Mitä kannattaa julkaista (selailla) ja mitä ei?

En edes muista, että kuinka pitkään olen kuulunut Facebookkiin. Tuona aikana ovat asetukset muuttunet moneen otteeseen. Totta on se, että liian löyhäksi jätetyt yksityisyysasetukset voivat antaa täysin tuntemattomien tai muutoin ei toivottujen henkilöiden tirkistellä päivityksiäsi ja valokuviasi.
Moni on saattanut joutua kiusalliseen tilanteeseen, kun ”väärät” ystävät ovat päässeet lukemaan päivityksiä, jotka ovat koskettaneet jotenkin heitä. Vähän väliä kiertääkin statusviestejä, joissa kannustetaan kavereita rastittamaan oikeat turva-asetukset, jottei tällaisia kiusallisia tilanteita pääsisi syntymään.

Sopii kuitenkin kysyä, että minkä ihmeen takia meidän pitäisi ylipäätään kirjoittaa asioita nettiin, jotka eivät sitten kestä päivänvaloa? Jos on yksityisasioita, niin silloin lähetetään sähköpostia tau yksityis- tai ryhmäviestejä, eikä vuodateta kaikkea suoraan Naamakirjan seinälle. Bittimaailma on siitä mielenkiintoinen, että niin monet asiat siellä tallentuvat mitä moninaisimpiin paikkoihin. Kaikki tässäkin blogissa julkaistut kuvat ovat automaattisesti tallentuneet Picasan verkkoalbumiin. Kävin ihan uteliaisuuttani vilkaisemassa näitä sivuja, joista löytyikin yli 300 blogissa julkaistua kuvaa. Tässä nyt ei sinäänsä ole mitään pahaa, sillä blogi nyt tahtoo olla sen sortin kanava, jossa laaja katsojakunta lasketaan vain ja ainoastaan eduksi. Mutta en minä näitä kuvia ladatessani tiennyt, että ne ovat tallella vielä jossain muuallakin kuin täällä blogissa.

Todetaan nyt vielä kerran, että ei kannata laittaa mitään sellaista nettiin, mikä saattaa jälkikäteen harmittaa. Jos kerran pahan puhuminen selän takana on muutoinkin paheksuttavaa, niin ei se netissä ole yhtään sen oikeutetumpaa. Kun ei kirjoita tai julkaise mitään kyseenalaista, niin silloin voi olla turvallisin mielin. Tällöin ei tarvitse myöskään koko ajan olla hinkkaamassa Facebookin yksityisyysasetuksia.
Helppoa, eikös vaan?

LISÄYS 28.9.2011
Jaahas. Näyttää siltä, että Facebook myös rekisteröi muita muita sivuja joissa käyt surffailemassa ja osaa kertoa siitä muillekin. Käytännössä se käy läpi sivuhistoriaa. Suosittelen tässä tapauksessa kahden eri selaimen käyttöä. Esimerkiksi Firefoxia muuhun selailuun ja Exploderia Facebookkiin yms. Selaimiahan on olemassa pilvin pimein. Tällöin Facebook ei pääse käsiksi kuin sen selaimen sivuhistoriaan, millä siihen kirjaudut. Hieman vaikeampi vaihtoehto yhden selaimen politiikassa on nollata sivuhistoriaa ja evästeitä vähän väliä tai käyttää yksityistä selausta.
Inhottava juttu joka tapauksessa. En tiedä onko kivaa, että tutut voivat nähdä Facebookista, että millä sivuilla olet esimerkiksi käynyt tutkimassa mahdollisia epäilemiäsi syövän oireita yms.
Kohta fiksuin vaihtoehto olisi ehdottaa koko Facebookin käytön lopettamista. Voisimme pärjätä silloin jopa paremmin. Olemmeko sittenkin olemassa vasta silloin, kun olemme todellisuudessa yhteydessä toisiin ihmisiin. Pappismunkki Melkisedek totesi hyvin viime papiston päivillä: "I don't use Facebook, therefore I am!"

