Kuulumisia ja pari linkkiä

Tämä aika on kirkkovuoden tapahtumarikkainta aikaa. Tietysti tämä on papille myös työntäyteisintä aikaa, mutta juhlan riemullinen luonne peittoaa kaiken sen väsymyksen, mitä tässä saattaa hiljalleen kertyä.
Suurimman ponnistelun pitkiin aikoihin tein viime viikolla, jolloin kävin "propagandakampanjaa" oikean virpomisperinteen puolesta. Aiemmin julkaisemani mielipidekirjoituksen laitoin muutamaan lehteen ja lisäksi kävin kouluissa ja lastentarhoissa puhumassa virpomisen merkityksestä.  Samalla kertaa siunattiin lasten tekemät virpomavitsat.
Erityisen iloinen olen ollut siitä, että täällä maaseudulla kristinuskolla on paljon enemmän merkitystä kuin etelän suurissa kaupungeissa. Kouluissa suhtaudutaan avoimesti meidän kristilliseen perinteeseen ja arvomaailmaan ja sitä pyritään myös tukemaan. Kaukana ovat täältä ne taistelut, joissa laulun sanojakin väännetään mahdollisimman neutraaleiksi, jottei kukaan ei-uskovainen niistä loukkaantuisi. Valitettavaa on, että uskontoallergia alkaa samaan suoraan sanottuna pelottavan koomisia piirteitä.
Surullinen olen myös siitä, että jo toisena vuonna peräkkäin media haluaa juuri ennen suurinta kirkkovuoden juhlaamme ruotia kielteisiä asioita. En halua vähätellä tai kieltää sitä kaikkea mitä meillä tapahtuu, sillä kysymyksiin pitää pystyä perustellusti vastaamaan. Ajankohta on vain kaikkea muuta kuin hyvä.
Mieleeni palautuu lapsuusvuodet ja se kuinka televisiosta näytettiin ortodoksista kirkkoa kuvaavia dokumenttiohjelmia. Niissä esimerkiksi arkkipiispa Paavali ja muut kirkkomme palvelijat kuvasivat hengellisen elämän merkitystä katsojille.
Jotenkin minä edelleen sinisilmäisenä uskon siihen, että eräänä päivänä valtamediankin toimittajat vielä jalkautuisivat seurakuntiimme juuri pääsiäisen alla ja tekisivät oikean dokumentin (ei vain pientä uutista), jossa he kysyisivät, että mitä kaikkea hyvää ortodoksiesssa kirkossa tapahtuu ja millaisia hengellisiä ohjeita katsojille voisi antaa. Tätä odotellessa...



Laitan tähän muutaman linkin aikaisempiin kirjoituksiini jotka liittyvät tähän ajankohtaan:

SUUREN TORSTAIN OPETUSPUHE

PIMEYTEEN VAJONNUT JUUDAS

MIKSI KAIKKI KÄRSIMYS?

Virpomisperinteestä

Tämä seuraava teksti on toistunut blogissani aiemminkin. Olen yrittänyt tarjota sitä myös muutamaan paikallislehteen mielipidekirjoituksena. Tämä teksti on vapaasti kaikkien käytettävissä ja myös kopioitavissa ja julkaistavissa. Kiitokset Helena Mehtoselle kieliopillisesta oikoluvusta.

Palmusunnuntai ja siihen liittyvä virpomisperinne ovat monelle lapselle erityistä aikaa. Pajunoksien hakeminen ja niiden koristelu ovat mukavaa puuhaa, josta vanhemmatkin pääsevät osallisiksi. Ortodoksiseen perinteeseen kuuluu olennaisena osana virpomavitsojen siunaaminen palmusunnuntain aaton jumalanpalveluksessa. Virpomavitsoja siunataan myös kouluissa ja päiväkodeissa palmusunnuntaita edeltävällä viikolla.

