Kirkkohäät

YLE:n nettiuutisten sivuilta löytyi tänään juttu siitä, että kirkkohäiden suosio on vähenemään päin. 43 prosenttia kaikista naimisiin menneistä valitsi siviilivihkimisen. Syitä on varmasti monia, liittyen kustannuksiin ja vakaumukseen yms.

Vakaumuksella ja arvomaailmalla on tietysti suurin merkitys. Jos ihminen uskoo johonkin, niin hän toteuttaa aikeensa, vaikka se joskus vaatisi suuriakin ponnisteluja. Mutta vaativatko kirkkohäät lopulta edes suuria ponnisteluja? Omassa työssäni olen sanonut ihmisille, että häiden ei tarvitse olla suuret ja mahtavat, vaikka ne pidettäisiin kirkon seinien sisäpuolella. Toimitus kestää yleensä noin puoli tuntia, joten ei se kestoltakaan ole kohtuuton, vaikka tällaisenkin syyn kuullut sille, ettei haluta kirkkohäitä.

Suurin ongelma lienee siinä, että kristillinen häätoimitus ei merkitse nykyihmiselle mitään. Asia on siis yhdentekevä. Maistraattiin mennään sen vuoksi, että saadaan leimat paperiin ja yhteiselo lain silmissä virallistettua. Kysymys on siis kahden ihmisen keskinäisestä sopimuksesta, jonka kaksi todistajaa allekirjoittaa. Ilman tätä virallista puolta häitähän voisi viettää pelkästään juhlimalla, menemättä edes koko maistraattiin.

Hengellinen arvomaailma on siis kadoksissa kun kirkkohäät eivät kiinnosta. Pyhyyden tunne on kadoksissa, samoin kuin pyhyyden kunnioitus. Tietysti voisi kysyä, että mikä tänä päivänä on ihmiselle pyhää ja arvokasta ja mitä hän kunnioittaa?

Kirkosta ja sen toimituksista halutaan luopua, mutta tietävätkö ihmiset mistä he haluavat luopua? Ihmisen elämään liittyvissä asioissa on hengellinen ulottuvuus, jota ei pysty rahassa ja maallisessa mielessä edes mittaamaan. Me voimme toki kieltää kaiken tuollaisen hengellisyyden ja porskuttaa elämässä eteenpäin. Kysymys kuuluukin, että miksi minä en ottaisi sitä siunausta vastaan, jota minulle tarjotaan? Jos se on yhdentekevää, niin samoin on yhdentekevää iankaikkisuus ja kaikki se, mikä liittyy Kristuksen opetukseen. Jos ihminen sanoo olevansa kristitty, niin silloin hän ottaa Kristuksen mukaan omaan elämäänsä ja tällöin myös avioelämäänsä vihkimyksessä. Jos hän taas kieltää kaiken, niin rehellisyyden nimissä sellaisen ihmisen pitäisi paiskia töitä Jouluna, Loppiaisena ja Helatorstaina, koska eihän kristillisten juhlien pitäisi merkata hänelle mitään.

Kristillisyydestä halutaan poimia kaikkia näennäisesti itseä hyödyttävät asiat, kuten nuo vapaapäivät ja muut sitten jätetään väliin. Hengellisyyden kieltämisellä on oma hintansa, joka tulee väistämättä vastaan viimeistään siinä vaiheessa kun ulkoiset asiat eivät sanele elämisen rytmiä. 50 vuoden kuluttua vanhainkodit pursuavat kirkosta eronneita ihmisiä, jotka ovat ryhtyneet pohtimaan asioita hieman toiselta kantilta. Joku sanoisi, että "parempi myöhään kuin ei milloinkaan". Minä taas sanoisin, että monet ovat jo 50 vuoden kuluttua aivan muualla kuin vanhainkodissa, joten kannattaako todella jättää uskonasioitten pohtiminen siihen pisteeseen saakka?

Outo vapaus 2

Jos nyt ajattelemme tuota kreikkalaisten suhtautumista lainsäädäntöön ja jopa auktoriteetteihin, niin saatamme jopa ihmetellä moista välinpitämättömyyttä. Onko vapaus todella sitä, että tiettyjä sääntöjä ei tarvitse noudattaa niin kovin tarkkaan?

Tähän löytyy kuitenkin järkevä selitys tutkimalla Kreikan historiaa. Turkkilaismiehitys oli erittäin kova pala kreikkalaisille ja kärsimykset olivat suuret. II maailmansodan aikana taas akselivallat olivat miehittäjän asemassa. Tällainen historiallinen tausta on synnyttänyt ihmisten ajattelumalliin käsityksen siitä, että vallanpitäjiin ja viranomaisiin ei voi luottaa ollenkaan.

