"Rukoilkaa lakkaamatta"

OPETUSPUHE RASIMÄEN TSASOUNASSA

Vietimme vasta pari kuukautta sitten pyhän Johannes Kastajan juhlaa ja nyt olemme siirtyneet jo aivan toisenlaiseen muistojuhlaan. Kysymys on Johannes Kastajan mestauksesta.

Kirkko ei tietenkään juhli sitä, että pyhä ihminen surmataan, mutta ymmärrämme kuitenkin, että kuolema on syntymistä uuteen iankaikkiseen elämään. Tämän vuoksi kuolema, tapahtui se sitten miten tahansa, on kenen tahansa kannalta merkittävää.

Mutta pyhän ihmisen muisto ei ole pelkästään sitä, että muistelemme jotain tiettyä pyhää tapahtumaa hänen elämässään, kuten tässä tapauksessa Johannes Kastajan kuolemaa. Pyhän muistoa pitäisi tutkia laajemmin niin, että huomioimme tämän ihmisen elämän ja opetuksen huolellisemmin.

Mutta mitä pyhä Johannes Kastaja lopulta opettaa meille ja miten hänen muistonsa voidaan liittää tähän rukoushuoneeseen? Ehkä hyvin osuvakin yhtymäkohta on siinä, että Johannes Kastaja toimi erämaassa ja tämä pyhäkkö on samalla tavoin kaukana suurista asutuskeskuksista.

Mutta syrjäisyys ei ole koskaan ollut este sille, etteikö se kutsuisi ihmisiä kokoon. Johannes Kastaja oli vetäytynyt erämaahan, mutta paljon ihmisiä tuli silti hänen luokseen. Evankeliumissa sanotaan: ”Hänen luokseen tuli paljon väkeä Jerusalemista, joka puolelta Juudeaa ja kaikkialta Jordanin ympäristöstä. He tunnustivat syntinsä, ja Johannes kastoi heidät Jordanissa.” (Matt. 3:5-6)

Me voimme tietysti olla iloisia siitä, että meillä on suhteellisen monia rukouksen paikkoja, jonne voimme kokoontua. Vaikka monet rukoushuoneista sijaitsevatkin hieman sivummalla, niin se ei tarkoita sitä, että ne olisivat paikkoja, joissa ainoastaan kerran vuodessa toimitetaan praasniekkana jumalanpalvelus. Rukoushuoneita saa ja tuleekin käyttää ahkerammin kuin pari kertaa vuodessa.

Itse asiassa tähän ahkeraan rukoukseen meitä velvoittavat jo apostoli Paavalin sanat: ”Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta.” (1.Tess. 5:16-18)

”Rukoilkaa lakkaamatta.” - Mutta miten me voimmekaan toteuttaa tuota apostoli Paavalin ohjetta, joka tuntuu lähes ylivoimaiselta jopa luostarissa asuville.

Asia on osittain ratkaistu sillä, että käytämme lyhyitä ja ytimekkäitä rukoushuokauksia, joita voi lukea, vaikka työtä tehdessä ja ruokaillessa. Näistä tunnetuin on varmasti rukous ”Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä”.

Mutta emmehän me kuitenkaan kykene toteuttamaan tuota apostoli Paavalin kehotusta kirjaimellisesti. Viimeistään siinä vaiheessa, kun käymme nukkumaan, niin tuo lakkaamaton rukous jossain mielessä katkeaa.

Diokleian metropoliitta Kallistos Ware on kirjassaan ”Sisäinen valtakunta” pohtinut tätä lakkaamatonta rukousta ja sanonut mm. seuraavasti: ”Rukous ei ole yksilöllistä vaan yhteisöllistä toimintaa. Rukoilemme aina Kristuksen ruumiin jäseninä. Erämaan kaukaisimmankaan kolkan erakko ei seiso Jumalan edessä yksin, vaan suuren perheen jäsenenä. Koko muu kirkko rukoilee hänessä ja hänen kanssaan, ja kun hän ei pysty rukoilemaan, jatkuu muiden rukous. (Evagrios Pontoslaisen sanojen mukaisesti) ’Munkki on se, joka kaikista erillään on yhtä kaikkien kanssa.” (Kallistos Ware, Sisäinen valtakunta s. 134-135)

Meidän tulisi siis yhteisönä rukoilla yhdessä ja toistemme puolesta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että meidän todellakin tulisi hyödyntää myös kaikki ne paikat, joissa voimme erityisesti keskittyä rukoukseen.