Kaiken huipentuma on itse virpominen palmusunnuntain aamuna. Virpojat pukeutuvat pyhävaatteisiin ja lähtevät jo varhain aamulla virpomaan sukulaisia, ystäviä ja naapureita välittäen näin juhlan sanomaa ja siunausta koteihin. Juhlan sanomana julistetaan siis Kristuksen ratsastamista Jerusalemiin, jossa kansa otti hänet Vapahtajana ja kuninkaana vastaan. Alkuperäiseen virpomisperinteeseen kuuluu se, että virpojat tekevät useita vitsoja, jotta jokaiseen virpomispaikkaan voidaan jättää lahjaksi siunattu virpomavitsa. Virpojille on tapana antaa palkkio, mutta oikeaoppisesti palkanmaksu tapahtuu vasta viikkoa myöhemmin pääsiäisenä, jolloin myös paasto päättyy. Palkka ei kuitenkaan saa olla tärkein syy virpomiselle.
Läntisessä Suomessa noudatetaan enemmän nk. trulliperinnettä, johon kuuluu, että pääsiäistä edeltävänä lauantaina noidiksi pukeutuneet lapset kiertelevät ovelta ovelle. Tämä tapa on muodostunut vanhasta kansanperinteestä, jonka mukaan karja oli alttiina pahalle juuri pitkäperjantaina ja lankalauantaina. Kristillisessä mielessä tälle tavalle voi jollain tavoin hakea oikeutusta siitä, että paha on liikkeellä juuri Kristuksen levätessä haudassa. Trullit edustivat tässä kansanperinteessä nimenomaan pahoja voimia, eivätkä trulleiksi alkujaan pukeutuneetkaan lapset, vaan vanhemmat naiset. Kiertelevät trullit saattoivat leikata kotielämistä karvatuppoja tai tehdä muita taikoja. Kysymys on siis ollut suoranaisesta kansanperinteeseen liittyneestä noituudesta. Lieneekö nykyisessä noitien ovelta ovelle kiertämisessä kysymys alunperin ollut jonkinlaisesta pahan lepytyspalkkiosta. Sen tietänevät paremmin kansanperinteen tutkijat.
Näiden kahden käytännön sekoittumista saattavat jotkut pitää täysin harmittomana ilmiönä, mutta kristilliseltä kannalta katsottuna asia ei kuitenkaan ole täysin samantekevä. Palmusunnuntain sanoma perustuu suoraan evankeliumin tapahtumiin ja virpomisen tarkoituksena on välittää siunausta ja juhlan sanomaa. Noitaperinteessä taas viitataan noituuteen ja pahan toimintaan, ja sen oikea ajankohta on lauantai lähes viikkoa myöhemmin. Miten voimme välittää palmusunnuntain jumalallista ja riemullista siunausta, jos virpojien pukeutuminen viittaa johonkin aivan muuhun kuin siunauksen välittämiseen? Voiko siunausta ja noituutta lopultakaan hyvällä omallatunnolla millään tavoin yhdistää toisiinsa?
Lapsille asia tulisi osata esittää hyvin perustellusti, mutta silti yksinkertaisesti. Virpojien ei tarvitse pukeutua täysin arkisesti, sillä kauniisiin pyhävaatteisiin pukeutuminen tuntuu lapsista varmasti omalla tavallaan erikoiselta ja arvokkaalta. Samalla pukeutuminen auttaa lasta ymmärtämään myös juhlan luonteen paremmin. Lapsia voi muistuttaa, että vuodessa on sellaisiakin päiviä, jolloin hullunkurisesti pukeutuminen on täysin oikeutettua ja sopivaa.
Lapsia kannattaa muistuttaa myös siitä, että virpomisessa kysymys ei ole karkin tai rahan pyytämisestä, vaan juhlan toivotuksesta ja siunauksen välittämisestä. Vaarana on, että annamme lasten ymmärtää hyväksyvämme kerjäämisen, mikä ei  tietenkään ole tarkoitus.
Karkkia ja rahaa pyytävät pikkunoidat ovat alkaneet aiheuttaa jo sellaisiakin vastareaktiota, että monet ihmiset jättävät ulko-oven avaamisen väliin noina juhlapyhinä. Ei tätä tarvitse mitenkään ihmetellä, sillä olen kuullut sellaisestakin, että ”virpojille” eivät ole kelvanneet kolikot vaan ainoastaan setelirahat!

