä muut ihmiset tekevät tai jättävät tekemättä.

Tämän vertauksen tarkoituksena ei ole kuitenkaan mustavalkoisesti leimata kaikkea fariseukseen liittyvää pahaksi, vaan enemmänkin muistuttaa siitä, että millä asenteella me lähestyisimme Jumalaa. Itse asiassa fariseuksen teoissa ei itsessään ollut mitään paheksuttavaa. Tätä kuvaa myös tähän sunnuntaipäivään liittyvä veisu: “Koettakaamme noudattaa fariseuksen hyveitä ja harrastakaamme publikaanin nöyryyttä, mutta samalla vihatkaamme toisen sopimatonta mielettömyyttä ja toisen turmiollista synnillisyyttä”. (Publikaanin ja fariseuksen sunnuntain kanoni, 5.veisu; 1.tropari).

Rukouselämämme tähtää siihen, että meillä on ehyt ja hyvä suhde Jumalaan ja lähimmäisiimme. Sen myötä myös pelastuksemme muuttuu helpommaksi (mutta tästä huolimatta emme saa pitää pelastustamme itsestäänselvyytenä). Jos teemme hyviä asioita vain muodollisina suorituksina, niin se varmasti esimerkiksi almujen muodossa auttaa saajaa, mutta itse antajaa se ei hyödytä, kun hän tekee sen vailla todellista rakkautta. Lähimmäisenrakkaus ja suhde Jumalaan ei ole kaupankäyntiä, jossa me ostamme hyvillä teoilla taivaspaikan itsellemme. Onko rakkaus todellista rakkautta, jos se perustuu laskelmointiin ja pelkästään oman edun tavoitteluun?

Hyvistä teoistaan huolimatta fariseuksen asenne oli väärä. Jos kuvitellemme olevamme erinomaisia, niin miten voimme enää pyrkiä kohti parempaa? Miten voimme palvella ja rakastaa toista ihmistä, jos kuvittelemme olevamme heidän yläpuolella?

Publikaani ja fariseus olivat tulleet temppeliin. He seisoivat Jumalan edessä. Voimme sanoa, että he seisoivat kumpikin peljättävän Tuomarin edessä kaikkine tekoineen. Fariseus oli niin varma itsestään, että hän ei edes Jumalan edessä nähnyt mitään omista heikkouksistaan. Hän oli ylentänyt itsensä samalle tasolle Jumalan kanssa. Publikaani sen sijaan myönsi sen, että hän oli kaikkea muuta kuin hyvä ja täydellinen ihminen. Hän kumartuneena anoi peljättävältä Tuomarilta armahdusta itselleen.

Kun me publikaanin tavoin myönnämme oman syntisyytemme, niin vasta silloin me voimme varsinaisesti aloittaa sen matkan, jossa kuljemme kohti täydellisyyttä. 

Mitä Sakkeus meille opettaa?

Sakkeuksen sunnuntai on ensimmäinen sunnuntai joka viestittää meitä lähestyvästä Suuresta Paastosta. Itse asiassa tämä ei ole vielä varsinainen valmistussununnuntai, mutta sen sisältö kylläkin opettaa meille paljon paastosta.

Suuri paasto on nähty niin tärkeäksi ajaksi kirkkovuodessa, että meidän ei tarvitse lähteä sinne ilman hyviä eväitä. Meille annetaan ennakkoon ne oleellisimmat tiedot, mitä tarvitsemme itse paastossa. Olen joskus verrannut tätä autokouluun. Ennen kuin meidän annetaan itsenäisesti lähteä liikenteeseen, tulee meidän hallita tietyt asiat. Samalla tavoin on Suuren Paaston edellä. Meille annetaan juuri tässä vaiheessa tärkein ja oleellisin opetus, jota me hyödynnämme itse paastossa.

Mitä Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaaminen meille opettaa?

Sakkeus oli publikaanien esimies Jerikossa. Publikaanit keräsivät veroja roomalaisille miehittäjille ja monella heistä oli kaiken lisäksi paha tapa kerätä tietämättömiltä ihmisiltä ylimääräistä veroa, jonka he sitten laittoivat omaan taskuunsa. Oli ilmeisen selvää, että Sakkeus ei varmasti ollut kansan keskuudessa pidetty henkilö, vaan pikemminkin paheksuttu.

Sakkeuksella oli kuitenkin kiinnostusta ja tietenlaista uteliaisuutta Kristusta kohtaan. Hän ei voinut (uskaltanut) lähteä väkijoukon keskelle, vaan kekseliäänä meni kaupungin laidalle ja kiipesi puuhun, josta voisi tähyillä ohikulkevaa Kristusta.

Sakkeus sai paljon enemmän mitä hän olisi voinut uskoa. Kristus tarjoutui tulemaan hänen luokseen vieraaksi. Se oli suuri kunnia, josta ympärillä olevat ihmiset olivat tyrmistyneitä. Miksi Kristus halusi mennä juuri sen ihmisen luokse, jota lähes kaikki pitivät erittäin syntisenä?

Kristus ei välittänyt ympärillä olevien mielipiteestä, vaan hän meni Sakkeuksen luokse. Tästä seurasi se, että Sakkeus koki mielenmuutoksen ja tarjoutui hyvittämään kaiken sen vääryyden, jota hän oli aiemmin harjoittanut. Sen kuultuaan Kristus totesi, että pelastuksen ovet avautuivat hänen perheelleen aivan uudella tavalla.

Tämä evankeliumin tapahtuma opettaa meille sen, että ensimmäinen asia, mitä meiltä koko uskossa edellytetään on kiinnostus Kristusta kohtaan. Meiltä ei voida vaatia, että me olisimme täydellisiä uskossa heti kättelyssä, vaan meiltä enemmänkin edellytetään vilpitöntä kiinnostusta ja uteliaisuutta Kristusta kohtaan. Juuri tätä asennetta me tarvitsemme kun avaamme Raamatun tai astumme sisälle kirkkoon jumalanpalvelukseen. Ei meidän tarvitse olla kaikkitietäviä tai täydellisiä, vaan meiltä odotetaan tuota kiinnostusta. Haluamme nähdä Kristuksen ja Haluamme oppia uutta. Aivan kuten Autuuden lauseissakin se käy ilmi. Siinä ei autuaiksi kutsusta vanhurskaita, vaan niitä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Siis niitä, jotka haluavat pyrkiä vanhurskautta kohti!

Huomaamme myös, että kiinnostus palkitaan. Kun haluamme kohdata Kristuksen, niin Kristus lähestyy meitä. Sen seurauksena emme jää entiseen tilaan, vaan me pystymme Sakkeuksen tavoin muuttumaan. Ja sen muutoksen myötä meille aukeaa aivan uudella tavalla pelastuksen ovet.

Sakkeuksen sunnuntai antaa meille hyvin tärkeän opetuksen siinä, että mitä meiltä edellytetään kun lähestymme Suurta paastoa. Meiltä edellytetään Sakkeuksen tavoin vilpitöntä kiinnostusta ja halua lähestyä Kristusta. Kun meillä on tuota kiinnostusta, niin paasto ei enää ole jotain mikä on joutumista tai suorittamista, vaan siitä tulee meille mahdollisuus, jonka kautta pääsemme lähemmäksi Kristusta.