Halvaantuneen sunnuntai (opetuspuhe)

  

Kristus nousi kuolleista!

Kuulimme juuri evankeliumin, jossa Kristus parantaa miehen, joka oli ollut 38 vuotta halvaantuneena. Tämän vuoksi tätä sunnuntaita kutsutaan myös nimellä "Halvaantuneen sunnuntai".

Evankeliumin tapahtumat sijoittuvat Bethesdan lammikolle, jonka äärellä oli suuri joukko sairaita ihmisiä. Itse asiassa paikannimi Bethesda tarkoittaa "armon taloa" ja tätä se myös oli. Aika ajoin Herran enkeli laskeutui alas ja kuohutti lähteen, ja ensimmäisenä siihen menevä parantui. Kysymys oli todellakin "armon huoneesta" ja suuresta Herran ihmeestä.

Tätä ihmettä oli odottanut myös 38 vuotta halvaantuneena ollut mies. Valitettavasti, hän ei ollut tuona aikana ikinä ehtinyt ajoissa lähteelle. Näin hän myös vastasi Kristukselle:

"Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua." [Joh. 5: 7]

Kristus kysyi mieheltä, että halusiko tämä parantua. Saatuaan myöntävän vastauksen Hän sanoi miehelle: "Nouse, ota vuoteesi ja kävele!" [Joh. 5:8]

Miksi Kirkko juuri tänä päivänä muistuttaa meitä tästä ihmeestä, jossa Kristus paransi halvaantuneen? Kaksi edellistä sunnuntaipäivää; Tuomaan ja Mirhantuojien sunnuntait, ovat koskettaneet läheisesti ylösnousemusta, jonka riemujuhlaa me siis edelleen vietämme. Miksi nyt sitten palaamme ajassa paljon taaksepäin; Kristuksen maanpäällisen työn varhaisvaiheisiin ja tähän ihmeeseen?

Kysymys on edelleen Kristuksen ylösnousemuksesta ja siitä, että Hän on koko maailman Vapahtaja. Kysymys on Hänestä, joka on kuollut, mutta sitten noussut ylös kuolleista. Hänestä joka on voittanut kuoleman. Kristuksella on kaikki valta meihin ihmisiin. Toki Hän, joka on kuoleman voittanut voi myös parantaa ihmisen ruumiilliset sairaudet. Niin Hän teki myös evankeliumin halvaantuneelle miehelle.

Meille siis osoitetaan tämä Jeesuksen parantamisihme ja muistutetaan, että oli täysin luonnollista, että Jumalan Pojalla on valta muuttaa asioita, jotka meidän ihmisten mielestä ovat mahdottomia.

Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä palata tarkastelemaan erästä yksityiskohta, joka saattaa tuntua meistä hyvin oudolta. Kristushan kysyi tuolta halvaantuneelta, että ”Tahdotko tulla terveeksi?”

Miksi Kristus halusi kysyä 38 vuotta halvaantuneena olleelta, että halusiko tämä parantua. Eikö tällaisen vastauksen pitäisi olla kuitenkin vähintäänkin itsestäänselvyys, jota ei tarvitsisi edes erikseen kysyä?

Mutta asiat eivät kuitenkaan ole niin itsestään selviä, vaikka tältä ne saattaisivatkin näyttää. Ensinnäkin, Jumala ei halua toimia vastoin ihmisen vapaata tahtoa. Aloitteen tulee kaikessa lähteä liikkeelle ihmisestä itsestään. Suhteemme Jumalaan ja kaikkeen, mikä liittyy uskonelämään, tapahtuu siis omasta vapaasta tahdostamme.

Tämän syystä esimerkiksi avioliittoon vihkimisessä kysytään nuo kysymykset, joissa tiedustellaan, että onko vihkiparilla hyvä ja vapaa tahto ja vakava mieli avioitua. Tai yhtä lailla kirkkoon liittyvältä kysytään ennen mirhallavoitelua, että haluaako tämä liittyä ortodoksiseen kirkkoon.

