Johannes Siinailaisen sunnuntai (opetuspuhe)

Vietämme tänään Suuren paaston neljättä sunnuntaita. Olemme siis päässeet yli paaston puolenvälin. Kuulimme juuri evankeliumiluvun, jossa evankelista Markus kuvaa meille erään Kristuksen parantamisihmeen. Tässä yhteydessä mainittakoon, että Markus on evankelistoista se, jonka mukaista evankeliumia luemme käytännössä suhteellisen vähän. Osa näistä lukujaksoista liittyy Suureen paastoon sunnuntaipäiviin, jolloin me monesti kiinnitämme huomion ensimmäisenä päivän muistoon, kuten esimerkiksi tänään Johannes Siinailaiseen.  

Tutkikaamme kuitenkin tätä Kristuksen parantamisihmettä, vaikka se saattaakin tuntua meistä hyvin tavanomaiselta. Eräs mies oli pyytänyt Jeesuksen opetuslapsia parantamaan sairaan poikansa, mutta nämä olivat siinä epäonnistuneet. Nyt mies siis pyysi apua itse Jeesukselta. Ainakin osa pojan oireista viittaisi siihen, että hänellä olisi ollut kaatumatauti eli epilepsia. Tuohon aikaan monet nykylääketieteessä helposti selitettävät sairaudet nähtiin riivaajan toimintana.

Kaikkea Raamatusta löytyvää me emme voi kuitenkaan tieteellisesti selittää ja tässäkin tapauksessa meillä kuulijoina on vaarana joutua suoranaiseen ansaan. Kuinka helppoa olisikaan kuitata kaikki Kristuksen ihmeet järkeilemällä, jolloin uskoa ei tarvita ollenkaan.

Mutta onko kaikki lopulta aina sitä miltä se näyttää? Voimmeko me yhtäkkiä sanoa, että kaikki evankeliumista löytyvät poikkeavat käytökset ovat vain tauteja ja sairauksia? Eikö sekin ole mahdollista, että paha kätkeytyy noiden päällisin puolin tavanomaisten sairauksien taakse? Ja miksi ihmeessä pojan oireet pahenivat juuri silloin kun hän kohtasi Kristuksen?

Tämänkin evankeliumiluvun tapahtumat vaikuttavat meihin edelleen. Ne kysyvät meiltä, että uskommeko siihen, mitä me kuulemme, vai haluammeko selittää asiat jotenkin järkeilemällä? Paholaisen kavalin juoni on siinä, että me emme usko sen olemassaoloon, jolloin me emme myöskään tietoisesti kykene taistelemaan sitä vastaan.

Itse asiassa tässä kaikessa on lopulta kysymys USKOSTA ja nimenomaan siitä, että Kristus voi meitä auttaa.

Vankka usko ei ole lopulta itsestäänselvyys. Pojan isänkin usko oli lopulta hyvin hataralla pohjalla, vaikka hän keskusteli kasvokkain Kristuksen kanssa. Hänhän sanoi Kristukselle: ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit”.

Kristus vastasi miehelle: ”Kaikki on mahdollista sille joka uskoo”. Tässä kohden miehen vilpitön halu uskoon tulee esille, kun hän vastaa Kristukselle: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:22-24)

Evankeliumin kerrottu parantamisihme ja siihen liittyvä usko eivät jääneet ainoaksi opetukseksi. Opetuslapset halusivat tämän jälkeen tietää, että miksi he eivät kyenneet parantamaan poikaa.

Selvennykseksi on syytä mainita, että opetuslapset olivat jo ennen tätä tapahtumaa parantaneet sairaita. Tästä evankelista Markus mainitsee seuraavasti: ”Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen lähettääkseen heidät matkaan. Heidän tuli lähteä kaksittain, ja hän antoi heille vallan ajaa ihmisistä saastaisia henkiä. - - Niin opetuslapset lähtivät matkaan ja julistivat, että kaikkien tuli kääntyä. He karkottivat monta pahaa henkeä sekä voitelivat öljyllä sairaita ja paransivat heidät.” (Mark. 6:7,12-13)

Opetuslapset olivat nyt siis hämmentyneitä. Miksi ihmeessä tässä kohden he eivät kyenneet enää auttamaan, vaikka monen muun kohdalla he olivat aiemmin onnistuneet!?

Kristus sanoi opetuslapsille: ”Tätä lajia ei saa lähtemään kuin rukouksella ja paastolla.” (Mark. 9:29). Tällä hän tarkoitti sitä, että rukouksen ja paaston avulla ihminen kasvaa omassa uskossaan sellaiselle tasolle, että paha on voitettavissa.

Me voimme ymmärtää tämän hyvin niin, että heikko ei kykene ajamaan itseään voimakkaampaa pois. Heikko usko tai sen täydellinen puuttuminen tekee pahaa vastaan taistelemisen lähes mahdottomaksi.

Uskossaan vahvakaan ihminen ei voi luottaa vain itseensä ja omiin kykyihinsä, vaan hän turvautuu aina Jumalaan. Juuri tämän teki tuon pojan isä sanoessaan: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:24)

Tämä on erittäin hyvä opetus meille kaikille ja erityisesti suuren paaston aikana, jolloin meidän tulisi kasvaa ja kehittyä omassa uskossa. Paasto on loistava apuväline siinä, että me kehitymme omassa uskossamme. Me aloitamme tuon kehittymisen sillä, että hallitsemme kaikkea sitä mitä me laitamme suustamme sisälle. Tällöin me itsehillinnän kautta opimme hallitsemaan omia tekojamme.