Lapsia tästä ei voida syyttää, sillä me aikuiset itse annamme heille mallin arvomaailmasta ja pyhyyden kunnioituksesta. Suurin vahinko tapahtuu juuri silloin, kun suhtaudumme kristillisiin juhliin niin välinpitämättömästi, että annamme noituuden sekoittua siunaukseen. Toinen suuri vahinko tapahtuu siinä, että opetamme lapsia pyytämään rahaa tai karkkia ilman, että sen eteen on oikeasti ensin tehty työtä. Tällainen perinne on tarpeetonta kerjäämistä, jonka seurauksena saattavat yhä useamman talon ovet pysyä lukittuina juuri palmusunnuntaina.
Toivonkin kaikkien välittävän eteenpäin perinnettä, jossa juhlan merkitys ja sanoma tulee arvokkaalla ja alkuperäisellä tavalla esille.

Pikku-Anna tuomassa virpomavitsoja palmusunnuntain aaton ehtoopalvelukseen.

Paaston tarkoitus V - KATUMUS

Suureen paastoon tarkoituksena on muuttaa meitä ihmisiä parempaan suuntaan. Tämän vuoksi paastoon  kuuluu luontevalla tavalla katumuksen sakramentti. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että katumus on ajankohtainen ainoastaan paaston aikana, sillä tuohon katumukseen meidän pitäisi osallistua aina kun siihen vähänkin on tarvetta.

Heti paaston ensimmäisellä viikolla luetaan pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka alusta alkaen on sisällöltään hyvin voimallista tekstiä:

"Mistä alkaisin valittaa kurjan elämäni tekoja? Miten nyt aloittaisin valitusvirteni, Kristus? Laupeudessasi anna Sinä rikkomuksistani päästö.
Tule, onneton ihmissielu, kaiken Luojan eteen syntisi tunnustaen, hylkää entinen järjettömyys ja tuo Jumalalle katumuksen kyyneleet.
Voitettuani ensiksiluodun Aadamin rikkomuksissa tajusin itseni tyystin vieraantuneeksi syntieni tähden Jumalasta, iankaikkisesta valtakunnasta ja sen ilosta."

Katumuskanonin tärkein tehtävä on palauttaa meidät maan pinnalle siitä kuvitelmasta, että olisimme täysin synnittömiä ja virheettömiä. Miten me voisimmekaan ryhtyä etsimään itsellemme parannuskeinoja, jos kuvittelemme kaiken olevan kunnossa?

Kuten itse paastoamisen kohdallakin niin lähtökohta mielenmutokselle on meissä itsessämme. Meitä ei voida pakottaa katumukseen, vaan meitä voidaan ainostaan kannustaa siihen. Ulkonainen katumus, joka on vailla todellista tahtotilaa ei lopulta johda hyvään.

Katumuksen mysteerio itse toimituksena saattaa kuulostaa pelottavalta, vaikka sen tarkoituksena auttaa meitä. Ehkä yhtenä pelkona on epätietoisuus siitä, että miten tuossa tilanteessa pitäisi toimia ja sanoa. Toisen, ehkä vielä suuremman kynnyksen katumukseen osallistumiselle luo häpeäntunne tehdyistä synneistä. Mutta miksi meidän pitäisi hävetä sitä, että kadumme ja haluaisimme vihdoinkin tehdä asioita paremmin? Eikö siinä ole enemmän hävettävää, jos tietoisesti emme halua parantua?

Kristus ei missään vaiheessa tuominnut niitä, jotka tulivat Hänen luokseen katuen. Päinvastoin. Katumuksen kautta kotiinpaluun tekevä ihminen antaa aina aiheen riemuun. Tämä tulee esille Tuhlaajapojan vertauksessa, sekä vertauksessa kadonneesta lampaasta, jonka kohdalla Kristus sanoo:

 ”Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.’ Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” (Luuk. 15:5-7)

Miksi siis enää epäröisimme, sillä meitä niin monella tapaa muistutetaan siitä että katumus on lopulta riemullinen ja myönteinen asia, jota ei koskaan tarvitse hävetä. Jos me kaikin tavoin haluamme muuttaa elämämme suuntaa, niin silloin emme yksinkertaisesti voi sivuuttaa katumusta. Jotta ymmärtäisimme katumuksen, tai paremmin sanottuna mielenmuutoksen mysteerion merkityksen, tulisi sitä tutkia paljon tarkemmin. Pyrin omien voimavarojeni mukaan kertomaan siitä vielä myöhemmin lisää. 