Kirkon piirissä ei voi olla pakkoa, uhkailua tai kiristystä, sillä kaiken tulisi lähteä liikkeelle ihmisen omasta vapaasta tahdosta. Tämän vuoksi Kristuskaan ei vain parantanut tuota halvaantunutta, vaan hän kysyi tältä, että halusiko hän parantua.

Me voimme pohdiskella tätä samaa asiaa vielä silläkin tavoin, että haluaako ihminen omasta tahdostaan muuttaa sitä tilaa, jossa hän elää sillä hetkellä? Olisiko tuolle 38 vuotta halvaantuneelle lopulta ollut niin helppoa nousta ylös kävellä omin jaloin ihmisten keskuudessa ja ryhtyä ansaitsemaan elantoa jollain tavalla, mistä hän ei aikaisemmin ollut tiennyt mitään.

Voimme myös tutkia asiaa hengellisesti ja kysyä, että onko ihmisen lopulta niin helppoa luopua entisestä elämästä ja ryhtyä toimimaan täysin uudella tavalla?

Tämän saman kysymyksen Jumala on osoittanut jokaiselle meistä: ”Tahdotko tulla terveeksi?”

Me vaadimme Jumalalta mitä moninaisimpia asioita, mutta samaan aikaan unohdamme katsahtaa peiliin ja kysyä itseltämme, että ”Haluanko minä todella tätä, mitä pyydän?”

Voimmeko pyytää Jumalalta asioita, jos me itse emme todella halua sitä tai emme ole yksinkertaisesti valmiita siihen?

Ihminen voi olla hengellisesti halvaantunut, jolloin hän ei halua pyrkiä lähemmäksi Jumalaa. Kristus auttaa meitä tässä kaikessa, mutta meiltä itseltämme todellakin vaaditaan pientä vaivannäköä. Sitä, että todellakin täydestä sydämestä ja täydellä ymmärryksellä käännymme Jumalan puoleen ja haluamme parantua.

Päivän kirkkoveisunkin sanat muistuttavat meitä näistä asioista seuraavasti:

"Paranna oi Herra, jumalallisella hoivallasi moniin synteihin ja kelvottomiiin tekoihin halvaantunut sieluni, niin kuin sinä muinoin paransit halvaantuneen miehen, että minä pelastettuna veisaisin sinulle: Laupias Kristus, kunnia olkoon sinun voimallesi." [päivän tropari]

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

Paljon puhutusta ortodoksisesta papistosta

Papistoa seuraamassa Joensuun ortodoksisessa seurakuntasalissa pidettyä luentoa

Olen seurannut suurella uteliaisuudella uutisointia ja keskustelua ortodoksisen papiston ihmisoikeuksista ja niiden suhteeseesta kirkon kanoneihin. En oikeastaan tiedä mitä tästä kaikesta ajatella. Ensinnäkin minua harmitti se, että asiaa piti ryhtyä ruotimaan suurella viikolla, juuri ennen  suurinta juhlaamme. Lisäksi en ole omassa työssäni kokenut että oikeuksiani poljettaisiin. Kyllä minä ja oletettavasti monet muut teologiaa opiskelleet ovat tienneet mihin tässä ollaan menossa ja mitä meiltä odotetaan. Muistan jo seminaariajoista opetuksen siitä, että kun viitta ensimmäisen kerran puettiin päälle, siis jo lukijaksi vihittäessä, alettiin toimintaamme tarkastellaan aivan uudella tavoin. Mikäli emme pysty toimimaan odotusten mukaan, niin silloin viitta pistetään sivuun ja sillä selvä!

Asiat eivät aina ole niin yksoikoisia ja monissa tapauksissa papiston toimintaan ja moniin toimituskieltoihin kätkeytyy paljon enemmän kuin mitä osaamme kuvitella. Minäkin löydän tästä kaikesta epäkohdan, mutta se ei oikeastaan liity kirkon kanoneihin joita meidän pitäisi pystyä edes jossain määrin noudattamaan. Kysymys on nimittäin papiston hyvinvoinnista ja ongelmien ennaltaehkäisystä.