Vaikka miehittäjät ovat jo aikoja sitten poistuneet maasta, niin siitä huolimatta skeptinen asenna viranomaisia kohtaan on säilynyt. Eräs esimerkki tästä on se, että tapana ei ole soittaa poliisille, vaikka joku tuttava hyppäisi hitusen humaltuneena auton rattiin. Ystävät ovat ystäviä, kun taas viranomaiset ovat viranomaisia.

Ulkomaalaisilla voikin olla joskus vaikeaa ymmärtää, että meillä Suomessa poliisi on ystävämme. Lahjonta ei ole mahdollista ja ketään ei kiduteta eikä muutoinkaan kohdella kaltoin. Nämä ovat mielenkiintoisia yksityiskohtia kun vertailemme eri maita toisiinsa ja ehkä oudoksumme turistien käyttäytymistä Suomessa. Esimerkiksi monet venäläiset autoilijat ajavat monissa tilanteissa epävarmasti ja jopa ylivarovaisesti. He ilmeisesti pelkäävät viimeiseen asti sitä, että joutuisivat tekemisiin viranomaisten kanssa.

Suomessa olemme monesti turhautuneita lainsäädännön ja viranomaisten joustamattomuudesta. Byrokraatinen ajattelu on maassamme valloillaan. Tietysti, eihän byrokratia ole turha asia, sillä sen tarkoituksena on taata jokaiselle kansalaiselle tasapauolinen kohtelu. Joissakin asioissa joustavuutta kuitenkin voisi olla enemmän. Maalaisjärjen poisheittäminen byrokratian nimissä on todellakin joskus turhauttavaa. Mutta onko byrokratia lopulta vapauden rajoittamista? Oli se miten tahansa, niin outoa on vapaus....

Outo vapaus

Kreikassa tuntee olonsa vapaaksi. Kenties lomalaisena oleminen missä tahansa tuo esiin omanlaisensa vapauden tunteen. Kännykän pitäminen kiinni koko viikon on edesauttanut tuota tunnetta. Internetin ulkopuolella oleminen ja täydellinen uutispimento vielä tähän päälle irrottaa ihmisen lopullisesti tuosta ”verkosta”, joka kuuluu lähestulkoon jokaisen ihmisen arkeen nykypäivänä.

Viikko on lopulta suhteellisen lyhyt aika ja se on kulunut kuin siivillä. En voi muuta kuin suositella kaikille tuollaista pientä irtiottoa normaalista arjesta. Tämä irtiotto edellyttää siis kotioloista poistumista. Kännykästä ja internetistä luopuminen voi tuntua aluksi mahdottomalta, mutta oikeastaan sitä suuremmalla syyllä niistä pitäisi pystyä olemaan irrallaan jonkin aikaa.


Sanotaan, että ”matkailu avartaa”. On ainakin todettava, että siitä ei ainakaan ole haittaa. On aina hyvin mielenkiintoista huomata, miten eri tavalla joihinkin asioihin suhtaudutaan ulkomailla. Kreikka on EU-maa siinä missä Suomikin. Siitä huolimatta moniin säädöksiin suhtaudutaan hyvin vapaamielisesti, vaikka kysymys olisi lopulta omasta turvallisuudesta.

Katsotaanpa vaikka liikennekulttuuria. Mopoilijoiden tulisi käyttää kypärää, mutta 90% kaikista motoristeistä ajelee paljain päin. Kypärättä ajaminen tuo tullessaan 175 euron sakot ja jos sitä ei maksa 10 päivän sisällä, niin summa nousee tuplaksi, eli 350 euroon. Kyllähän poliisi on näitä paljaspäisiä sakottanutkin, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi tehokkaasti. Pääsimme todistamaan kuinka poliisit pysäyttivät kypärättä ajaneen motoristin. Ongelma ei ollutkaan kypärän puuttuminen vaan se, että rekisterikilpi oli vinossa. Kun asia oli korjattu, niin matka pääsi jatkumaan. Outoa eikös?

Ravintoloiden ja muiden julkisten tilojen tupakointikielto astui voimaan Kreikassa 1.7.2009. Ilmeisesti sääntö koskee nimenomaisesti vain asiakkaita, sillä todistettavasti ainakin hotellin vastaanotossa, kukkakaupassa ja kirjakaupassa omistajat sauhuttelivat varsin estottomasti.