Seuraava askel onkin hallita sitä, että mitä me puhumme. Monet turhat puheet johtavat riitoihin ja erimielisyyksiin jonka myötä voimme rikkoa suhteemme lähimmäisiimme. Viimeisenä ja kaikkien suurimpana haasteena on oppia hallitsemaan omia ajatuksia jotka edeltävät puheita ja tekojamme. Viisas ihminen hallitsee ajatuksiaan ja pystyy näin jo ennalta ehkäisemään pahoja puheita ja tekoja.

Paaston ja rukouksen päämääränä on opettaa meitä toimimaan Kristuksen esikuvan mukaisesti. Ihminen joka toimii Kristuksen opetuksen ja esikuvan mukaan on hyvä ihminen. Sellainen ihminen elää Jumalan tahdon mukaista elämää ja hän on myös omassa uskossaan voimakas. Hetkessä emme tätä voi mitenkään saavuttaa, mutta kärsivällisyyden ja Jumalaan turvautumisen avulla kaikki muuttuu mahdolliseksi. Jos tunnemme olevamme uskossamme heikkoja, niin älkäämme lannistuko, vaan kääntykäämme Kristuksen puoleen ja huutakaamme: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:24)

Typeriä väittelyitä ja supermarket-ortodoksisuutta

Apostoli Paavali muistutti Tiitusta siitä, ettei tämä ajautuisi typeriin väittelyihin. Hieman kiivaassakaan keskustelussa ei ole tietenkään mitään vikaa jos sen ansiosta ihmisten asenteet avartuisivat. Valitettavasti monet väittelyt ovat sillä tavoin typeriä, etteivät ne johda mihinkään hyvään. Nettimaailma tarjoaa oivallisen pohjan tällaisille keskusteluille jota ovat käytännössä ensimmäisestä rivistä lähtien tuhoon tuomittuja. Ilmeisesti tietokoneen ääressä kirjoittelu poistaa tarpeettomia estoja ja aika monenkirjavaa tekstiä alkaa helposti syntymään.

Vihan vimmassa ihminen voi kirjoittaa hyvinkin harkitsemattomia asioita. Asian voisi tietysti kuitata sillä, että vihainen ihminen on oikeastaan täyttä ymmärrystä vailla, joten tällaiset tunteenpurkaukset pitäisi antaa helpommin anteeksi. Tämä on varmasti totta, mutta samanaikaisesti ihminen kiivaudessaan myös paljastaa todellisen minänsä. Silloin hänen ulkoinen roolihahmonsa häviää hetkeksi ja hän paljastaa omat ajatuksena juuri sellaisena niin kuin ne ovat. Tämä voi olla jopa tiedostamatta joidenkin  provokaattoreiden tarkoitus: Saada toinen osapuoli pudottamaan tahdikkuutensa vaatteet ja paljastamaan itsensä täydellisesti koko suurelle joukolle.

Kirkon pitää tietysti näkyä netissä, koska ihmiset viettävät siellä niin paljon aikaansa. Netti on myös se paikka josta tiedonjanoiset ihmiset etsivät lisää tietoa. Tämän lisäksi netti on myöskin se paikka, joka mahdollistaa nämä typerät väittelyt. Meillä Suomessa on ollut monia asioita otsikoissa, jotka hyvin selkeästi sotivat kristillisiä ihanteita vastaan. Jotkut odottavat, että kirkon työntekijöiden pitäisi reagoida näihin päivänpolttaviin otsikoihin ja voimallisesti perustella kirkon opetusta tuolle suurelle joukolle.

Tämä on varmasti aivan oikein, mutta kaikkea ei voi laittaa nettiin tuosta vain - periaatteella. Valitettavan usein tiettyjen asioiden nostaminen esille ja siitä keskustelu voi olla joskus myös täysin hyödytöntä. Tämä taas johtuu siitä, että toinen osapuoli on näkemykseensä lukkiutunut ja kaikenlaiset perustelut ovat tällöin hyödyttömiä. Esimerkiksi vapaa-ajattelijalle on turha selittää uskon hyviä puolia, koska hän näkee uskon puhtaasti kielteisenä asiana. Periaattessahan hyödyttömiin asioihin ei pitäisi edes reagoida, koska kirkon ei tarvitse mukautua ulkopuolelta tuleviin ärsykkeisiin. Miten voit perustella asioita esimerkiksi Raamattuun ja Traditioon vedoten, jos toinen osapuoli ei tiedä, eikä edes halua ymmärtää kummastakaan asiasta mitään?