Papit ovat ihmisiä siinä missä muutkin ja erityisesti perhe-elämä on koetuksella jo pelkästään työajattomuuden vuoksi. Lisäksi muita ihmisiä auttavan ja tukevan henkilön (kuten esim. papin, lääkärin, opettajan ja psykologin) oletetaan monesti olevan sellainen, joka ei tarvitse itse auttajaa ja opastajaa. Tämä harhakuvitelma on iskostunut erityisesti omiin ajatuksiimme. Käytännössä avun pyytäminen on hyvin vaikeaa ja tervettä julkisivua pyritään pitämään yllä viimeiseen asti.

Mutta eikö apua kuitenkin pitäisi pyytää mahdollisimman nopeasti ja omalta esimieheltä? Kuinka moni teistä on pyytänyt heti apua, kun on sitä alkanut tarvitsemaan? Ja kuinka moni meistä papeista kääntyy lopulta ensihädässä oman esimiehensä, eli piispansa puoleen? Kyse ei ole siitä, etteikö piispaan luoteta, vaan jo siitä, että etäisyys ja arkipäiväinen kohtaaminen on äärimmäisen vähäistä, usein vuositasolla yhden käsin sormissa laskettavissa. Avun pyytämien on yksinkertaisesti hyvin hankalaa. Eikä piispakaan huomaa papiston ongelmia, koska kohtaamisia on hyvin vähän. Lisäksi meillä ei käytännössä ole kirkkokunnassa olemassa sellaista toimivaa verkostoa, joka tukisi hädässä olevia työntekijöitään.

Koska apua ei pyydetä ja omat ongelmat jopa lähes tiedostamatta peitellään, ei ongelmia monesti tunnisteta esimiesten tai edes seurakuntalaisten taholta ja kun toimivaa tukiverkostoa ei ole olemassa, niin homma saattaa yksinkertaisesti räjähtää käsiin. Yleensä asioihin reagoidaan siis liian myöhään, silloin kun hyllytys näyttäisi olevan ainut jäljellä oleva vaihtoehto. Mielestäni viralta pois laittaminen tai toimituskielto on aina äärimmäisen surullinen ja valitettava asia. Se on periaatteessa oikeutettu toimenpide, mutta aina vaihtoehdoista viimeinen. En tällä lausunnollani kuitenkaan ota kantaa mihinkään kirkkokuntamme tapaukseen koska ne eivät kuulu minulle.

Ennen kuin ryhdymme pistämään kirkon kanoneja uusiksi ja pohtimaan niiden suhdetta vaikkapa perustuslakiin, niin meidän olisi tarpeen ryhtyä rakentamaan sellaista tukijärjestelmää joka auttaisi avun tarpeessa olevia kirkon työntekijöitä. Jokainen kirkon työntekijä tarvitsee apua enemmän tai vähemmän. Jos me kiellämme tämän, niin kasaamme tulevaisuuteen sellaisia ongelmia, joista aina joku voi joutua maksamaan kohtuuttoman kovan hinnan.
 

Kristus nousi kuolleista! (kuvakuulumisia seurakunnasta)

Lahja Kirjavaisen käsinkirjailema analogipeite Juuassa

Ihmiset ovat tulleet ristisaatosta takaisin kirkkoon ja aamupalvelus toimitetaan keskellä kirkkoa

Kanttori Maria ja varakanttorit Anna ja Liisa

Nurmeksen kirkko pääsiäispäivänä juhla-asussaan

Pääsiäispäivän ehtoopalvelus Bomban tsasounassa

Isä Sulo Naakka Juuassa

Sekä pääsiäisyönä että 2. pääsiäispäivänä tervehditään toisia kristottamalla pääsiäisstikiiroiden aikana

Kuvakuulumisia ennen suurta juhlaa

Liturgia Valtimolla (kuva: Anssi Okkonen)

Diakoni Jyrki Moilanen Suuren perjantain ehtoopalveluksessa Nurmeksessa

Suuren lauantain liturgian saatoo Juuassa (kuva: Martta Pietarinen)

Ehtoollinen S:n lauantain liturgiassa Juuassa (kuva: M.P.)

Miksi kaikki kärsimys?