Huonot uutiset ja koko totuus

 

Ihmiset janoavat uutisia ja tämän vuoksi he myös seuraavat valtamedioitten vyöryttämää uutisvirtaa. Tietoa pitää saada mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeasti. Mutta ihmisille ei haluta tuottaa mitä tahansa tietoa, vaan nimenomaan sellaista joka on valmiiksi pureskeltua ja joka takuuvarmasti kiinnostaa.

Liekö syy jonkinlaisen (”sivistyneen” länsimaisen ja nimenomaan suomalaisille tyypillisen) perusnegatiivisen ajattelun, mutta huonot ja kielteiset asiat näyttävät myyvän kaikkein parhaiten. Mikäli kyse ei ole maailmalla tapahtuneista pahoista asioista, niin sitten on kyse viihteestä, jossa julkkikset tilittävät oman elämänsä traagisista vaiheista, kuten lapsuuden traumoja ja avioerojaan. Eihän näitä onnettomuuksista ja muita vastoinkäymisistä sovi vähätellä, mutta tästä huolimatta uutisia lukevien ihmisten luulisi kaipaavan elämäänsä myös hyviä asioita.

Jos me sitten tutkimme valtamedioiden tulkintaa kirkon toiminnasta ja ihmisten reagointia siitä, niin tässä tahtoo itsekin muuttua perusnegatiiviseksi. Kuten joskus aiemminkin olen tilittänyt, niin olen sujut sen ajatuksen kanssa, että uskomaton (eli vailla vakaumusta oleva)  ihminen on rehellinen itselleen ja yhteisölle, kun hän eroaa siitä. Mutta viimeinen tikki näyttäisi monesti perustuvan uutiselle, joka ei välttämättä liity oman seurakunnan todellisuuteen millään tavoin.

Mikäli mediaan on uskominen, niin kristityt ylipäätänsä näyttäisivät muodostavat monessa suhteessa aika pahan yhteisön, jossa ei esimerkiksi hyväksytä seksuaalivähemmistöön kuuluvia, jossa pidetään demonisoivia ja radikaaleja puheenvuoroa, harjoitetaan hyväksikäyttöä ja pelataan kaikin puolin salakähmäistä ja kieroa peliä. Kyllähän tässä näyttäisi olevan tarpeeksi syytä menettää uskonsa moiseen yhteisöön ja siksi siitä voi hyvällä omallatunnolla erota.

Minä itse olen täysin samaa mieltä siitä, että epäkohtia ei pidä peitellä, vaan ne tulee tuoda esille ja korjata. Sen sijaan minua masentaa asioiden yleistäminen ja se että valtamedioissa meitä kirkon työntekijöitä kuullaan pääsääntöisesti silloin, kun asioihin liittyy jotain hyvin  kielteisestä.

Nuoria teologianopiskelijoita haluan tietenkin kannustaa ja rohkaista, mutta älkää toki luulko, että esimerkiksi iltapäivälehden toimittaja soittaisi ja kysyisi teiltä hyviä hengellisiä neuvoja tai sitä, että mitä hyvää seurakunnassanne on tapahtunut.

Näitä asioita ei kysytä, koska eivät ne kiinnosta suurta yleisöä. Kielteiset asiat kiinnostavat ja jos niistä paljastuisikin esille jotain hyvää, niin tällainen uutinen saisi julkaisutilaa postimerkin verran. Kysehän on tästä tutusta periaatteesta, että otsikoiden pitää olla suuria ja myyviä ja mikäli tämä suureen otsikko liittyvä uutinen osoittautuu perättömäksi, niin se voidaan oikaista parin rivin pienellä jutulla. Uutisia janoavat ihmiset haluavat näet tietää  syyllisen heti. Kun täydellinen totuus lopulta tulee esille ja syyllinen voi ollakin joku muu, niin tämä uutinen ei enää kiinnosta ketään. Se saa ”ansaitusti” tilaa sen postimerkin verran.

Miksi sitten minä tässä taas näistä asioista tilitän?