Paljon suurempi uhka nousee itse asiassa kirkon sisältä päin. Tämän päivän harhaoppia voisi kutsua "supermarket ortodoksisuudeksi". Siinä ihmiset poimivat mukavia ja itselleen mieleisiä asioita ortodoksisen elämäntavan hyllyltä ja jättävät itselleen kiusalliset asiat paikoilleen. Sitä voisi verrata ihmiseen, joka haluaa etsiä itselleen sellaisen lääkärin, joka sanoo että "olet terve", vaikka asia ei olisikaan näin. Tämän päivän harhaopissa ihminen haluaa muuttaa kirkkoa, vaikka todellisuudessa kirkon pitäisi muuttaa ihmistä. Mutta uskossa ja kirkon elämässä pitää olla se selkäranka, joka pitää kaiken koossa. On asioita jotka pitää sanoa ääneen, vaikka ne saattaisivat joidenkin mielestä kuulostaa pahalta ja epätasa-arvoiselta. Rukoilemme tietysti kaikkien ihmisten puolesta, mutta kuitenkin meillä on rukouksia, joissa rukoillaan erityisesti niiden puolesta, jotka toimivat oikein. Eräässä rukouksessa rukoillaan niiden piispojen puolesta, "jotka oikein opettavat Sinun totuutesi sanaa". Toisessa rukouksessa taas rukoillaan erityisesti niiden puolesta, "jotka ovat oikeista syistä jääneet tänne tulematta".

Kirkon ei kuulu heristellä nyrkkiä ja tuomita ihmistä alimpaan helvettiin. Näin ei voi tehdä. Mutta kirkossa pitää pystyä kuitenkin sanomaan ääneen, että mikä on oikein ja mikä on väärin. Ja vääryyttä on esimerkiksi sellainen supermarket ortodoksisuus, jossa uskonmukaista elämää toteutetaan vain omien mieltymysten mukaan. Me ihmiset omassa inhimmillisessä heikkoudessamme teemme joka päivä vääriä asioita. Mutta niin kauan kun pystymme myöntämään omat heikkoutemme, niin kuljemme oikeaan suuntaan. Sen sijaan jos uskottelemme itsellemme että väärät asiat ovatkin oikeita, niin silloin olemme eksyksissä. Tässäkin suhteessa paasto on meille mahdollisuus. Paaston ensimmäisellä viikolla luetaan Andreas Kreetalaisen katumuskanoni. Jonkun mielestä sen tekstin on äärimmäisen syyllistävää, vaikka tästä ei ole kysymys. Katumuskanoni muistuttaa meitä siitä, että me ihmiset emme ole täydellisiä, mutta kaikesta huolimatta meillä tulisi olla pyrkimys täydellisyyteen. Tämän vuoksi meille on annettu ne ihanteetkin joiden mukaan meidän tulisi elää.

Keväinen junamatka

Mitä siitä seuraa kun alkaa kirjoittaa aatoksiaan junassa? Siis ihan rehellisesti sitä mitä päässä milläkin hetkellä liikkuu...

Seuraan kevään kulkua junan ikkunasta. Maisemat kiitävät nopeasti ohi, mutta tästä huolimatta kevään merkit eivät jää huomaamatta. Pajunoksissa on jo pieniä kissoja. Huomaan miettivänä jo, että jos kevät on näin varhaisessa ja pääsiäinen niin myöhäisessä, niin minkälaisia oksia olen keräämässä palmusunnuntain alla virpomavitsoiksi? Maalaan mielessäni jo hitusen koomista kauhukuvaa siitä, kuinka kukkivat pajunoksat saavat allergikot juoksemaan kasvojaan pidellen ulos kirkosta, samalla kun he epätoivoisesti yrittävät kaivaa  astmapiippujaan esille. Vakavalla sairaudella ei sovi tietysti laskea leikkiä, mutta kaikki kasvojaan pitelevät ja köhivät ihmiset kirkossa eivät ole oikeasti sairaita. Tämä on totisinta totta kristinoppileirillä, jossa monet nuoret pääsevät haistamaan suitsukkeen tuoksua lähietäisyydeltä. Hetken päästä yksi hieman teatraalisesti yskäisee, kohta joku toinen ja hetken päästä kolmas pitää nenästään kiinni. Kylläpäs nyt on nenänpäätä ärsyttävä tuoksu. Normaali ihminen antaisi kaikki myötätuntonsa näille nuorille, jotka joutuivat näin äkisti kosketuksiin "voimakkaan" suitsutussavun kanssa. Niin varmasti minäkin, ellen olisi vuosien varrella nähnyt, että nämä kirkossa nenänpäästään pitelevät sankarit, ovat vajaata tuntia myöhemmin puuliiterin takana tupakka suussa. Se siitä ärsyttävästä tuoksusta sanon minä.

Katseeni palaa keväisiin maisemiin. Yksinäinen töyhtöhyyppä seisoo lumisella pellolla. Mikähän kertoo etelässä lomaileville linnuille, että nyt on aika palata sinne pohjoiseen? Oli miten tahansa, niin tuon töyhtöhyypän tiedot varhaisesta keväästä ovat osittain liioiteltuja. Ainakin tuon kyseisen pellon kohdalla pesintää saa odottaa vielä pienen tovin ja mitä sitten käy kun pesä on lopulta valmis? "Hyvässä lykyssä" traktori jyrää sen kevättöiden aikana silpuksi ja työhtöhyyppä parka saa aloittaa kaiken alusta. Kuinka moni lopulta tietää minkälainen lintu on töyhtöhyyppä? Se on sentään helposti tunnistettavissa oleva lintu töyhtönsä ansiosta. Mutta valitettavasti suurin osa ihmisistä ei erota eläimiä toisistaan. Varis, harakka vai naakka? Kimalainen, ampiainen vai mehiläinen? Nimiä kylvetään miten sattuu, jolloin lopulta kaikkialla on vain pelkkiä variksia ja ampiaisia, vaikka asiahan ei näin ole.