Tässäkin pyhäkössä on mahdollista toimittaa lukematon määrä erilaisia jumalanpalveluksia, joissa seurakunnan pappi tai kanttori ei ole läsnä. Seurakunnan työntekijöillä on kuitenkin vastuu siitä, että kaikille halukkaille tarjotaan mahdollisuus opiskella sitä, että näiden maallikkojumalanpalvelusten toimittaminen on ylipäätään mahdollista.

Tässä asiassa rohkaisenkin teitä kaikkia kääntymään seurakunnan puoleen, jos teillä on sinapinsiemenenkään verran halukkuutta toimittaa jumalanpalveluksia näissä pyhäköissä.

Kaikkien pyhäköiden ovien tulisi olla auki mahdollisimman usein. Sen mahdollistaminen kysyy kuitenkin meiltä jokaiselta aloitteellisuutta. Rukous ja jumalanpalveluselämä on seurakunnan keskeisintä toimintaa. Siinä mielessä meidän todellakin tulee ottaa oppia apostolin Paavalin sanoista: ”Rukoilkaa lakkaamatta!”

"Jälkiviini"

Meillä on Suomessa on edelleen aika laajasti käytössä tapa, jossa ihmiset voivat heti Ehtoollisen jälkeen käydä ottamassa pienen kauhallisen viiniä ja leipäpalan. Heti tässä yhteydessä pitää huomauttaa, että kysymys on koko ajan pelkästä leivästä ja viinistä, eikä pyhistä ehtoollislahjoista. Mutta minkä takia varsinaisen Ehtoollisen jälkeen käydään ottamassa hieman leipää ja viiniä, jota meillä siis kutsutaan yleisesti ”jälkiviiniksi”?
Löydämme tästä varmasti jonkinlaisen yhteyden kristittyjen yhteiseen rakkauden ateriaan, eli Agapeen. Tässä tapauksessa emme ryhdy tutkimaan itse Agapen historiaa sen tarkemmin, vaan todettakoon ainoastaan, että varhainen eukaristian olleen kiinteässä yhteydessä ateriointiin. Samalla tavoinhan tapahtui itse Ehtoollisen asettamisenkin yhteydessä, jolloin Kristus ja opetuslapset söivät pääsiäisaterian.

Onko leivän ja viinin nauttiminen Ehtoollisen jälkeen suora muistutus tuosta varhaisesta ateriasta? Jos näin on, niin kysymys olisi tällöin puhtaasti symbolisesta eleestä, jonka teologinen peruste jäisi hyvin häilyväksi. Monissa paikoissahan jälkiviinikäytäntöä ei varmasti tämän vuoksi ole olemassakaan. Käytännöllisempänä perusteena jälkiviinin kohdalla on käytetty sitä, että se on tarkoitettu vahvistukseksi ehtoolliseen osallistujille, jotka ovat paastonneet koko aamun. Pieni kauhallinen viiniä ja leipäpalanen toimivat varmasti hyvänä ensiapuna verensokerin kohottamisessa. Toinen pitkälti jo historiallisesti puoltava tekijä on se, että jälkiviinin avulla me huuhtelemme suumme puhtaaksi ehtoollislahjoista. Kirkon historia tunnemme jopa suoranaisista väärinkäytöksistä, jolloin ehtoollislahjoja on yritetty salakuljettaa suussa kirkosta kotiin ”sopivampaa” hetkeä varten.