Ravintola ja yökerhokulttuuri on myös erilainen. Ihmiset pitävät iltapäivällä siestaa ja tämän vuoksi liikenteeseen ei lähdetä ennen kuin myöhemmin illalla. Monesti nuorison meno jatkuu aamuun saakka. Kerroimme, että Suomessa baarit menevät yleensä kiinni kahdelta yöllä ja yökerhojenkin on suljettava ovensa 03.30.
Tällaista säädöstä ajoi eräs kreikkalainen poliitikkokin, että yökerhojen ja tavernojen aukioloajat olisivat suunnilleen samat kuin Suomessa. Seurauksena oli kuitenkin kapina, jolloin seinille alkoi ilmestyä iskulauseita sekä muita graffiitteja ja ihmiset sepittivät pilkkalauluja tuosta poliitikosta, joka niin julkealla tavalla oli ryhtynyt rajoittamaan ihmisten vapautta. Lakialoite vedettiin lopulta takaisin ja niin ihmiset ovat saaneet rauhassa juhlia vaikka auringon nousuun saakka. Vapaus on ihmeellinen asia...

Lomalle

No niin...lähdemme tästä sitten lomalle, joten palaan asiaan viimeistään reilun viikon kuluttua... Kuvasta huolimatta matkamme ei taitu tällä kertaa RyanAirilla Irlantiin, vaan jonnekin aivan muualle. Lapset eivät tule tälle reissulle mukaan, vaan jäävät taloa vahtimaan kera muutaman muun ihmisen. Kerron tästä reissusta lisää jos pääsen elävänä perille tai takaisin.

Julkinen yksityisyys = Facebook

Kirjoitin joskus aiemmin muutamia ajatuksia tästä maailmankuulusta Facebookista. Pitää myöntää, että olen kuulunut siihen jo pitemmän aikaa ja tarkistan sen päivittäin. Nyt sitten kuuluu kysymys, että mikä siinä oikein kiinnostaa ja mitä kaikkea me sinne laitammekaan?

Positiivistahan tässä on se, että ihmisten on helpompi olla yhteydessä toisiinsa. Vanhoja koulukavereita ja lapsuudenystäviä löytyy kuin sieniä sateella. Sehän on ihan hyvä juttu. Lisäksi toisille on helppoa lähettää sähköpostia murehtimatta osoitteesta, sen kun kirjoittaa nimen, niin jo on posti lähettämistä vaille valmis. Lisäksi on olemassa chattitoiminta, jolla voi ihan reaaliaikaisesti kirjoitella viestiä toiselle. Hommahan on hyvin mutkatonta.

Valokuvien pistäminen Facebookkiin ja erilaisten albumien luominen on myös erittäin yksinkertaista ja kivutonta. Käytännössä bookki on tätä nykyä monen ihmisen kotisivu, josta löytyy valokuvat ja tilannepäivitykset aina vessastakäymisestä ulkomaanmatkoihin.

Facebookista löytyy myös kaikkea oheissälää peleistä visailuihin ja kaiken maailman persoonallisuusarvioihin, joista suurimmann osan tulokset ovat yhtä vakuuttavia kuin roskalehtien horoskoopit. On helppo huomata, kenellä kaverilla on tylsä päivä, kun tämän oma sivu on täynnä eri visailujen tuloksia.

Mikä on sitten yksityisyyden rooli tässä yhteisössä? Ainakin päällisin puolin vaikuttaa siltä, että jokainen voi antaa valikoitua tietoa valikoiduille ihmisille. Suhteellisen helposti voi rajoittaa omien sivujen lukuoikeuksia ei niin hyviltä kavereilta. Kätsää eikös?

Mutta sitten herää kysymys siitä, että miten sinun omia tietojasi käyttävät enemmän näkymättömät tahot? Suurta kohua herätti ensinnäkin se, että sivun ylläpitäjä meinasi pidättää itselleen oikeudet kaikkiin kuviin mitä ihmiset ovat sinne ladanneet. Tämä ei ainakaan tässä muodossa toteutunut suuren vastustuksen vuoksi.

Edelleen herää kysymys siitä, että kuka lopulta rahoittaa noinkin laajan sivuston ylläpitämistä? Mainoksia on lopulta hyvin minimaalinen määrä suhteessa siihen, kuinka paljon mainosrahaa moisen touhun pyörittämiseen todellisuudessa tarvittaisiin.
Vaikuttaakin siltä, että "isoveli" kustantaa aika paljon ylläpidosta. Ja mikäs siinä... onhan se hyvä tietää, että meidän tottumuksia ja mieltymyksiä tarkkaillaan ja mahdolliset epäilyttävät henkilöt pääset sitten "vahvaan kirjaan".