Maisemat vaihtuvat ja pellot vaihtuvat järvimaisemaan. Pielisen jäällä pilkitään sinnikkäästi. Kuinkahan pitkään nämä uskaliaat kalastelijat viitsivät vielä jäälle mennä? Kyllähän heidän luulisi tietävän mitä tekevät? Kaikesta huolimatta joka syksy joku vajoaa heikkoihin jäihin ja yhtä lailla joku toinen tekee saman tempun taas keväällä. Välillä menee jäiden läpi pelkkä mies ja välillä menee sekä mies että kelkka. Pelkäävätköhän nämä ihmiset koskaan, kun menevät jäälle myöhemmin keväällä? Ja missä kulkee rohkeuden ja hulluuden välinen raja? Sen olen joskus kuullut, että rohkeutta ei ole se että ihminen ei pelkää, vaan se että hän omista  peloistaan huolimatta uskaltaa mennä. Mutta tämä sanonta taisi liittyä enemmän sodankäyntiin, kuin harrastuskalastukseen. Uhkarohkean jäälle menemisen voisi ymmärtää paremmin silloin kun kyseessä olisi välttämättömän ravinnon hankkimisen henkensä säilyttämiseksi. Itselläni ei kuitenkaan ole aikomusta mennä tarpeettomasti kevätjäälle kävelemään. Muut voivat tehdä sen minun puolestani.

Uimaharju. Paikkakunta on kuuluisa sellutehtaasta ja valtavista puupinoista rautatien varrella. Nuo valtavavat puupinotkin menisvät kuulemma aika lyhyessä ajassa, ellei niitä täydennettäisi koko ajan. Nenään tulee tuttu käry. Tuulee jälleen oikeasta suunnasta. Joku älyniekka sanoisi, että "raha se vain haisee". Kenties niin, vaikka itselleni mieleen tulee enemmän puolimädäntyneen kaalisopan katku. Vanhempi polvi tietää kertoa, että ennen muinoin sellutehtaat haisivat vieläkin väkevämmin ja tätä nykyä haju on lähestulkoon miellyttävää siihen verrattuna. Olkoot vain. Autoissa on onneksi olemassa sisäilmankierto näitä "miellyttävyyksiä" varten, vaikka eivät autotkaan ole ilmatiiviitä. Aina jostain raosta se tuttu tuoksu käypi nenänpäähän. Monet paikkakunnat ovat tuttuja juuri paperitehtaistaan, vaikka niissä saattaisi löytyä myös jotain muuta mielenkiintoista. Mietitäänpäs nyt? Varkaudessa on Severi Suhonen ja mekaanisen musiikin museo. Valkeakoskella se joku urheiluseura. Imatralla on se koski (vaikka se tehdas taitaa olla Joutsenossa). Ja Uimaharju taas on tunnettu…ei. Ei tule mieleen mitään.

Metsää ja taas lisää metsää. On soita ja umpiryteikköä. Vaaroja ja järviä ja vaikka mitä. Välillä tulee sellainen olo, että tuonne sitä pitäisi päästä käppäilemään. Mutta kuinka kauan sitä jaksaisi siellä sitten kulkea? Missä vaiheessa alkaisi väsyttää? Ja missä vaiheessa tulee sellainen kutina, että mitä jos karhu tulee vastaan? Välillä syksyisillä marja- ja sienireissuilla tulee yskittyä ja äännähdeltyä hyvin liioitellusti. Ihan vain siltä varalta, että kaikki karhut pysyisivät loitolla. Kuulemma moni karhu on nähnyt monta marjastajaa, mutta harva marjastaja on nähnyt karhua. Kenties parempi niin. Olen joskus miettinyt, että mitä sitä tekisi jos törmäisi karhuun. Jos olisi tarpeeksi välimatkaa niin sitä varmaan perääntyisi rauhallisesti. Uhkaavammassa tilanteessa olisi parempi kai heittäytyä maihin ja lojuta siinä tarpeeksi pitkään. Kilpajuoksuun en lähtisi karhun kanssa. Eikä se puuhun kiipeäminen olisi yhtään sen kannattavampaa. Kummatkin näistä edellämainitusista asioista karhu osaa huomattavasti paremmin kuin ihminen.

Maisemat vilahtelevat edelleen vauhdilla ohi. Kello on kohta puoli yhdeksän. Nyt on sopiva tilaisuus käydä junan vessassa. Nurmes - Joensuu välillä kulkee poikkeuksellisesti vanha kunnon dieselveturilla varustettu juna, jossa on siis nämä vanhat vaunutkin. Junan vessa toimii kuten junan vessan kuuluukin toimia. Muistan nuorison kauhistelleen kyseistä vessaa sanoen: "Sieltä näkyy se rata, kun sitä vessaa huuhtelee siitä polkimesta". Näinhän se on. Eihän se vessa muutoin niin hyvin toimisikaan. Eräs ystäväni oli aikoinaan töissä rautateiden kunnostuspuolella. Hän kehuskeli sillä, että "harvassa ovat ne työmaat, jonne ihmiset saavat surutta paskoa". Tosin, harvassa on enää niitä junia, joissa vessat toimivat kuten junan vessat toimivat. Nämä nykyajan junien vessat ovat hieman liian epämääräisiä. Ei oikein tiedä, että miten se ovi ylipäätänsä aukeaa? Vielä epäilyttävämpää on itse huuhtelu. Olen kuullut ulkomailla sattuneesta kauhutarinasta, jossa vessan alipaine oli hetkellisesti muuttunut ylipaineeksi ikävin seurauksin. Tarinan paikkansapitävyydestä ei ole nyt täyttä varmuutta, mutta kyllähän se ratapölkkyjen näkyminen vessan reiän läpi luo sellaista tiettyä turvallisuudentunnetta.