Pohditaanpas tätä kaikkea edellä mainitun valossa hieman lisää. Jos jälkiviini symbolisoi ateriaa ja on tarkoitettu vahvistukseksi ja ehtoollislahjojen nielemisen helpottamiseksi, niin miksi ihmeessä siinä tarvitaan ensinnäkin viiniä? Meillä Suomessa ei ole yleisesti käytetä viiniä ruokajuomana, jolloin sen käyttäminen tässä kohden ei olisi tarpeellista. Mainittakoon, että esimerkiksi Venäjällä käytetään tässä kohden viinin sijasta esimerkiksi mehua. Lisäksi leipääkään ei tarvitsisi jakaa välittömästi Ehtoollisen jälkeen, koska sitähän jaetaan antidorana aivan liturgian lopussa.
Leivän ja viinin jakaminen välittömässä yhteydessä Ehtoollisen kanssa voi luoda harhakuvan siitä, että kyseessä on korvike niille, jotka eivät ole esimerkiksi kirkon jäseniä tai jotka jostain muusta syystä eivät ole osallistuneet Ehtoolliseen. Jälkimmäisessä tapauksessa voisi olettaa, että nämä ihmiset ovat syöneet jo aamiaisen, koska heidän ei ole tarvinnut paastota.

Yritänkö tässä nyt ajaa meidän jälkiviinikäytäntöä alas?
En suoranaisesti, mutta sen muuttaminen toimivammaksi olisi tarpeen. Yhteenkokoontumisen ja ruokailun ei tässä tilanteessa tarvitse olla symbolista, vaan käytännössä kirkkokahvit tai jopa lounas liturgian jälkeen ajaa juuri sen asian, mistä jälkiviinissä on kysymys. Kirkkokahvien järjestäminen kysyy tietysti seurakunnilta vapaaehtoisvoimia. Suotavaa on, ettei yksi toimintapiiri joudu sellaiseen jatkuvaan järjestelyvastuuseen, jolloin sen jäsenten kirkossa käyminen muuttuisi hankalaksi.

Välittömästi Ehtoollisen jälkeenkin kirkossa voisi olla jonkinlainen ”ensiapupiste” sitä tarvitseville. Jos joku tarvitsee vahvistusta välittömästi Ehtoollisen jälkeen, niin jollain sivupöydällä voisi olla astiassa esimerkiksi mehua tai vettä, jota kukin voisi ottaa ihan itsepalveluna tarvittaessa. En tyrmää suoranaisesti viininkään käyttämistä, mutta kuten aiemmin mainitsin, niin samanlaisen viinin käyttäminen Ehtoollisessa ja jälkiviininä voi luoda harhaanjohtavan korvikekäsityksen.

Jälkiviinistä on muotoutunut meille tapa, jonka monet mieltävät olennaiseksi osaksi liturgiaa. Sen karsiminen saattaa varmasti herättää kysymyksiä. Meidän ei tarvitse välttämättä luopua jostakin tavasta kokonaan, vaan ennemmin palauttaa se sellaiseen muotoon, jossa se palvelee meitä paremmin.
Kirkkokahvia on leikkisästi kutsuttu myös "seurustelun sakramentiksi".

Opetuspuhe (Matt. 17: 14-23)

Päivän evankeliumiluvussa Kristus paransi sairaan pojan. Kristusta aiemmin olivat Hänen omat opetuslapset yrittäneet tätä samaa, mutta he olivat epäonnistuneet. Myöhemmin opetuslapset kysyivätkin Kristukselta, että miksi he eivät onnistuneet karkottamaan pahaa henkeä pojasta.

Kristuksen vastaus oli hyvin yksinkertainen: "Koska teillä on niin vähän uskoa."

Opetuslapset olivat ilmeisesti ajatelleet, että Kristuksen ulkoinen seuraaminen ja samalla tavoin toimiminen riittäisi siihen, että hekin saattoivat parantaa sairaita. Mutta sairaitten parantaminen ja pahojen henkien ulosajaminen vaati paljon muutakin.