Kristuksen kärsimykset herättävät paljon kysymyksiä. Jopa kristityn on vaikea ymmärtää sitä miksi Kristuksen piti kärsiä. Eikö Jumala olisi voinut vain unohtaa Aadamin erhettä ja näin ihmiskunta olisi voinut jatkaa elämää niin kuin syntiä ei olisi ikinä ollutkaan? Eikö Kristus olisi voinut opettaa ihmisiä Jumalan tuntemiseen ja sitten nousta kaikessa rauhassa taivaisiin?

Kaikki ei ole aina yksinkertaista, vaikka se olisikin varmasti meille paljon mukavampaa. Lopulta vastaus kärsimyksiin löytyy juuri syntiinlankeemuksesta. Syntiinlankeemuksessa ihminen tietoisesti irtaantui Jumalasta ja sen myötä antoi pahalle tilaa toimia. Langennut maailma pitää sisällään paljon sellaista minkä vuoksi me ihmiset joudumme kärsimään. Lisäksi me ihmiset todellakin annamme tilaa pahalle, joka vaikuttaa meissä. Juudas on hyvä esimerkki siitä miten opetuslapsikin pystyi kääntymään omaa opettajaansa vastaan. Ja kun paha saa täydellisesti vallan, niin sitä seuraa aina tuho ja kuolema.

Kristus tuli tähän maailmaan ja opetti totuutta jota langennut maailma ei kestänyt. Se oli tottunut  ajalliseen elämäään ja siihen kuinka kaikki oli helpompaa ja mukavampaa kun Kristuksen totuudenmukaisia sanoja ei tarvinnut kuunnella ja noudattaa. Näin ajattelivat monet fariseukset ja lainoppineet ja näin ajattelevat monet ihmiset yhä edelleenkin tänä päivänä. Langenneen maailman harhakuvassa ja valheessa oli mukavampi elää  ja totuudenpuhujat, jotka toivat "epäjärjestystä"  oli parempi raivata pois tieltä. Ylipappi Kaifaksen toteamus oli hyvin osuva ja totuudenmukainen, vaikkei hän ajatellutkaan asiaa siltä kantilta:

"Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?"  (Joh. 11:49-50)

Kristuksen kauheat kärsimykset ovat osoitus siitä millaiseen pahuuteen ihminen on kykenevä. Pilkat, lyönnit, syljeksimiset, ruoskiminen, pakottaminen ristin kantamiseen ja lopulta ristiinnaulitseminen, ei edes pahin rikollinen ansaitsisi tuollaista kohtelua, vielä vähemmän täysin syytön ja Kristuksen kohdalla vieläpä täysin synnitön!

Mutta miksi risti?

Ristinkärsimykset ovat ikään kuin luonnollista seurausta siitä, mikä kielletyn hedelmän maistamisesta. Muistamme varmasti sanonnan siitä, että "tauti lähtee sillä millä se on tullutkin". Paratiisin puutarhassa puun kautta tapahtui syntiinlankeemus, kun taas Getsemanen puutarhasta alkoi matka kohti ristinpuuta, jonka kautta maailma sai pelastuksen. Ihmiskunnan syntiinlankeemuksen täydellinen sovitus tapahtui niin, että sovituksen tekijäkin oli täydellinen. Ihmisen ja Jumalan rikkoutuneen yhteyden tuli sovittamaan Hän, joka oli sekä ihminen ja Jumala. Kristus synnittömänä oli siis täydellinen sovituksen tekijä. Ja osaltaan kaikki tapahtui sen vuoksi, että me ihmiset oppisimme lopultakin ymmärtämään kaiken sen, mitä Jumala on meidän edestämme tehnyt. Risti ja kärsimys verhoutuvat osittaiseksi salaisuudeksi meille kristityille. Muille se on taas suoranaista hulluutta, kuten apostoli Paavalikin on sen sanonut.