Harmaa pilvinen taivas on muuttunut keväisen kirkkaaksi siniseksi taivaaksi. Keväinen taivas on jotenkin niin erilainen kuin muiden vuodenaikojen taivaat. Tunne voi tietysti olla yhtä näennäisen psykologinen kuin ensi suitsutussavu kristinoppileiriläisen nenässä, mutta keväässä on jotain todella mukavaa. Ehkä parasta siinä on tietysti se, että se johtaa kesään, joka on vuodenajoista miellyttävin. Tunne taitaa olla sama kuin juhlien aatoissa. Itse juhla on kohta alkamassa. Kyllä sitä kelpaa odottaa. Sama on keväässä. Kesä on vielä tulossa. Ja sitten kun kesä koittaa, niin minunlaiseni peruspessimisti sanoo kesän olevan ehtoopuolella kun ensimmäisen horsmat alkavat kukkia ja syksy alkaa uhkaavasti lähestyä. Sanotaan sitä onneksi, että "pessimisti ei pety". Ja kyllähän se syksy on aina seurannut ennemmin tai myöhemmin horsmien kukintojen jälkeen. Mutta eipä mennä asioiden edelle. Nyt pitää pakata kamat ja nousta yhdestä junasta pois ja siirtyä seuraavaan junaan. Siis sellaiseen junaan, jonka vessasta ei näy ratapölkkyjä.

Katoamatonta katoavaisen sijaan

Kuva: Anssi Okkonen

Koska elämme paaston aikaa, niin meidän on hyvä palauttaa mieliin se, että mitä kaikkea paasto pitää sisällään. Puhumme tietenkin paljon ruokapaastosta, mutta tutkikaamme vielä Sovintosunnuntaista tuttua evankeliumilukua, jossa Kristus vuorisaarnassaan opettaa seuraavasti:
”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” (Matt. 6:19-21)

Miten tämä sitten liittyy suureen paastoon?
Paastossa kyse on siitä, että osaisimme asettaa elämässämme olevat asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Mihin me käytämme aikaamme ja mihin rahaamme?
Mitkä asiat vaikuttavat elämäämme? Vai voimmeko jopa todeta, että jotkin maalliset asiat hallitsevat meitä, emmekä me enää niitä?

Me ihmiset kiinnymme sellaisiin asioihin joiden me uskomme tekevän meistä onnellisia. Ja monesti nämä onnellisiksi tekevät asiat ovat ainakin meille annetuissa mielikuvissa aineellisia asioita. Asioita joita voimme esitellä muille, asioita joita voi varastoida tai säästää.

Mutta nämäkö maalliset asiat todella takaavat onnellisuuden?
- Eikö tätä kaikkea yhdistä juuri se, että ne ovat katoavaista. Tai voisiko nykypäivänä puhua siitä, että niitä ei välttämättä koi ja ruoste tuhoa, vaan tuo viihde-elektroniikka ja muut kulutustavarat tuhoutuvat itsestään muutamassa vuodessa, jolloin on meidän luonnollisesti saatava uusi tilanne.

Itse asiassa nykypäivänä me myös monesti heitämme täysin toimiviakin asioita pois vain sen vuoksi, että ne ovat näennäisesti vanhentuneet. Esimerkiksi kännykkä muuttuu mielestämme niin nopeasti vanhanaikaiseksi, että sehän on vain pakko vaihtaa.

Mutta Kristus varoittaa juuri kaikesta tästä. Miksi me kokoamme tämän kaltaisia aarteita maan päälle, joista ei ole meille viimeisellä tuomiolla mitään hyötyä. Ja kuinka paljon näistä asioista on todellista hyötyä edes tässä ajallisessa elämässä?
 
On tietysti hyvä tunnustaa se, että omaisuus ja muut aineelliset asiat eivät ei itsessään pahaa, vaan ne voivat olla jopa välineitä hyvän tekemiseen, tai kuten
kirkkomme tunnettu opettaja pyhä Johannes Krysostomos on sanonut:
”Toisaalta, omaisuuden voi nähdä hyvänä asiana suurimmalle osalle ihmisistä. Mutta tämä ei ole täysin totta; se riippuu siitä, miten käytämme sitä. Jos omaisuus itsessään olisi hyvä asia, niin silloinhan jokaisen varakkaan ihmisen tulisi olla hyvä ihminen. Kuitenkaan kaikki rikkaat eivät ole hyveellisiä, vaan ainoastaan ne jotka osaavat käyttää omaisuuttaan vastuullisesti. Sen vuoksi omaisuus itsessään ei ole hyvää, vaan se on vain väline hyvän tekemiseen.” (Kommentaari Jesajasta 3)

Itse asiassa melkeinpä mikä tahansa aineellinen asia voi olla meille hyväksi, jos me osaamme käyttää niitä oikein. Esimerkiksi tietotekniikka palvelee ihmistä, mutta yhtä lailla se voi tehdä hänestä siitä riippuvaisen. Televisio-ohjelmat voivat opettaa meitä paljon, mutta turhien asioiden seuraaminen voi taas tarpeettomasti kuluttaa aikaamme. Ruoka on sopivassa määrin hyväksi, mutta liika ruoka epäterveellistä.
Monet asiat ovat siis kohtuudella käytettynä meille hyvää jopa tarpeellista, mutta kohtuuttomasti käytettynä ne taas muuttuvat huumeeksi ja tätä kautta suoranaiseksi myrkyksi.