Kirkollisia toimituksia sairastaville

Pyhältä pöydältä löytyy useimmiten pienen kirkon mallinen lipas (kuvassa lasikuvun alla), jossa säilytetään ehtoollislahjoja sairaita varten.


Ajattelin nyt kirjoittaa siitä, että millaisia rukouksia ortodoksisessa kirkossa on varattu sairastaville. Samalla ajattelin viitata tässä myös sellaisiin tilanteisiin, jossa kysymys on saattohoidossa olevasta ihmisestä. Aihe on sillä tavoin tärkeä, että me saatamme epäröidä papin pyytämistä paikalle, koska emme ole varmoja siitä, että missä tilanteessa se on ajankohtaista. Termit "sairaanvoitelu", "rukoushetki sairaan puolesta" ja "sairaanripitys" menevät varmasti helposti sekaisin.

Lähdetään ihan aluksi siitä liikkeelle, että me voimme rukoilla oman itsemme tai sairastavan läheisemme puolesta omien henkilökohtaisten rukousten lisäksi esimerkiksi sillä tavoin, että tuomme erillisen muistelulapun kirkkoon jossa pyydämme esirukousta. Pyydettäessä tämä esirukous luetaan myös ääneen hartauden ekteniassa, jolloin läsnäoleva seurakunta voi myös osallistua tähän rukoukseen. Itse muistelulappuun ei tarvitse laittaa mitään yksityiskohtaista tietoa sairauden laadusta, sillä pelkkä etunimi riittää. Tietysti papin kanssa voi käydä sieluinhoidollista keskustelua liittyen esimerkiksi sairauteen.


SAIRAANVOITELU
Ortodoksisen kirkon sairaanvoitelu sekoitetaan helposti roomalaiskatolisen kirkon "viimeiseen voiteluun", jonka suurin osa ihmisistä on kenties oppinut tuntemaan television kautta. Ortodoksisessa perinteessä sairaanvoitelua ei ole tarkoitus toimittaa esimerkiksi saattohoidossa olevalle ihmiselle, koska sen tarkoituksena on nostaa ihminen ylös sairasvuoteesta. Vaikka mieluusti haluaisimme pitää läheisemme vierellämme keinolla millä hyvänsä, niin meidän on myönnettävä se tosiasia, että tietyssä pisteessä ihminen on tilanteessa, jossa hän elämästä kylläänsä saaneena on valmis siirtymään tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Sairaanvoitelu ei ole myöskään toimitus, joka toimitettaisiin tuosta vaan, sillä aloitteen ja parantumisen halun tulisi lähteä liikkeelle ihmisestä itsestään. Siinä mielessä tätä toimitusta voi verrata katumuksen sakramenttiin, jossa yhtenä parantumisen ja muutoksen liikkeelle panevana voimana on ihmisen oma vilpitön halu parantua.
Sairaanvoitelu on ortodoksisen kirkon sakramentti, joka täydellisenä toimitettuna kestää lähemmäs kaksi tuntia. Toimitusta voidaan luonnollisesti soveltaa tilanteen mukaan. Yleensä sairaanvoiteluun liitetään myös katumus ja Ehtoollinen.


RUKOUSHETKI SAIRAAN PUOLESTA
Sairaanvoitelusta "kevyempi" toimitus on rukoushetki sairaan puolesta. Siihenkin liittyvät rukoukset tähtäävät selkeästi ihmisen parantumiseen. Sairaanvoitelusta poiketen rukoushetki on mahdollista toimittaa myös fyysisesti muualla, esimerkiksi kirkossa, vaikka itse sairastunut ihminen olisiki kotonaan tai sairaalassa.