Mutta koko kärsimyskin saa aivan ulottuvuuden ja se menettää oikeastaan siinä mielessä merkityksen, mihin me olemme tottuneet. Pietari pukee ensimmäisessä kirjeessä tämän seuraaviin sanoihin:

"Mitä erinomaista siinä on, jos te kestätte silloin, kun teitä kuritetaan tehtyänne väärin? Jos te sen sijaan kestätte silloin, kun joudutte kärsimään tehtyänne oikein, se on Jumalalta teille tulevaa armoa.Sillä siihen teidät on kutsuttu. Kärsihän Kristuskin teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään. -- Hän ei syntiä tehnyt, hänen suustaan ei valhetta kuultu. Häntä herjattiin, mutta hän ei vastannut herjauksella, hän kärsi, mutta ei uhkaillut, vaan uskoi itsensä oikeamielisen tuomarin haltuun. Itse, omassa ruumiissaan, hän "kantoi meidän syntimme" ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. "Hänen haavansa ovat teidät parantaneet." Te olitte "eksyksissä niin kuin lampaat", mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan luo". (1.Piet. 2:20-25)

Ei meidän ihmisten tarvitse kärsimyksiä hakemalla hakea. Ei Kristuskaan niin tehnyt. Väistämättä joudumme edelleen osallisiksi kärsimyksistä, sillä meitä koetellaan viimeiseen asti. Mutta kärsimykset eivät olekaan kaiken loppu. Kristuksessa meillä tulisi olla kyky päästä helpommin kärsimysten yli ja Kristus itse osoitti, että kuolemakaan ei ole kaiken loppu, vaan uuden alku. Kuolemaa seuraakin uusi elämä.

"Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän". (Joh. 12:24-25)

Kärsimys ja risti muuttuvat toivottomuuden esikuviksi jos ne erotetaan ylösnousemuksesta. Mutta tämä ei ole tarpeen, sillä me varsin hyvin tiedämme, että ristiä ja kuolemaa seurasi ylösnousemus. Meidän ei tarvitse Suurena perjantainakaan ryhtyä teeskentelemään, että mitähän seuraavaksi tapahtuu. Kenenkään ei tulisi mennä shokkiin siitä, vaikka joku juuri nyt huudahtaisi, että "Kristus nousi kuolleista!" Sillä me tiedämme sen olevan totta!

Pimeyteen vajonnut Juudas

Pitkien paastokausien lisäksi ortodoksisessa kirkossa on myös viikottaisia paastopäiviä, jotka toistuvat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ympäri vuoden. Yleisimmät viikottaiset paastopäivät ovat keskiviikko ja perjantai, joista ensimmäistä vietetään Kristuksen kavaltamisen muistoksi ja jälkimmäistä Kristuksen kärsimysten muistoksi.


Mutta miksi Kristuksen kavaltaminen voi olla niin merkittävä tapahtuma, että sille on osoitettu oma viikottainen muistopäivänsä? Varmasti tälle löytyy hyvinkin seikkaperäinen teologinen perustelu, mutta yritän lähestyä tätä aihetta nyt hieman toisella tavoin.


Juudas on ennen kaikkea meille äärimmäisen varoittava esimerkki siitä, että mihin ihminen voi ajatua, kun ihminen antaa pahalle tilaa toimia. Meidän on muistettava, että Juudaksella oli kaikkien muiden ihmisten tavoin vapaa tahto tehdä elämässään valintoja. Jumala auttaa ihmistä, kun ihminen ojentaa kätensä kohti Jumalaa, mutta samalla tavoin Saatana voi saada ihmisestä otteen. Hyvin arkipäiväinen sanonta "antaa pirulle pikkusormensa" on itse asiassa hyvinkin syvällinen ja osuva.
Voimme kuitenkin hämmästellä, että miten Juudas saattoikaan ajatua niin kauas hyvyydestä, että kavalsi ja käytännössä myi oman opettajansa kuolemaan?
Tähän on varmaan moniakin syitä, mutta kahta erityistä seikkaa on Juudaksen kohdalla korostettu. 