Meillä jokaisella saattaa opetuslasten tavoin olla haaveita siitä, että pystymme toimimaan samalla tavoin kuin joku toinen. Usein tuo toinen ihminen on meille myös esikuvana. Senhän tiedämmekin, että lapset hyvin mieluusti matkivat omia esikuviaan; niin hyvässä kuin pahassa.

Mutta kaikessa ei kuitenkaan voi toimia toisen ihmisen tavoin. Ei ainakaan ilman perusteellista harjoitusta. Tiedämme hyvin, että esimerkiksi taiteessa jonkun taulun maalaaminen tai sitten jonkin soittimen soittaminen näyttävät jossain mielessä helpolta, mutta kuinka vaikeaa se lopulta onkaan.

Hyvin usein mieleen syntyy tuttu ajatus, että "Hei, tuohan näyttää helpolta, kyllä minäkin siihen pystyn."

Varmasti samalla tavoin myös opetuslapset ajattelivat. He olivat useaan otteeseen nähneet Kristuksen parantavan sairaita ja pahojen henkien vaivaamia. He ajattelivat pystyvänsä samaan kuin Kristus. Mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Opetuslapset eivät onnistuneet parantamaan tuota sairasta poikaa.

Kysymys oli lopulta uskosta. Jos muistelemme esimerkiksi Evankeliumin kertomuksen Pietarista, joka Jeesuksen tavoin halusi kävellä vetten päällä. Pietarihan kulki jonkin matkaa, mutta koska hänen uskonsa ei ollut tarpeeksi vahva, niin hän alkoi vajota.

Miten sitten me voimme saada uskoa sen sinapinsiemenen verran, jonka avulla voisimme siirtää vaikka vuoria?

Kristus antaa tähänkin meille suoran vastauksen sanoessaan opetuslapsilleen, että "Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla." [Matt. 17:21]

Rukous ja paasto ovat siis parhaimpia apukeinoja siinä, että voimme vahvistaa omaa uskoamme. Kirkkomme pyhät ihmiset ovat lukemattomin sanoin opettaneet ja kannustaneet meitä kehittymään rukouksessa ja paastossa.

Pyhä kilvoittelija isä Serafim Sarovilainen on opettanut rukouksesta seuraavaa:

"Jos todella olemme päättäneet antautua Herran Jumalan palvelemiseen, meidän tulee harjaantua muistamaan aina Jumalaa ja lakkaamatta rukoilemaan Jeesusta Kristusta, --Kun järki ja sydän yhdistyvät rukouksessa ja kun sielun ajatukset eivät harhaile, silloin sydän lämpenee hengellisellä lämmöllä, ja siihen syttyy Kristuksen valo täyttäen rauhalla ja ilolla koko sisäisen ihmisemme." [Pyhittäjä Serafim Sarovilainen 1978, s. 99-100]

Rukous on siis välttämätöntä, jotta uskomme vahvistuisi. Tällöin ei riitä, että rukoilemme pelkästään silloin kun olemme hädässä tai ahdistuksessa, vaan meidän tulisi jatkuvasti pitää Jumala mielessä ja olla rukouksen kautta häneen yhteydessä. Tällöin myös uskomme vahvistuu.

Rukous vahvistaa meitä hengellisesti, mutta samaan aikaan meidän täytyy vaalia meidän maallisia tarpeita. Tämän on tapahduttava kuitenkin, niin ettemme elämässämme ryhdy palvomaan maallisia asioita. Jos palvomme muuta kuin Jumalaa, niin silloin myös uskomme ei voi vahvistua.

Paasto on annettu meille apukeinoksi siinä, että voisimme omassa elämässä pitää hengelliset asiat aina etusijalla. Paastossa luovutaan turhista asioista, mutta siitä huolimatta monet kokevat sen vaikeana asiana, joka rasittaa meidän "normaalia" elämää. Mutta paaston ei tule olla synkkä asia!