Tilitän siksi, että minua suoraan sanottuna surettaa meidän ihmisten yksinkertaisuus. Se, että janoamme uutisia juuri pahoista ja huonoista asioista ja elämän suola on television viihdesarjat ja näissä esiintyvien ihmisten yksityiselämän uudet käänteet. Minua surettaa se, että valtamediat eivät ole oikeasti kiinnostuneet oikeasta seurakuntatyöstä ja todellisista hengellisistä asioista, vaan ainoastaan huonoista uutisista ja epäkohdista. Minua surettaa se, että monet ihmiset eroavat kirkosta näiden uutisten perusteella, unohtaen sen, että mitä omassa seurakuntayhteisössä oikeasti tapahtuu. Minua surettaa se, että totuus jää monesti hämärän peittoon ja meille tarjotaan ainoastaan olettamuksia tai yksipuolisia (ja hyvin myyviä) näkemyksiä, joita kirkon nimissä tarjoavat ihmiset, joilla ei ole mitään todellista kosketusta todellisen seurakuntatyön kanssa.

Minua surettaa se, että ihmisiä pistetään koko ajan halvalla. Kaikkein surullisinta on se, että me ihmiset olemme sujut kaiken tämän kanssa. Mutta eihän tässä lopulta ole mitään uutta ja yllättävää. Juuri näinhän maailma toimii ja juuri tästä myös Kristus seuraajiaan varoitti.

Mutta toisaalta saammehan me seurakuntatyötä tekevät myös kiitosta ja myönteistä palautetta. Saamme sitä juuri seurakuntalaisilta ja tämä on paras kiitos.

Entäs se totuus?

Riippuu siitä, että mitä etsii. Jos kyse on kirkon opetuksesta ja hengellisistä asioista, niin vastaus löytyy omasta seurakunnasta ja siinä minäkin voin pappina auttaa. Jos se taas liittyy joihinkin muihin suuriin otsikoihin, niin silloin asiaa on turha kysyä tällaiselta tavalliselta seurakuntapapilta. Voin esittää ainoastaan yksipuolisia näkemyksiä ja mielipiteitä, jotka eivät siinä suhteessa voi tuoda esille koko totuutta. Huvittavaa tässä kaikessa on kuitenkin se, että suurin osa isoista uutisista perustuu monesti yksittäisiin näkemyksiin ja mielipiteisiin.

Mutta kuten olemme jo varmasti sen oppineet, niin tärkeintähän ei ole lopulta koko totuus, vaan se että uutiset olisivat mahdollisimman huonoja!

Ristinkumartamisen sunnuntai (opetuspuhe)

Vietämme tänään Ristinkumartamisen sunnuntaita. Meitä muistutetaan paaston puolivälissä siitä, että mitä kohti olemme kulkemassa. Ilman selkeää päämäärää meillä ei voi olla määrätietoisuutta kulkea eteenpäin. Tässä kohden paastoa me siis otamme vertauskuvallisesti kartan ja kompassin käteen ja katsomme, että suunta on oikea.

Suuri paasto vie meitä kohti Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa, jota edeltävät kärsimykset ristillä. Eräässä kirkkoveisussa sanotaan, että ”ristin kautta tuli ilo kaikkeen maailmaan”. Risti muistuttaa meitä Kristuksen kärsimyksistä, mutta se muistuttaa meitä myös siitä, että jokaisen Kristuksen seuraajan tulee olla valmiita kärsimään joka päivä.

Päivän evankeliumissa kuulimme Kristuksen sanat: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua." [Mark. 8:34]
Samaisen Kristuksen kehotuksen kuulee myös jokainen ihminen, joka on tulossa kasteen tai kirkkoon liittymisen kautta Kirkon jäseneksi. Tämän merkkinä hänelle annetaan myös risti kannettavaksi.

- Mutta mitä me ymmärrämme tällä kaikella?

Kristuksen opetuksessa eräs keskeisimmistä asioista oli se, että Hän ei milloinkaan pyrkinyt miellyttämään kuulijoita, vaan Hän puhui aina totuuden. Tämän maailman ihanteissa taas korostuu nimenomaan ihmisten miellyttäminen. Ihmisille luvataan kaikkea hyvää. Silmiemme eteen tuodaan päivittäin  lukemattomia mainoksia, joiden sanoma voidaan kiteyttää seuraavaksi: ”Meidän tuotteellamme elämäsi muuttuu helpommaksi!”

Me ihmiset haluamme kuulla sellaista puhetta, joka pitää sisällään meitä miellyttäviä asioita. Valitettavasti meitä viihdyttävät ja miellyttävät asiat eivät lopulta vie meitä lähemmäksi Kristusta, vaan yleensä päinvastoin. Jos haluamme tässä ajassa saavuttaa itsellemme paljon kaikkea hyvää, niin lopulta kadotamme koko elämämme. Jos taas olemme valmiita uhrauksiin tässä ajassa, niin voitamme itsellemme iankaikkisen elämän.