Ensinnäkin hänen sanottiin olleen hyvin ääri-isänmaallinen. Juudas oli tämän olettamuksen mukaan ollut selootti, kapinallinen, joka halusi raivata roomalaiset miehittäjät pois väkivaltaa kaihtamatta. Yleinen käsitys on, että Juudaksen odotukset Jeesuksesta messiaana ja vapahtajana olivat jotain muuta mitä Kristus todella oli. Tämän seikan Juudas jonkin ajan kuluttua huomasi. Kristus ei puhunut mitään taistelemisesta miehittäjiä vastaan. Hän puhui rauhasta ja rakkaudesta. Jopa sellaisesta rakkadesta, joka täytyi ulottaa koskemaan myös vihamiehiä. Juudaksen suuret odotukset mahtavasta sodanjohtajasta alkoivat romahtaa. Jeesus ei marssinut Palmusunnuntaina mahtipontisesti Jerusalemiin sotaratsulla ratsastaen ja aseistettujen sotilaiden saattelemana, vaan hän tuli paikalle kaikessa rauhassa aasilla ratsastaen ja lasten saattelemana. Juudas oli pettynyt. Juudaksen väärät kuvitelmat Kristuksesta alkoivat myrkyttää hänen mieltään.


Toinen Juudakseen liittyvä piirre löytyy suoraan evankeliumista. Evankelista Johannes kuvaa (12. luvun alussa) sen, kuinka Maria voiteli Kristuksen jalat kalliilla tuoksuöljyllä. Juudas närkästyi tästä ja totesi, että miksi öljyä ei ennemmin myyty ja annettu siitä saatuja rahoja köyhille. "Tätä hän ei kuitenkaan sanonut siksi, että olisi välittänyt köyhistä, vaan siksi, että oli varas. Yhteinen kukkaro oli hänen hallussaan, ja hän piti siihen pantuja rahoja ominaan." (Joh. 12:6)


Juudas oli rahanhimoinen ja tuo rahanhimo yhdessä väärien odotusten kanssa ajoi hänet lopulta kavaltamaan oman opettajansa kolmestakymmenestä hopearahasta. Vastakkainasettelu Jeesuksen jalkoja voidelleen Marian ja Juudaksen välillä oli hämmästyttävä. Maria ei vuodatti pienen omaisuuden Jeesuksen jalkoihin, kun taas Juudas suhteellisen pienestä summasta kavalsi opettajansa. Maria osoitti rakkautensa Jeesusta kohtaan, kun taas Juudas vihassaan antoi pahalle täydellisen toimivallan ja myi oman opettajansa.


Juudaksen toiminta ei tapahtunut hetken mielenjohteesta, vaan kaikki oli tarkoin harkittua. Hän pystyi toteuttamaan kaiken niin salassa, ettei kukaan muista opetuslapsista huomannut mitään. Kaikki olivat täysin hämmästyneitä aterialla kuullesaan Jeesukselta, että yksi heistä olisi kavaltaja. Mikäli joku opetuslapsista olisi saanut vihiä Juudaksen toimista, niin he olisivat epäröimättä tehneet tyhjiksi hänen suunnitelmansa. Juudas kuitenkin näytteli roolinsa täydellisesti, mutta Kristusta hän ei voinut petkuttaa. "Mitä aiot, tee se pian!" (Joh. 13:27)



Juudas sinetöi oman loppunsa hirttämällä itsensä.  Tällä tavoin hän tuhosi viimeisenkin mahdollisuutensa mielenmuutokseen ja katumukseen. Pietarikin toimi väärin kieltäessään kolmesti Kristuksen. Tämän seurauksena hän poistui paikalta itkien katkerasti. Hän ei kuitenkaan tuhonnut itseään ja saikin myöhemmin mahdollisuuden kolmesti tunnustaa rakastavansa Kristusta.


Monet suuren viikon veisuista kuvaavat ankarin sanoin Juudaksen toimintaa. Niiden tarkoituksena ei ole uhmakkaasti herjata Kristuksen kavaltajaa, vaan ne muistuttavat ennemmin siitä että, mihin kaikkeen ihminen on kykenevä, kun hän antaa vallan-ja rahanhimon viedä itsensä pimeyteen.

Ja palataksemme siihen mistä lähdimme liikkeelle eli paastopäivään. Kristuksen kavaltamisen muistoksi vietettävä viikottainen paastopäivä todellakin muistuttaa meitä siitä, että meidän tulisi tarkkailla jatkuvasti itseämme ja taistella himoja ja vääriä riippuvaisuussuhteita vastaan. Väärät kuvitelmat ja yksikin himo voivat viedä ihmisen lopulta hyvin kauaksi Jumalasta.