Kirkkomme suuri opettaja, pyhä Basileios Suuri opettaa paastoamisesta seuraavasti:

"Älä ole synkän näköinen sinua parannettaessa. On sopimatonta olla iloitsematta sielun terveydestä ja murehtia muuttunutta ruokavaliota, mikä osoittaa, että vatsan nautinto tuottaa meille enemmän iloa kuin huolenpito sielusta. Sillä kylläisyys antaa nautintoa vatsalle, kun taas paasto hyödyttää sielua. Ole iloinen, että olet Lääkäriltä saanut lääkkeen, joka juurii pois synnin." [Pyhän Basileios Suuren opetuspuheita 1994, s.7]

Kuten Kristuksen opetuksen ja näiden Kirkkomme pyhien isien kirjoitusten perusteella huomaamme, niin rukous ja paasto ovat meille välttämättömiä. Meidän ei tule murehtia eikä masentua siitä, jos koemme nämä asiat aluksi vaikeaksi, sillä hengellinen kasvu vie paljon aikaa, eikä muutos tapahdu yhdessä yössä.

Kaikessa hengellisessä kasvussa meiltä vaaditaan nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. Vaikka tässä ajassa joutuisimmekin näkemään paljon vaivaa näiden asioiden eteen, niin voimme aina lohduttaa itseämme Autuuden lauseiden sanojen mukaan: "Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri". [Matt. 5:12]

Ajatuksia luovaan ajatteluun

Olen aiemminkin maininnut sellaisesta kirjasta kuin "Ravistettava - toisinajattelijan käsikirja" (Saku Tuominen & Katja Lindroos, 2009). Olen lukemassa kirjaa nyt toistamiseen läpi ja pakko myöntää, että se pistää todellakin ajattelemaan.

Kirjan perusajatuksena on saada meidät tajuamaan kuinka kaavoihin kangistuneita me ihmiset yleensä olemme. Samalla se kertoo siitä, kuinka näennäinen kiire sekä tutussa ja turvallisessa pitäytyminen käytännössä tyrehdyttävät mahdollisuuden luovuuteen ja tätä kautta terveeseen uudistumiseen. Nyky-yhteiskunnan informaatiotulva, pakonomainen suorittaminen ja kiire käydään läpi myös tässä kirjassa. Vastaan tulee kylmää faktaa siitä, kuinka paljon me ihmiset puuhastelemme, mutta emme kuitenkaan todellisuudessa tee kovinkaan paljoa mitään hyödyllistä.

Olen kuvitellut olevani vielä suhteellisen nuori ja luova ihminen, mutta kyllä tässä väistämättä tulee sellainen olo, että kyllähän tässä ollaan jo urauduttu pahemman kerran ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tavalla. Tällaiseen ei tarvitse kuitenkaan alistua mikäli tähän kirjaan on uskominen.

Koska olen yrittänyt hieman harrastuksenakin tutkia työhyvinvointia, niin tämä kirja on osaltaan antanut minulle joitakin uusia ajatuksia myös siitä. Otan yhden lainauksen tästä kirjasta: "Kun keskeisiä työssä viihtyvyyteen vaikuttavia asioita on tutkittu, seuraavat kolme asiaa ovat nousseet esiin: mitattavuus, jokin työn tarjoama "suurempi merkitys" ja työyhteisö osoittama aito kiinnostus". (Tuominen & Lindroos, 2009, s.90)

Olemmeko pohtineet omassa työssämme näitä tekijöitä? Kuinka hyvin me pystymme mittaamaan työmme tulosta? Saammeko todellakin nähdä työmme jäljen? Tai tiedämmekö edes, että mitä olemme tekemässä? Tähän edellä mainittuun liittyy myös tuo "suurempi merkitys". Hyötyvätkö ihmiset siitä, mitä minä olen tekemässä? Vaikuttaako minun työpanokseni muiden ihmisten elämään? Kolmas viihtyvyyteen ja tietysti tätä kautta työmotivaatioon liittyvä tekijä on työyhteisön osoittama kiinnostus. Tämän voisi vapaasti tulkita tarkoittamaan myös sitä rakentavaa palautetta, jota me tarvitsemme omassa työssämme. Kiinnostusta ja palautetta pitäisi saada niin omilta esimiehiltä, työkavereilta, kuin myös niiltä joiden hyväksi työtä tehdään.