Paaston eräs tarkoitus on vieroittaa meidät sellaisista asioista, jotka toimivat suoranaisina esteinä pelastuksellemme. Miksi meidän pitäisi kiinnittää liiaksi huomiota sellaiseen, millä ei lopulta ole meille merkitystä?
Jos opimme arvostamaan rakkautta, hengellisiä asioita ja kaikkia hyveitä enemmän niin samalla huomaisimme, että olemme saavuttaneet jotain katoamatonta. Ja tässä itse asiassa piilee myös se että miten me ihmiset suhtaudumme kuolemaan.

Jos ihminen on kaikessa kiintynyt vain maallisiin asioihin, eikä kykene ymmärtämään, että on olemassa myös hengellisiä asioita, niin silloin hän pelkää kuolemaa, koska hän myös pelkää menettävänsä kaiken. Kuolema on kaiken loppu ja iankaikkisuudessa ei ole mitään. Ja itse asiassa juuri tällaisen iankaikkisuuden tuo ihminen on silloin itselleen myös luonut.

Jos ihminen taas kykenee rakastamaan hengellisiä asioita ja toimimaan Jumalan tahdon mukaan, eli noudattamaan Kristuksen opetusta, niin silloin hän ei sido itseään katoavaisuuteen, vaan häntä odottaa sanoinkuvaamattomat rikkaudet iankaikkisuudessa. Juuri tämän vuoksi kirkkomme pyhät eivät pelänneet kuolemaa, vaan itse asiassa odottivat sitä rauhallisin mielin. He tiesivät saavansa vihdoin odottamansa palkinnon.

Paasto kannustaa meitä kiinnittämään  huomion oikeanlaisiin asioihin. Sellaisiin asioihin, jotka eivät tuo vain hetkellistä ajallista mielihyvää. Jos opimme rakastamaan katoamattomia asioita, niin silloin myös tässä ajassa emme olisi enää edes samalla tavoin onnettomia, koska onnellisuutta eivät tuo enää katoavaiset asiat, vaan katoamattomat.

Julkista paastoa... mutta ei ulkokultaista

 

Sovintosunnuntaina luettu ote Kristuksen vuorisaarnasta antaa meille ohjeen siitä, että miten meidän tulisi oikealla tavalla paastota. Kristus opettaa seuraavasti:

”Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet.” (Matt. 6:16)

Juuri tämä opetus saattaa myös hämmentää meitä. Jos paastosta ei saa kerran tehdä ulkoista asiaa minkä muut ihmiset näkevät, niin miten me oikein silloin pystymme julkisesti paastoamaan?

Kenties meidän onkin asian selvyydeksi tarkasteltava hieman sen ajan  paastoamista. Siihen näet kuuluivat ulkoiset merkit, kuten itsensä pyyhkiminen tuhkalla ja säkkivaatteeseen pukeutuminen. Näin muut ihmiset saattoivat nähdä, että kuka hurskaasti halusi noudattaa paastoa. Kristus ei tässä kohden moittinutkaan sitä, että paasto näkyisi muille, vaan sitä, että ihminen näytti pelkästään paaston ulkoisia merkkejä ja jätti todellisen hengellisen ja sisäisen paaston ja elämänmuutoksen tekemättä.

Kyse oli ikään kuin jostain näytelmästä, jossa esiintyjät pukivat roolivaatteet päälle ja näyttelivät sellaista hahmoa, joka poikkesi heidän todellisesta persoonastaan. Kristus tuomitsi ulkokultaisen näyttelemisen, mutta ei sitä, etteikö paastoaminen voisi kuitenkin tulla esille silloin kun sitä vilpittömin mielin harjoittaa.

Kristus sanoo, että pelkästään ulkoisen hurskastelun takia paastoavat ovat jo saaneet palkkansa. He ovat saanet tässä ajassa sen haluamansa ulkoisen kunnioituksen ja ihailun muilta ihmisiltä, kun näyttäytyvät tuhkattujen kasvojensa ja säkkikankaisten vaatteidensa vuoksi riutuneilta. Mutta me emme saa paastota muiden ihmisten vuoksi, vaan itsemme vuoksi. Ja me emme saisi hakemalla hakea kiitosta ja palkintoa tässä ajassa, vaan toiminnan tulisi tähdätä palkintoon, jonka saamme iankaikkisuudessa.

Paaston ulkonaiset asiat eivät itsessään auta, jos ne eivät johda mihinkään. Muistammeko profeetta Joonan, jonka Jumala lähetti viemään sanomaa niniveläisille:

”Sen kuultuaan Niniven asukkaat uskoivat Jumalaan. He julistivat paaston, ja niin ylhäiset kuin alhaisetkin pukeutuivat säkkivaatteeseen. Kun Joonan sanat tulivat Niniven kuninkaan korviin, hän  nousi valtaistuimeltaan, riisui viittansa, pukeutui säkkivaatteeseen ja istuutui tomuun.