SAIRAANRIPITYS
Sairaanripitys on toimitus, jossa sairaanvoitelun tavoin "kirkko tulee ihmisen luokse". Tämän toimituksen ydin on siinä, että sairaalle tai muutoin heikkokuntoiselle ihmiselle (joka on tämän vuoksi estynyt saapumaan liturgiaan) annetaan Herran pyhä Ehtoollinen. Tätä edeltää tarvittaessa katumuksen mysteerio. Ehtoollinen voidaan antaa myös tavallisen rukoushetken yhteydessä, jolloin siihen lisätään yleensä rukous ennen pyhää Ehtoollista. Sairaanripitys on toimitus, jonka voi toimittaa useampaan kertaan ja itse asiassa säännöllisesti. Juuri tämä toimitus on olennaisin myös silloin, kun kyse on ihmisestä, joka on saattohoidossa. Käytännössä sairaanripitys on juuri se toimitus, jota eniten käytetään kaikissa tilanteissa. Sitä ei missään nimessä saa mieltää kertaluontoiseksi toimituksesi, joka annetaan ainoastaan niille, joilla on enää vähän elinpäiviä jäljellä.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, että Ehtoollinen voidaan antaa ainoastaan ihmiselle, joka kykenee sen käytännössä vastaanottamaan. Tämän vuoksi papin pyytämistä ei kannata viivyttää siihen asti, jotta ihminen on menettänyt tajuntansa. Tällöin Ehtoollisen antaminen on siis käytännössä mahdotonta (siinäkin tilanteessa voidaan kuitenkin vielä toimittaa rukoushetki, joten papin pyytäminen on silloinkin paikallaan).
On jossain mielessä ymmärrettävää, että papin pyytämistä voidaan vältellä senkin vuoksi, ettei sairastavalle tule sellaista oloa, että omaiset ajattelisivat hänen nyt tekevän kuolemaa. Kuten jo aiemmin totesin, sairaanripitys, tai pelkistetymmin sanottuna Ehtoollisen antaminen kirkkorakennuksen ulkopuolella on luonnollinen ja yleisesti käytetty toimitus kaikille niille, joilla ei ole mahdollisuutta muutoin osallistua Ehtoolliseen kirkossa.

Kaikissa tilanteissa kannattaa olla mahdollisimman varhain yhteydessä paikalliseen seurakuntaan. Vaikka jokaisessa seurakunnasta löytyy varmasti yhteystiedot päivystävään pappiin, niin papin saaminen paikalle erityisesti laajemmissa maaseutuseurakunnissa voi viedä enemmän aikaa. On hyvä muistaa, että pappiin tai seurakunnan diakoniatyöntekijään voi olla yhteydessä ennemmin kuin vasta hengenhädässä.

Vuorotteluvapaa

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa muutamia ajatuksia vuorotteluvapaasta. Tämä aihe on siinä mielessä ajankohtainen, että valtiovalta näyttää mitä suurimmalla todennäköisyydellä vähentävän korvauksia, jotka liittyyvät vuorotteluvapaaseen. Tällä hetkellä vuorottelukorvaus on 70% siitä työttömyyspäivärahasta, johon henkilöllä olisi oikeus työttömäksi jäädessään. Vuodenvaihteessa tämä korvaus laskee 60 prosenttiin. Tuo 10%:n pudotus saattaa olla monelle se piste i:n päälle olla pyrkimättä koko vuorotteluvapaaseen.

Tämä on suuri sääli, sillä juuri työhyvinvointiin pitäisi panostaa. Esimerkiksi vuoden mittaisella vapaalla on suuri merkitys työssäjaksamisen kannalta. Lisäksi tuon vuoden ajaksi palkataan työtön työnhakija töihin, jolloin sillä myös ehkäistään työelämästä syrjäytymistä.

Ei ole pitkä aika siitä, kun minä itsekin laskeskelin mahdollisuutta jäädä vuorotteluvapaalle. Työuraa ei ollut kuitenkaan vielä tarpeeksi, joten en viitsinyt paneutua asiaan sen enempää. Joku saattaa nyt miettiä, että on siinä meillä pappi, kun haaveilee vuoden vapaasta alle 10 vuoden työuran jälkeen. - Kyllä haaveilen!