Jos nyt pohdimme näitä asioita kirkollisen työn kannalta, niin kaikki muuttuu hyvinkin mielenkiintoiseksi. Miten me mittaamme hengellisen työn jäljen tai laadun? Voidaanko kaikki mitata esimerkiksi tilastollisesti? Jos kirkossa tai seurakunnallisissa tilaisuuksissa käy vähän ihmisiä, niin ovatko seurakunnan työntekijät epäonnistuneet? Voidaanko ihmisten hengellisyyden tai uskonnollisuuden laatua mitata tilastollisesti tai ylipäätäänsä ollenkaan?

Entäs sitten työn "suurempi merkitys"? Sen voi varmasti tulkita käsittämään nimenomaan hengellisiä asioita, jolloin työn suurempi merkitys saa aivan uuden ulottuvuuden. Kaikkea ei tarvitsekaan mitata maallisella tavalla, sillä hengelliset ovat maallisen yläpuolella. Tästäkin huolimatta jokainen kirkon työntekijä ajattelee varmasti sitä, että mitä tekemiseni merkitsee muille?

Kolmantena asiana on työsyhteisön osoittama kiinnostus. Paljonko tulee lopulta rakentavaa palautetta? Ainakin pienemmissä työyhteisöissä palautteen saaminen on vaikeaa. Välimatkaa esimieheen voi olla reilusti ja kukaan ei ole auttamassa tai neuvomassa sitä, että teetkö asioita oikein, väärin tai jotenkin sinne päin. Ilman palautetta ihminen voi olla suoraan sanottuna tuuliajolla. Jos seurakunnan elämään osallistuu niukanlaisesti ihmisiä, niin vääjämättä työntekijälle tulee sellainen olo, että tehdystä työstä ei olla kiinnostuttu.

Jos tämän viihtyvyys asian yrittää niputtaa joksikin kokonaisuudeksi, niin löydämme tästä äkkiä ainakin yhden vaarallisen noidankehän, joka uhkaa kirkossa työskenteleviä. Nimittäin ihmisten kirkollisen aktiivisuuden tai enemmänkin sen puuttumisen. Syitä passiivisuuteen voi olla monia. Totta on kuitenkin se, että sama ongelma vaivaa niin ortodoksista kuin luterilaista kirkkoa (vaikka poikkeuksiakin voi onneksi löytyä). Herran huoneet eivät paljoa pullistele kävijöistä.

Näitä passiivisuuden syitä on syytä pohtia myöhemmin tarkemmin. Lyhyesti voisi sanoa, että nykyajan informaatiotulva ja valinnanpaljous ovat hukuttaneet Kirkon ja hengelliset asiat niin syvälle, että ihminen ei sitä tahdo enää löytää, vaikka periaatteessa haluaisikin. Pitää myös kirkon työntekijänä katsoa peiliin ja kysyä, että "olenko käyttänyt kaikkia mahdollisia keinoja siihen, että välittämäni Evankeliumin sanoma kantautuu kaikkialle?"

Opetuspuhe Herman Alaskalaisen praasniekassa

"Sinusta, oi pyhä Herman, tuli niiden muinaisten isien vertainen, jotka tuottivat kärsivällisyydessä runsaasti hedelmää. Sillä jo nuoruudessasi hakeuduit Herran tykö, ja Sinusta tuli Valamon pyhittäjäisä Hermanin kaltainen niin nimeltäsi kuin kilvoitusvaivoiltasikin. Sinä otit nöyrästi vastaan kutsun lähteä valistamaan Aleuttien kansaa. --Sinä olit armollinen kaikille ja nöyryydelläsi johdatit kaikki parannukseen. Sen tähden kunnioitamme pyhää muistoasi ja huudamme Sinulle: Rukoile Kristusta Jumalaa, että Hän pelastaisi meidän sielumme." (Otteita Herman Alaskalaisen iikossista)

Edellä oleva ote eräästä Herman Alaskalaisen juhlan veisusta kuvaa hänen elämänkertaansa suurena kilvoittelijana.