Mutta ihan oikeasti...kannattaa miettiä mitä sivustolle laitat. Murtovarkaat kyttäävät ihmisten tilannepäivityksiä ja tieto mahdollisesta ulkomaanmatkasta saattaa olla varkaille oikea avoin kutsukirje.

Me osaamme suojella omaa yksityisyyttämme, mutta se on lopulta suhteellinen käsite Naamakirjassa...

Asenteita perinnöksi

Ihminen voi kantaa monenmoista perintöä mukanaan. Monesti tuo perintö liittyy perheeseen, kotipaikkakuntaan tai johonkin muuhun ryhmään, josta ne ovat kulkeutuneet nykyisen sukupolven kannettavaksi.

Edelleen ihannoidaan sitä, että osaamme vaalia isiemme perintöä hyvällä tavalla. Mutta kuinka monenlaista perintöä me lopulta kannammekaan mukanamme? Voiko kaikesta olla ylpeä, vai onko kysymys joskus jopa suoranaisesta taakasta?

Onko esimerkiksi tervettä kantaa vanhempien poliittista katsontakantaa mukanaan ajattelematta sen sisältöä sen kummemmin? Voiko heimo- ja kieliaatteesta tulla elämää suurempi kysymys, jolloin sitä ylläpidetään puhtaasti periaatteen vuoksi? Yhtä lailla uskonto tai uskonnottomuus voi olla perintönä saatu.

Kaikissa tapauksissa voi toivoa, että ihmisellä olisi vapaus pohtia omaa perintöään ja ylläpitää sitä sitten omasta vapaasta tahdostaan, eikä puhtaasti periaatteen vuoksi. Vapaan tahdon vastaisista asioista voi tulla henkisen voimavaran sijaan todellinen henkinen rasite, niin itselle kuin muille.

On tietysti niitä ihmisiä, jotka eivät ihannoi omaa perintöään, vaan taas periaatteellisella tasolla suoranaisesti vihaavat sitä. Tällöin kaikki asiat halutaan ihan puhtaassa kapinahengessä tehdä päinvastoin. Tämä on vähintään yhtä huono juttu, koska silloin emme ole taaskaan järkeä käyttäen tehneet valintaamme.

Saatamme nähdä vanhemmissa tai yhteisössä piirteitä, jotka haluamme kitkeä pois siten, ettei jälkipolvi joudu niistä osallisiksi. Haluamme siis muuttaa tuota perintöä. Ainut riski siinä on se, että jos seuravaava sukupolvi päättääkin olla taas päinvastainen meihin verrattuna, niin silloin se on taas samanlainen kuin meitä edeltänyt sukupolvi.

Tämä taitaa olla sitä todellista asenteellisen perinnön kiertokulkua...

Työ tekijäänsä kiittää...vai kiittääkö?

Monella ihmisellä on omasta ihanneammatistaan myös hyvin ihanteellinen kuva. Kenties, nuori ihminen ei näe kuin tuon tulevan ammattinsa hyvät puolet. Heti aluksi pitää todeta, että omaa työtäni teen sen vuoksi, että pidän siitä suunnattoman paljon. Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin myöntää, että opiskeluaikainen käsitys tästä työstä oli todellakin hieman toisenlainen.

Nyt en sano, että olisin jotenkin pettynyt papin työhön, mutta on monia asioita joita ei tullut ajateltua hakiessani opiskelemaan teologiaa. Ajattelin mainita nyt muutamia seikkoja...

Ensimmäinen harhakuvitelma oli varmaan se, että papin työ olisi 99% hengellistä työtä, jossa toimitetaan jumalanpalveluksia ja kohdataan ihmisiä. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Paperihommilta ei voi välttyä. Virastoon liittyvät rutiinit ja vuotuiset hallintoon liittyvät kokoukset ja niiden valmistelu vievät aikaa. Esimerkiksi vuosikertomuksen tekeminen olisi ihan kivaa hommaa jos tietäisi, että sen kohtalona ei olisi pölyttyä holvissa. Voihan se tietysti olla, että 50 vuoden kuluttua joku tutkija saapuu paikalle, käy läpi nuo pölyttyneet paperipinot ja laskee, että kuinkas monta jumalanpalvelusta Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa on toimitettu vuonna 2006.