Olen sitä mieltä, että virikeet ja luovuus nousevat siitä, että ihmisellä on mahdollisuus antaa aikaa itselleen. Otetaan esimerkkinä oma työni ja siitä vaikkapa opetuspuheiden pitäminen. Ne eivät synny tyhjästä, vaan ne vaativat oman aikansa. Tiettyjen vuosien jälkeen alkaa huomata, että tässähän on alkanut toistaa itseään. Tietysti voisi hieman vähätellen sanoa, että eihän kukaan muista mitä olen aiempina vuosina puhunut ja onhan kertaus opintojen äiti. Tästä huolimatta minä en henkilökohtaisesti ole tyytyväinen, jos puhun asioista aina samalla tavalla, vaikka mahdollisuus olisi toisenlaiseen, paljon avarampaan näkökantaan. Toisena mahdollisuutena on tietysti ottaa kirja käteen kirkossa tai muussa opetustilanteessa ja lukea sitten siitä kirjasta sanasta sanaan pitkiä lainauksia. Tämäkään ei tunnu kovin palkitsevalta.

En muista tarkalleen, että kuka mainitsi siitä, että tässä työssä pitäisi olla oikeutetusti yksi päivä viikossa siihen, että olisi mahdollisuus lukea oman työn kannalta hyödyllisiä kirjoja. Ilman tätä mahdollisuutta alkaa pappi pelaamaan jossain mielessä pajatsoa tyhjäksi.

Minulla on hyllyssä kirjamellisesti "lukemattomia" kirjoja, joita niin mielelläni haluaisin lukea. Haaveilinkin jo siitä, että jos jään vuorotteluvapaalle, niin minulla mahdollisuus lukea ihan kunnolla vaikka mitä. Uudet ajatukset, luovuus ja lopulta monet uudet virikkeet työn kannalta olisivat tervetulleita asioita. Ja nyt kyse ei ole itsekkäästi sanottuna minun työstäni, vaan kaikki tarvitsevat tämän mahdollisuuden.

Ja eipäs nyt unohdeta sitä tärkeintä, eli muita ihmisiä. Tuossa taannoin kirjoitin siitä, että mitä asioita saattohoidossa olleet ihmiset olivat kertoneet ja nimenomaisesti mitä he elämänsä aikana olisivat halunneet tehdä toisin. Siinä he mainitsivat läheiset ihmiset, joiden kanssa he olisivat halunneet olla enemmän. Lisäksi he mainistivat juuri sen, että he eivät olisi halunneet viettää sellaista elämää, jossa työ hallitsi liiaksi kaikkea.
Vuorotteluvapaa olisi varmasti auttanut näissäkin asioissa.

Valtiovallan pitää keksiä säästötoimia, joka on kaiketi ihan oikeutettuakin. Mutta pitääkö vuorotteluvapaan olla nyt tulilinjalla? Vuorotteluvapaasta saatu hyöty työssäjaksamiseen ei näy varmasti heti rahassa, mutta sen tekeminen vähemmän houkuttelevaksi varmasti vaikuttaa lopulta myös ihmisten työssäjaksamiseen. Turha sitten ihmetellä kun mielenterveyspuolella jonot kasvavat ja samalla myös sairaseläkkeelle halutaan entistä enemmän. Se on se hinta minkä tällaisista säästöistä saa maksaa.

Puuttuuko jotain?

Ristin ylentämisen edellä (opetuspuhe)

Vietämme nyt Kunniallisen ja Eläväksitekevän Ristin ylentämisjuhlan edeltävää sunnuntaita. Kristuksen risti on niin merkittävä asia, että sen vuoksi tähän juhlaan kiinnitetään huomiota jo etukäteen.

Juuri luetussa Evankeliumiluvussa tiivistyy koko Jumalan pelastustyön kohokohta ja uskomme perusta: Kristuksen vapaaehtoinen tie ristinkärsimykseen ja sitä seurannut ylösnousemus. Samalla meille kerrotaan, miksi näin on tapahtunut:
"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Kristuksen ristinkärsimys ja ylösnousemus avasi meille tien pelastukseen! Näin Evankeliumi meille kertoo ja tämähän on kaikkein keskeisin opetus ortodoksisessa kirkossa. Mutta Kristus ei kuitenkaan puhu omista kärsimyksistään kovin yksityiskohtaisesti vielä tässä vaiheessa. Hän rinnastaa itsensä Moosekseen, joka autiomaassa ”nosti käärmeen korkealle”. (Joh. 3:14 -> 4.Moos. 21:4-9)