Monet meille läheisistä pyhistä ovat juuri näitä pyhittäjä isiä ja jumalankantajia, jotka ovat vieneet hyvää sanomaa Kristuksesta sellaisille paikoille, joissa Evankeliumin ilosanomaa ei vielä tunnettu.

Pyhittäjät ovat olleet nimenomaan luostarissa asuneita kilvoittelijoita ja toisaalta erakkoja, jotka ovat vetäytyneet maailman kiireestä pois. Monesti ajattelemme, että heidän elämänsä olisi jotenkin helpompaa, mutta sitä se ei kuitenkaan ole ollut. Ihminen kohtaa haasteita ja vastoinkäymisiä joka paikassa, viettää hän minkälaista kilvoittelumuotoa tahansa.

Muistammehan että Kristuskin vetäytyi erämaahan heti kasteen jälkeen ja siellä paholainen koetteli häntä monin eri tavoin. Häntä yllytettiin vatsanpalvontaan muuttamalla kivet leiviksi. Häntä yllytettiin saamaan ihmisten kunnioitusta ja huomiota hyppäämällä temppelimuurin harjalta alas ja säilymään vahingoittumattomana. Lisäksi paholainen lupasi Kristukselle vallan hallita kansoja ja maita. Sellaista valtaa niin moni tänäkin päivänä halajaa.

Yksinäisyys ja eristäytyminen maailmasta ei vapauta ihmistä kiusauksista, vaan se oikeastaan ennemminkin tuo esille sellaiset synnit, jotka ovat aiemmin olleet huomaamattomissa. Tämän vuoksi meillä tulisi pystyä antamaan aikaa myös itsellemme.

Pyhittäjät ja kilvoittelijat toimivat meille hyvinä esimerkkeinä, joista meidän tulisi ottaa oppia. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän kaikkien tulisi vetäytyä pois maailmasta, mutta rauhaa me kuitenkin tarvitsemme.

Maailma itsessään ei ole paha, sillä Jumala on kaiken luonut. Me ihmiset itse olemme luoneet maailmassa olevasta elämänrytmistä sellaisen, että meillä on ainakin näennäisesti jatkuva kiire.

Miten me voimme tutkia itseämme ja huomata meissä piilevät synnit, jos emme osaa pysähtyä enää laisinkaan? Ollemmeko tarkkailleet sitä kaikkea, mitä elämässämme ja tässä maailmassa oikeastaan tapahtuu?

Tämän näennäisen kiireen lisäksi meille tarjotaan niin paljon kaikkea, että hengelliset asiat ovat hukkuneet tuohon maallisen meren aiheuttamaan tulvaan. Monissa kirkkoveisuissa viitataan maailman merellä riehuvaan kiusausten myrskyyn, josta meidän tulisi päästä turvasatamaan:

”Minä olen vajonnut meren syvyyteen, ja moninaisten syntien myrsky saartaa minut, mutta nosta Sinä, ylen armollinen Jumala, minun elämäni ylös syvyydestä”.

Meillä tulisi olla vakaa tahto hakeutua turvaan tuolta myrskyltä. Ihmisellä on edelleen kaipaus kohti Jumalaa, mutta häneltä alkaa häviämään kyky pudottaa elämästä pois sellaiset asiat, jotka eivät auta häntä kulkemaan kohti Jumalaa.

Voimme ajatella tätä hyvin käytännönläheisellä esimerkillä. Televisiokanavien määrä on vuosien varrella lisääntynyt huimasti. Nykyään on mahdollista tilata vielä lisää kanavia, jolloin puhutaan kymmenistä, ellei jopa yli sadasta eri kanavavaihtoehdosta. Voiko siinä tulvassa enää löytää sitä ohjelmaa, joka on todella tarpeen ja hyödyllistä? Moni jää seilaamaan eri kanavien välille, yrittäen ahnehtia mahdollisimman monta asiaa yhtä aikaa. Joku toinen taas tyytyy ohjelmaan, jossa omat aivot ja ajatukset voi jättää taakse. Valitettavasti katsotusta ohjelmasta ei lopulta jää mitään hyödyllistä mieleen.