-- (Kuningas) käski kuuluttaa koko Ninivessä: --Kaikkien, niin ihmisten kuin eläintenkin, on kuljettava säkkivaatteeseen puettuina, kaikkien on huudettava Jumalaa täysin voimin. Jokainen kääntyköön pahoilta teiltään ja hylätköön väärät tekonsa. Ehkä Jumala silloin luopuu aikomuksestaan, leppyy ja antaa hehkuvan vihansa laantua, ja me pelastumme.

Jumala näki, että he kääntyivät pahoilta teiltään. Niin hän muutti mielensä eikä sallinutkaan onnettomuuden kohdata niniveläisiä, vaikka oli sanonut tuhoavansa heidät.” (Joona 3.luku)

Jumala ei pelastanut Niniveä tuhkan ja säkkikankaaseen pukeutumisen vuoksi, vaan nimenomaan sen vuoksi, että ihmiset ”kääntyivät pahoilta teiltään”. Ulkoinen toiminta tuki ja osaltaan heijasti tuota ihmisen sisäistä kääntymystä, mutta itsessään ulkoiset asiat eivät ole riittäviä.

Mutta vaikka meitä kannustetaankin välttämään tällaista vääränlaista ulkokultaisuutta, niin  hyvien tekojen ei tarvitse kuitenkaan pysyä salassa. Opettaahan Kristus meitä myös seuraavasti: ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:16)

Miten tämä sitten on toteutettavissa?

Meidän tulee paastota ja rukoilla niin, että se tapahtuu julkisesti, jolloin me voimme olla muille kannustavana esimerkkinä. Erityisesti meillä Suomessa esimerkkinä oleminen on tärkeää, sillä liian monet uskonnolliset tavat ja arvot ovat hävinneet kansan keskuudesta. Jos me peittäisimme omasta elämästämme kaiken uskonnollisuuden, niin kohta meillä ei olisi enää mitään jäljellä. Siksi meillä tulee olla rohkeutta toimia julkisesti vailla häpeää.

Mutta samanaikaisesti me emme kuitenkaan saa itse mainostaa itseämme, koska silloin nuo hyvät asiat menettäisivät niiden todellisen hyödyn. Monet kirkon pyhistä ihmisistä tulivat tunnetuksi juuri siitä, että he eivät milloinkaan hakeneet kunniaa itselleen. Pyhät ihmiset eivät osoittaneet itseään, vaan he osoittivat Jumalaa.

Paasto ei ole siis vain tapa tai hurskauden osoittamista ulospäin. Sen tarkoituksena on auttaa meitä muuttumaan sisältä päin uusiksi ihmisiksi, joilla on terve suhde Jumalaan ja lähimmäisiin. Kun paastoamme, niin paastotkaamme vilpittömästä muutoksen ja pelastuksen halusta, ei vain siksi, että paasto on vain jokavuotinen tapa. Ensimmäinen ja tärkein askel muutoksessa on se, että me haluamme muuttua. Aivan kuten Tuhlaajapojallakin syttyi halu palata takaisin isänsä kotiin. Niinpä ensimmäinen askel meidänkin paastossa ja lopulta myös pelastuksessamme on se, että me sitä todellakin haluamme.

Ajan pyhittäminen ja liturginen rikkaus

”Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.”
- Näillä sanoilla aloitetaan pyhä liturgia. Tuossa alkusiunauksessa todetaan, että Jumalan valtakunnan pyhyys tulee todelliseksi jo tässä ajassa. Jumalan puoleen kääntyminen on tämän ajan pyhittämistä. Meillä on suuri kiusaus unohtaa, että ilman Jumalaa ei olisi myöskään ihmistä. Me kuulumme Jumalalle ja koko tämä aika on Jumalan aikaa. Omistautuminen Jumalalle ja jumalallisen pyhyyden todeksi eläminen on tuota ajan pyhittämistä.

Ajan pyhittämisen lähtökohtana on rukous. Jos tutkimme rukouskirjaa, niin löydämme sieltä monia rukouksia, joita voimme käyttää henkilökohtaisessa rukouselämässämme. Yleisimmät rukoukset ovat tietysti aamu- ja iltarukoukset, sekä rukoukset aterioiden yhteydessä. Kaikkien rukousten tarkoituksena on tietyn asian tai hetken pyhittäminen. Me pyydämme Jumalalta siunausta kaikelle toiminnallemme. Eräällä tavalla voisi sanoa, että  rukous auttaa meitä kantamaan Jumalaa mukanamme. Tämän vuoksi suuria kilvoittelijoita ja rukoilijoitakin joskus kutsutaan ”Jumalan kantajiksi”. Tämän päämäärään saavuttaminen ei edellytä aina rukouskirjaa, vaan joskus rukous voi olla vapaata ja yksinkertaista. Oikea rukous on rakentavaa keskustelua Jumalan kanssa, vailla toisten tuomitsemista, itsekehua tai ylpeyttä. Yhtä aikaa hyvän ja huonon esimerkin rukouksesta antaa meille Kristuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:9-14).