Mikä on tuo tapahtuma, johon Kristus viittaa?
– Löydämme 4. Mooseksen kirjasta kohdan, joka liittyy israelilaisten erämaavaellukseen. Kansa alkoi jälleen erämaassa nurista Jumalaa ja Moosesta vastaan, jonka seurauksena Herra lähetti heille koettelemukseksi myrkkykäärmeitä, jonka puremiin moni kuoli. Tämän jälkeen: ”Kansa tuli Mooseksen luo sanomaan: ’Me teimme synnin, kun puhuimme Herraa ja sinua vastaan. Rukoile Herraa, että hän ottaisi nämä käärmeet pois meitä ahdistamasta’. Mooses rukoili kansan puolesta, ja Herra sanoi Moosekselle: ’Tee käärmeen kuva ja pane se tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka katsoo siihen, jää eloon.’ Mooses teki pronssista käärmeen ja pani sen tangon päähän. Kun ne, joita käärmeet olivat purreet, katsoivat pronssikäärmettä, he jäivät eloon.” (4.Moos. 21:7-9)

Miten tämä viittaus Moosekseen liittyy sitten Kristuksen ristinkärsimyksiin?
Ihmiset, joita käärmeet olivat purreet tekivät kuolemaa. He loppunsa oli käytännössä hyvin lähellä ja he saivat kokea vieläpä kivuliaan kuoleman. Mooseksen kohottama käärmeenkuva pelasti heidät varmalta kuolemalta.

Meidän ei tarvitse verrata pronssikäärmettä ja Kristusta keskenään. Sen sijaan tuo hyvin omalaatuinen parannuksen lähde liittyy kyllä Kristuksen kärsimyksiin. Käärmeen myrkyttämät israelilaiset kohtasivat kuoleman, mutta Jumalan armosta tuo kuolema kääntyikin uudeksi elämäksi.

Samalla tavoin synnin kuolettamat ihmiset saivatkin uuden elämän Kristuksen ristinkärsimyksen ja sitä seuranneen ylösnousemuksen kautta. Käärme varmasti kuvasi kuolemaa israelilaisille, mutta yhtäkkiä Mooseksen ylentämä käärmeenkuva olikin merkki siitä, että Jumala oli armahtanut heitä.

Samalla tavoin risti nähtiin tuohon aikaan julman ja kivuliaan kuoleman merkkinä, joka ei varmasti herättänyt myönteisiä tuntemuksia. Yhtäkkiä tuosta julmasta kuoleman merkistä tulikin pelastuksen ja ylösnousemuksen merkki!

Kysymys on niin ihmeellisestä ja käsittämättömästä asiasta, että ihminen vailla uskoa ei voinut sitä kertakaikkisesti käsittää. Sanoohan apostoli Paavalikin: ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1.Kor. 1:18)

Ristin ylentämisen juhlaa vietetään 14. syyskuuta, joka on myös kirkkomme suuren opettajan, pyhän Johannes Krysostomoksen kuolinpäivä. Tämän vuoksi voidaan pitää kohtuullisena ja oikeana, että lainaamme hänen opetuspuhettaan, joka liittyy tämän päivän evankeliumilukuun:

”Näetkö ristiinnaulitsemisen ja siitä koituvan pelastuksen syyn? Näetkö esikuvan ja sen toteutumisen välisen suhteen? Silloin juutalaiset pakenivat kuolemaa, mutta vain ajallista kuolemaa – nyt uskovaiset pakenevat ikuisesta kuolemasta. Silloin ylös nostettu käärme paransi käärmeiden puremat – nyt ristiinnaulittu Jeesus parantaa aineettoman käärmeen tekemät haavat. Silloin parani se, joka katsoi ruumiillisilla silmillään – nyt se, joka katsoo sisäisillä silmillään, saa panna pois kaikki syntinsä. Silloin korotettiin käärmeen muotoon pakotettua pronssia – nyt Hengen rakentama Herran ruumis. Silloin käärme puri ja käärme paransi – nyt kuolema tuhosi ja kuolema pelasti. Mutta tuo tappava käärme oli myrkyllinen – Pelastaja taas oli vapaa myrkystä. Tässäkin piilee samankaltaisuus: kuolema, joka löi meidät, piti sisässään synnin samalla tavalla kuin käärme myrkyn, mutta Herran kuolema oli vapaa kaikesta synnistä niin kuin pronssinen käärme myrkystä.” (Johannes Krysostomos, 2001, s.290)