Kirkkomme tunnettu opettaja pyhä esipaimen Basileios Suuri on sanonut tähän liittyen seuraavasti:
”On olemassa kaksi erilaista tietä. Toinen on leveä ja helppo, kun taas toinen vaikea ja kapea. On olemassa kaksi opasta, jotka kilpailevat keskenään matkailijan huomiosta. Nyt kun olemme vuosien varrella kasvaneet harkitsevaisuudessa, niin huomaamme, että elämässä yhdistyvät paheet ja hyveet. Pystymme sielumme silmäyksellä katsomaan ensin toista ja sitten toista ja laskemaan niiden perusteella seuraukset.

Syntisen ihmisen elämässä kaikki maailman mukavuudet ovat käden ulottuvilla juuri sillä hetkellä, kun taas vanhurskaan elämässä hyödyt näkyvät tulevaisuudessa.

Helppo, vailla kurinalaisuutta oleva elämä johtaa nautintoihin, joista pääsee nauttimaan nyt, ei myöhemmin. Sen sijaan pelastuksen tie on vaikea juuri tällä hetkellä, mutta se lupaa ihanan tulevaisuuden.

Sielu hämmentyy ja on epävarma laskelmissaan. Se suosii ennemmin nautintoja kun se on kiinnittynyt nykyhetkeen, mutta kun katse on kiinnittynyt iankaikkisuuteen, niin silloin se valitsee hyveiden tien.”

(Basileios Suuren homilia psalmista 1, 5)

Tämä Basileios Suuren opetus liittyy läheisesti siihen, mitä Kristus itse on sanonut. Kristus on luvannut hänen jäljessään kulkeville ainoastaan sen, että hänen seuraamisensa ei tulisi olemaan helppoa. Se on todellakin ristin kantamista. Mutta siihenkään ei ketään pakoteta! Kristushan sanoo seuraavasti: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni”.

Kysymys kuuluukin, että tahdommeko seurata Kristusta? Kaikki mikä liittyy uskoon ja Kristuksen seuraamiseen perustuu vapaaehtoisuuteen ja meidän omaan tahtotilaamme. Kristuksen seuraaminen ei voi olla ainoastaan nimellistä, jossa ihminen kuvittelee saavansa hienon palkinnon taivasten valtakunnassa pelkästään sillä perusteella, kun hänet on kastettu. Kaste on välttämätön alku kristityn tiellä, mutta se ei itsessään takaa mitään jos ihminen ei tämän jälkeen käyttäydy kuten kristityn tulisi käyttäytyä.

Siinä vaiheessa kun me vapaasta tahdostamme tunnustamme olevamme Kristuksen seuraajia, niin tällöin meidän myös tulisi kaikin puolin käyttäytyä sen mukaisesti. Tähän liittyy päivän evankeliumiluvun eräs toinen opetus, jossa Kristus sanoo:”Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa.” (Mark. 8:38)

Tämä toteamus voi tuntua hyvin pelottavalta, mutta se on kuitenkin äärimmäisen oikeudenmukainen. Voiko palvelija joka on tietoisesti häpäissyt oman kuninkaansa odottaa suurta palkintoa ja kunnianosoitusta, kun hän saapuu takaisin oman isäntänsä eteen? Voimmeko muka kohdella Kristusta välinpitämättömästi tässä ajassa ja tämän jälkeen odottaa, että me saisimme tämän jälkeen suuren palkinnon iankaikkisuudessa? Palkinnon saaminen edellyttää, että toteutamme Jumalan tahdon.

Kaikki uskonelämässämme on lopulta hyvin yksinkertaista. Kristuksen opetuksen noudattaminen kysyy kuitenkin meiltä kyllä paljon tahdonvoimaa. Paaston tarkoituksena on auttaa ja tukea meitä siinä, että muistaisimme mitkä asiat ovat tärkeitä Kristuksen seuraamisessa ja miten kristityn ihmisen tulisi elää. Rukoilkaamme, että Jumala antaisi meille voimia elää Hänen tahtonsa mukaan. Amen!