Entä sitten yhteinen rukous kirkon seinien sisällä? Onko siellä tapahtuva ajan pyhittäminen aina ollut samankaltaista? Eroaako tämän päivän liturginen elämä siitä, mitä se on ollut aiemmin? Itse liturgia on muuttunut ajan saatossa, mutta silti se edelleen kantaa sisällään ortodoksisen tradition ydintä. Jos haluamme päästä sisälle ortodoksisuuteen, meidän täytyy silloin ensimmäisenä astua sisälle kirkkoon ja osallistua jumalanpalveluselämään. Ortodoksisuus vailla rukousta olisi hyvin onttoa tai oikeastaan sitä ei silloin voisi edes kutsua ortodoksisuudeksi.

Jos meillä olisi mahdollisuus elää täydellisesti kirkollisen kalenterin ja siihen liittyvien päivittäisten jumalanpalvelusten mukaan, saisi ajan pyhittäminen aivan uuden merkityksen. Seurakunnissa toimitetaan pääsääntöisesti vain viikonlopun ja suurten juhlien jumalanpalveluksia, jolloin me siirrymme ikään kuin juhlasta juhlaan, erottamatta sitä enää tavallisesta arjesta. Tämän vuoksi on vaarana, että juhlapalveluksetkin voivat alkaa tuntua arkipäiväisiltä. Jokainen meistä voi kuitenkin lukea ehtoo- ja aamupalveluksen kotioloissa, sillä niiden perustekstit löytyvät käytössämme olevasta laajemmasta rukouskirjasta, Orologionista. Tämän lisäksi internetistä löytyy suuri joukko muita tekstejä, jotka liittyvät esimerkiksi päivän pyhän muistoon.

Elämme tällä hetkellä Suomessa liturgisessa elämässä ja sen myötä ajan pyhittämisessä uudenlaista aikakautta. Voisi sanoa, että olemme löytäneet niitä rikkauksia, jotka ovat olleet meiltä kadoksissa, mutta jotka kuitenkin kuuluvat vahvasti liturgiseen perinteeseen. Vieläkin kuulee puhuttavan siitä, että meillä ortodoksisessa kirkossa samat veisut toistuvat jatkuvasti ja valinnanvaraa on hyvin vähän. Tämä harhakuvaan on vaikuttanut sekin, että radioitavat jumalanpalvelukset ovat lähes poikkeuksetta liturgioita, joissa vaihtuvien tekstien määrä on suhteellisen vähäinen. Liturgia on luonnollisesti  palveluksista keskeisin, mutta sen keskipiste on Ehtoollinen, johon kukaan ei radion välityksellä voi kuitenkaan osallistua.
Ehtoo- ja aamupalvelukset ovat tekstien monipuolisuudeltaan liturgiaan verrattuna aivan toista luokkaa. Jokaiselle kirkkovuoden kalenteripäivälle on olemassa omat tekstinsä (minea) joidenka rinnalla kulkee viikonpäivän muistoon liittyvä kahdeksansävelmistö (oktoehos). Lisäksi suuren paaston (triodion) ja pääsiäiskauden (pentekostarion) tekstit tuovat tähän kaikkeen oman värinsä. Suomen kielelle on siis jo käännetty on tuhansia sivuja jumalanpalvelustekstejä, jotka kuvaavat äärettömän kauniisti pyhien ihmisten elämää ja juhlien tapahtumia. Ne eivät ole äskettäin keksittyjä, vaan ne ovat kuuluneet hyvin pitkään olennaisena osana liturgiseen perinteeseemme. Näiden käyttämättä jättäminen ja palvelusten kohtuuton lyhentäminen on suoranainen rikos kirkkomme traditiota kohtaan.

Ortodoksinen kirkko on tunnettu yhdenmukaisuudestaan liturgisessa elämässä. Menimmepä minne maailmankolkkaan tahansa on liturgia aina peruskaavaltaan samanlainen ja sitä on tästä syystä helppo seurata. Yhdenmukaisuudesta huolimatta käytännön erojakin löytyy, jopa Suomessa. Esimerkiksi monissa Karjalan hiippakunnan seurakunnissa lähes kaikki liturgian rukoukset luetaan ääneen, kun taas toisaalla näistä rukouksista luetaan ääneen ainoastaan viimeiset lauseet. Liturgian niin kutsuttujen salaisten rukousten ääneen lukemisen tärkeä puolestapuhuja oli Yhdysvalloissa vaikuttanut isä Alexander Schmemann jonka opetusta arkkipiispa Paavali sovelsi käytäntöön Suomen ortodoksisessa kirkossa. Tapa lukea rukouksia niin että kirkkokansakin ne kuulee ei ole uusi käytäntö, vaikka sitä liturgiseksi uudistukseksi kutsutaankin, vaan se on rukousten syvyyden uudelleenlöytämistä. Liturginen elämä ja ajan pyhittäminen ei voi olla paikalleen pysähtynyttä, sillä elämään kuuluu muutos ja kasvaminen sekä myös sellaiset oivallukset, jotka antavat meille uusia eväitä matkallamme pelastukseen. Joskus nuo oivallukset ovat sitä, että löydämme liturgisesta perinteestä niitä asioita, jotka ovat syystä tai toisesta olleet pitkään ajan hiekkaan hautautuneita.


Tämä kirjoitukseni on julkaistu aiemmin Aamun Koitossa (en muista milloin).