Pyhä Johannes Krysostomos pukee kauniiksi sanoiksi tuon Kristuksen ristinkärsimyksen ihmeellisen sanoman. Kristus ainoana synnittömänä saattoi pelastaa ne, jotka olivat synnin alaisuudessa. Hän omalla kuolemallaan vapautti ihmiset kuolemasta.

Se mikä oli kärsimyksen, häpeän ja kuoleman merkki, muuttui nyt voiton merkiksi. Se on edelleenkin käsittämätön niille, joilla ei ole pientäkään halua kääntyä Kristuksen puoleen. Mutta meille kristityille se on apostoli Paavalin sanojen mukaisesti ”Jumalan voima”.

Makuasioista ei voi kiistellä, mutta makua voi kehittää

Mistäs minulle nyt moinen otsikossa oleva ajatus tuli mieleen?

- No siitä kun selailin tässä viime kesän valokuvia ja huomasin nämä Savonlinnan oopperajuhlien yhteydessä otetut valokuvat.

Minulla on aikaisemmin ollut sellainen suhteellisen alkukantainen, mutta suhteellisen yleisesti valloillaan oleva käsitys siitä, että oopperalaulua ei kuuntele hullukaan. Laulu on sellaista sirkkelin vinkaisujen ja kissankuristamisesta aiheutuvien parkaisujen sekä sumutorvien vuoropuhelua.

Tämä siis silloin, kun olin nuori, tyhmä ja viaton sekä mitään myöskään musiikista ymmärtävä ihminen. Voisin kuitata aikaisemman kantani sillä, että makuasioista ei sovi kiistellä ja minä voin olla oopperalaulusta edellä mainittua mieltä.

Joka tapauksessa hieman olosuhteiden pakostakin olen käynyt nyt oopperassa enemmän kuin yhdellä kädellä voi laskea. Se ei ole vielä kovin paljoa, mutta olen alkanut pitää kyseisestä musiikkilajista yhä enemmän. Kyllä oopperamusiikki kotimaisen iskelmämusiikin peittoaa mennen tullen. Anteeksi nyt vain kaikille humppaveikoille, mutta makuasioistahan ei sovi kiistellä.

Ehkä tässä pitäisi ensinnäkin muistaa se, että asioita ei voi ryhtyä arvostelemaan toden teolla ennen kuin niihin on edes yrittänyt todella perehtyä. Se on kuitenkin muistettava, että ihmisellä on kyky muuttua ja nk makuasioitakin voi kehittää, jos vain haluaa nähdä hieman vaivaa. Kannattaa kokeilla.

Ehtoopuolen ajatuksia

Heti alkuun laitan tähän linkin jokin aika sitten ilmestyneestä uutisesta. (LINKKI)

Tässä uutisessa saattohoitajana työskennellyt Bronnie Ware kertoo siitä, että mitä asioita ihmiset olisivat elämässään halunneet tehdä toisin. Meidän kannattaisi ottaa opiksi näistä viisauksista, jotka järjellä ajateltuna ovat aivan luonnollisia asioita. Me olemme ainoastaan kaikessa kiireessä ja itsekeskeisyydessä unohtaneet ne. Ajattelin nyt pohtia näitä asioita hieman lisää:

- "Yhä useampi oli toiminut muiden ihmisten ja ympäristön odotusten mukaan."

Tämä on suoranainen tavaramerkki lähes jokaisella meistä. Suurin osa elämästä kuluu siten, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että "miten minun pitäisi toimia, jotta saisin hyväksyntää ja arvostusta muilta?" Me emme siis tee asioita vapaasti, vaan ympäristön ehdoilla. Opiskelu, ammatinvalinta, pukeutuminen, puhetyyli, harrastukset yms. eivät välttämättä heijasta sitä, että mitä me oikeasti haluamme elämältä, vaan niihin ovat vaikuttaneet enemmän muut tekijät.