Samalla tavoin elämä pitää sisällään paljon valintoja. Todellakin niin paljon valintoja, että ne hyvät vaihtoehdot hukkuvat kelvottomien vaihtoehtojen alle. Pyhittäjät opettavat meille sen, että meidän täytyy kyetä irrottautumaan siitä kiusausten tulvasta, joka estää meitä näkemästä omaan sisimpäämme ja mikä estää meitä myös lopulta kohtaamasta Jumalaa.

Tämä liturgia ja vieläpä nimenomaisesti tällaisessa hiljaisessa ja rauhallisessa paikassa antaa meille mahdollisuuden irrottautua siitä kiireestä ja turhuuksien tulvasta, jotka meitä tänä päivänä vainoaa. Monet pyhittäjäisät jäivät kilvoittelemaan pysyvästi erämaahan. Meille on tarpeen, että osaamme edes aika ajoin hakeutua turvasatamaan, jossa voimme kääntyä Jumalan puoleen pyhien kilvoittelijoiden esirukousten saattelemana.

Pyhä pyhittäjäisä Herman Alaskalainen, rukoile Jumalaa meidän puolestamme. Amen.

Lainaus

"On liki absurdi ajatus, että olisi päiviä, jolloin me emme lukisi sähköpostejamme tai vastaisi puhelimeen. Mitä tästä uurastamisesta ja tavoitettavissa olemisesta seuraa? Entistä voimakkaampi tunne siitä, ettemme ehdi tai tiedä tarpeeksi."

(Tuominen & Lindroos: Ravistettava - Toisinajattelijan käsikirja, 2009)

Salaisista rukouksista... taas ja taaskin

En malta olla kirjoittamatta vielä hitusen liturgian (ja toisaalta myös ehtoo-ja aamupalveluksen) salaisista rukouksista. Meillä Suomessa käytetään kumpaakin tapaa, eli ääneen ja ei ääneen ja joissakin paikoissa vielä jotakin siltä väliltä. Itse kannatan tietysti rukousten ääneen lukemisen tapaa, jonka edesmennyt arkkipiispa Paavali toi meille Suomeen.
Jos rukoukset luetaan salaisesti, niin ääneen lausutaan ainoastaan rukouksen loppuosa. Tämä liittyy niin liturgian alun antifoneihiin kuin myös Eukaristian rukouksiin ja itse asiassa moniin muihinkin rukouksiin. Ajattelin tässä lainata erästä aiempaa kirjoitustani salaisista rukouksista sillä tavoin, että kirjoitan sen teille "salaisten" rukousten hengessä:

*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
se, että tehdään niin kuin tässä on totuttu tekemään, jolloin rukoukset edelleenkin tulisi lukea hiljaisesti. Mutta onko tämä oikein?

*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
Vielä 800-luvulla pääliturgia oli Basileios Suuren liturgia, joka on rukouksiltaan pitempi.

*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
sitä, että litugian rukoukset ovat yhteisiä rukouksia ja sen vuoksi myös ääneen lausuttavissa.

Koko teksti löytyy tästä linkistä.

Olen peittänyt suurimman osan tekstistä, koska oletan teidän tietävän, että mistä siinä tekstissä on oikein kysymys. Pelkkä loppuvirke on varmasti aivan riittävä. Turhahan tässä on kirjoittaa asioista, jotka eivät kuitenkaan kaikille avaudu.

Jumala varmasti kuulee kaikki rukouksemme, jotka luemme ääneen, puoliääneen tai salaisesti. Siihen nähden voisimme kaikki olla kirkossa ihan hiiren hiljaa. Rukouksia luetaan kuitenkin sen vuoksi ääneen, jotta me ihmiset kuulemme ne ja osaamme vastata niihin "Amen", eli "totisesti näin on!"