Olen saanut lukuisia kertoja esitellä ortodoksista kirkkorakennusta asiasta kiinnostuneille. Näissä tilanteissa olen kertonut niin eteisestä, kirkkosalista kuin alttarista. Kirkkorakennuksen alttariosa luonnollisesti herättää paljon kiinnostusta, sillä näköyhteys alttariin on ikonostaasin vuoksi hieman rajallinen, joten ihmisten tietämys monista jumalanpalveluksen toimittamiseen liittyvistä asioista ja alttarin esineistöstä perustuvat siihen, mitä Pyhän portin kautta näkyy kirkkosalin puolelle.
Yleisesti ottaen voidaan todeta, että kirkko on kokonaisuudessaan pyhä tila ja alttari on tällöin erityisen pyhä tila. Jo Vanhan Testamentin ajoista lähtien alttari on ollut paikka, jossa on uhrattu Jumalalle ja alttari on rakennettu paikkoihin, jossa VT:n pyhät ovat kohdanneet Jumalan. Varhaiskirkon aikana alttarit (ja sitä myötä tietenkin kirkkokin) rakennettiin monesti martyyrien haudalle.
Meiltä edellytetään tietynlaista pyhyyden kunnioitusta, kun puhumme alttarista ja liturgisista esineistä.
Isä meidän - rukouksessa sanomme Jumalasta, että "pyhitetty olkoon Sinun nimesi". Me emme rukouksessa muuta Jumalaa itsessään tietenkään pyhemmäksi, mutta muokkaamme kuitenkin rukouksen lausumisen myötä omaa ajatteluamme ja suhtautumistamme erilaiseksi, jotta erottaisimme Jumalan kaikesta tavanomaisuudesta. Pyhyys on jotain, mikä on kaiken maallisen ja tavanomaisuuden yläpuolella. Olen kristinoppileireillä sanonut joskus nuorille, että kirkkoon ei tallustella kuin "Esson baariin", vaan me jo ovella pysähdymme ja teemme ristinmerkin. Pyhyyden kunnioitus on siis sitä, että erotamme tietyt asiat tavanomaisuuden yläpuolelle. Tämä koskee esimerkiksi Ehtoollista ja siihen valmistautumista. Ehtoollisen valmistavien rukousten lukeminen ei tee meistä yhtäkkiä pyhiä, mutta niiden kautta osaamme suhtautua Ehtoollisen edes jossain määrin suuremmalla hartaudella ja vakavuudella. Ehtoollinen vaikuttaa aina ja on meidän omasta valmistautumisesta kiinni, että mikä tuo vaikutus tulee olemaan.
Tämän pyhyyden kunnioituksen valossa ymmärrämme, että alttarin tulisi olla paikka, jonka tulisi olla erityisen rauhoitettu. Sen ei tulisi olla papiston oleskelutila, vaan siellä tulisi olla ainoastaan niiden papiston jäsenten, jotka siellä sillä hetkellä toimivat. Esimerkiksi piispallisessa ehtoopalveluksessa alttarissa on tavanomaisesti pelkästään toimittava pappi, sillä piispakin seisoo palveluksen ajan alttarin ulkopuolella solealla tai kirkkosalissa olevalla piispanistuimella. Pyhyyden kunnioitusta ei ole aina osattu oikein ymmärtää ja joskus ikonostaasi on nähty eräänlaisena suojana, jonka takana voi rauhassa seurustella. Tämä on tietenkin väärä periaate.
Alttariin meneminen ei ole niinkään sukupuolikysymys, vaan kyse on siitä, että sinne meneminen edellyttää tiettyä perusteltua tehtävää. Esimerkiksi nunnaluostareissa alttarin hoito ja alttaripalvelijan tehtävät voivat olla jonkun tietyn sisaren kuuliaisuustehtävä. Monissa seurakunnissakin kirkon isännöitsijänä on nainen, joka tehtävänsä puolesta joutuu asioimaan alttarissa. Oli kyse sitten mistä tahansa tehtävästä tai pappeuden asteesta, niin alttariin ei saa tarpeettomasti mennä ja tämä tarpeeton kulkeminen tulisi olla vielä vähäisempää jumalanpalvelusten aikana. Meidän pappienkin tulisi muistaa, että vieraillessamme muissa kirkoissa, niin alttariin ei mennä pelkästä uteliaisuudesta tai seurustelunhalusta.
Pyhän tilan rauhoittaminen koskee itse asiassa kaikkea liikettä kirkossa. Tarpeetonta liikettä syntyy alttarissa esimerkiksi sillä tavoin, jos valokytkimet on sijoitettu hajalleen, jolloin alttaripalvelijan täytyy jatkuvasti liikua alttarissa niiden vuoksi. Erityisesti vigiliassa näitä valojen sytyttämisiä ja sammuttamisia tapahtuu useaan otteeseen.
On tietenkin hyvä muistaa, että alttari ei ole aina ollut ikonostaasilla lähes ilmatiiviiksi eristetty erillinen osa, vaan alunperin yhteys alttarin kirkkosalin välillä on ollut selkeämpi. Joissakin kirkoissa on peruskorjauksen jälkeen pyritty palauttamaan tätä yhteyttä madaltamalla ja yksinkertaistamalla ikonostaasia. Näin on tehty esimerkiksi Oulussa. Lisäksi meidän tulee muistaa, että liturgiassa alttarissa ei tapahdu mitään niin salamyhkäistä, etteivätkö ihmiset voisi sitä nähdä. Varhaisemmassa liturgisessa perinteessä kaikki (papisto mukaanlukien) ovat olleet kirkkosalin puolella pyhien tekstien lukemisen ajan ja alttaripöydän äärelle on menty vasta siinä vaiheessa kun on ryhdytty toimittamaan Eukaristiaa.
Tänäkin päivänä opetusliturgioiden toimittamisessa on hyvä hyödyntää tsasounia, jossa kaikki tapahtuu yhtenäisessä tilassa. Lisäksi valmistelupöytä voidaan väliaikaisesti sijoittaa kirkkosalin puolelle, jolloin kaikilla on mahdollisuus nähdä liturgian valmistava osa, eli proskomidi.