- "He katuivat, että olivat suurimman osan elämästään viettäneet työelämän oravanpyörässä ja menettäneet paljon tärkeitä hetkiä perheensä parissa."

Valitettavan totta tämäkin. Meistä on tulossa työnarkomaaneja, johon meitä ajaa käsitys siitä, että tunnollinen työntekijä on nimenomaan sellainen, joka tekee töitä vapaa-ajallaankin. Nykyajan rahakeskeinen ja äärimmäisen tulosvastuullinen toiminta lisää tunnetta siitä, että työ on kaikki kaikessa. Saamme jatkuvasti lukea otsikoita joissa "henkilöstöä vähennetään", jotta yritysten toiminta olisi mahdollisimman kannattavaa. Ei siis ihme, että vielä työpaikkansa säilyttäneet joutuvat paiskimaan töitä hulluna. Puhutaan työssäjaksamisesta ja työhyvinvoinnista. Ne jäävät turhiksi sanoiksi jos tälläinen touhu jatkuu.


- "Tunteiden tukahduttamisen seurauksena monista tulee myöhemmällä iällä katkeria ja katuvia."

Meillä olisi varmasti paljon sanottavaa, mutta jätämme ne kuitenkin sanomatta. Me todellakin katkeroidumme ja saatamme ryhtyä vihaamaan jotkuta. Ja tämä kaikki ainoastaan sen vuoksi, että emme ole kyenneet keskustelemaan asioista. Meillä tulisi olla kyky antaa tarpeen vaatiessa kielteistäkin palautetta. Kysymys on enemmänkin siitä, että osaammeko antaa sitä oikealla tavalla? Saman asian voi esittää sanasta sanaankin niin monella eri tavalla.


- "he tahtoivat saada uuden mahdollisuuden rakkaimpiensa kanssa, joita olivat laiminlyöneet."

Kuinka paljon meillä on lopulta ystäviä? Sellaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan, tukemaan ja olemaan läsnä? Onko meillä muka oikeasti satoja ystäviä, jos Facebookin laskuriin on luottamista? Me laiminlyömme läheisiämme, koska meillä on kiire töissä. Meillä on kiire katso telkkaria. Ja meillä on kiire tuijottaa tietokoneen ruutua.


- "Onni ei vain tule, jostakin konkreettisesta asiasta vaan jokainen voi muokata elämästään juuri niin onnellista kuin itse haluaa. "

Siinäpä se. Onnellisuutta ei voi saavuttaa päämäärähakuisesti. Joku sanoo saavuttavansa onnellisuuden esimerkiksi lottovoiton myötä. Tuskinpa se kuitenkaan tekee ihmisestä todella onnellista. Onnellisuus saavutetaan elämällä sitä hetkeä ilman turhia tavoitteita. Nykyajan tulosvastuullinen ja rahakeskeinen ajattelu on sumentanut myös meidän käsityksemme onnellisuudesta.

Haluan vielä lopuksi todeta, että juuri näitä edellä mainittuja asioita myös kristinuskossa painotetaan. On äärimmäisen surullista, että nyt uhotaan ja painetaan kirkkoa maanrakoon turhana instituutiona. Kirkkoa, jonka yhtenä tehtävänä on muistuttaa juuri näistä asioista: rakkaudesta ja välittämisestä. Pitääkö tämä kaikki oppia kantapään kautta ja tajuta se vasta kuolinvuoteella?
Ehkä kaikkein pelottavinta tässä kaikessa on se, että haastatellut olivat iäkkäitä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole joutuneet työskentelemään nykykiireen leimaamassa ympäristössä ja joiden ei ole myöskään tarvinnut tuijottaa television ja tietokoneen ruutua suurinta osaa valveillaoloajastaan. Jos he tuntevat laiminlyöneensä muita, niin miltä meistä sitten tuntuu? Mitä meidän sukupolvi ajatteleekaan kuolinvuoteellaan?