Toinen seikka on työn tulosten näkyminen ja palautteen saaminen. Hengellisen työn tulokset eivät näy samalla tavoin kuin muissa ammateissa. Tämä ei tietenkään vähennä työn merkitystä. Rakentavan palautteen saaminen olisi sen sijaan ensiarvoisen tärkeää. Ilman palautetta sitä saattaa puutua työhönsä ja lopulta väsähtää. Toisena riskinä on tietysti se, että kuvittelee tekevävänsä kaiken täydellisesti ja siltä osin ylpistyy omaan työhönsä.

Kolmantena on työajattomuus. Seurakuntatyö on pappien ja kanttorien osalta työajatonta. Vaikka nimettyjä työtehtäviä ei ole välttämättä joka päivälle, niin varuillaan pitää olla koko ajan. Työn luonne on kehittynyt myös siihen suuntaan, että tavoitettavuus hipoo 100 %. Apukeinoina tässä ovat kännykät ja sähköposti, joiden avulla henkilön tulisi siis olla tavoitettavissa aina. Tänä päivänä voi vain leikkisästi ihmetellä, että miten työt on aiemmin hoidettu tavallisella puhelimella ja kirjeiden välityksellä. Suurena ongelmana on myös työn jakaminen selkeästi vapaa-aikaan ja toisaalta työhön. Kuinka paljon viikossa on sitä todellista vapaa-aikaa, jolloin työasiat eivät hallitse elämää? Yleensä vapaapäivä meneekin seuraavan päivän töitä miettiessä. Kiireellisyys ja suorittaminen leimaavat tämän päivän työelämää. Nämä samat paheet ovat siirtyneet myös kirkon piiriin.

Neljäntenä asiana on se, että mitä ajattelet muiden ajattelevan sinusta ja toisaalta odottavan sinulta? Suurena vaarana on ryhtyä roolisuorittamaan, jolloin et tietyissä tilanteissa voi olla oma itsesi. Ensimmäisenä siitä kärsii tietysti oma vapaudentunne.

Miten ihminen sitten hakee kiitosta tälläisissa tilanteissa? Odottaako hän suuria kiitospuheita, mitaleja rintaan tai kiiltävämmän ristin kaulaansa vai kenties kunnon palkankorotuksen?


Ehkä parasta olisi lähteä liikkeelle siitä, että työhön aikova saisi mahdollisimman realistisen kuvan omasta työstään. Yhtä lailla hän tarvitsisi työssään ohjausta, apua sekä vertaistukea. Tähän liittyy myös rakentavan palautteen saaminen. Sitten tulisi pystyä selkeyttämään työ- ja vapaa-aika toisistaan ja saada ihan rehellistä työnohjausta, että jaksaisi työssään eteenpäin ilman tarpeetonta stressiä.

Paljon on toiveita oman työn suhteen...toivottavasti edes osa niistä toteutuisi.

Meillä on totuttu tekemään asiat näin...

Tietyn kaavan mukaan toimiminen on tuttua ja turvallista. Joku voisi sanoa, että kysymyshän on tavasta, jota on hyvä noudattaa. Tällainen totutun kaavan mukaan toimiminen voi tapahtua kotona, työpaikalla tai oikeastaan ihan missä tahansa.

Käytännössä kysymys on siitä, että ihminen on oppinut toimimaan tietyllä tavalla ja tämä toiminta sujuu lähes rutiininomaisesti tätä samaa kaavaa noudattaen. Totutusta kaavasta poikkeaminen voi monesti pelottaa, koska seuraukset eivät ole niin ennalta arvattavissa. Suuri kynnys totutusta poikkeamiseen on myös se, että uuden asian omaksuminen kysyy vaivannäköä ja sen suorittamiseen voi kulua tavanomaista enemmän aikaa. Tällöin kysymys on pelon sijaan enemmänkin laiskuudesta.

Lapsen ja nuoren on aikuista helpompi muuttaa omia käsityksiä ja totuttuja toimintatapoja. Kuitenkin, joissain tilanteissa totusta poikkeaminen on enemmän kuin välttämätöntä. Jos ihmisellä ei olisi kykyä omaksua uusia asioita, niin käytännössä eläisimme edelleen kivikautisella tasolla.

Miksi tämä asia sitten askarruttaa minua?
Ehkä sisälläni elää pelko siitä, että jossain vaiheessa jämähdän omalle "kivikaudelleni", enkä kykene tai halua omaksua uusia asioita. Tällöin suustani kuuluvat sanat: "Meillä on totuttu tekemään asiat näin..."

Kirkon työssä vanhoihin toimintatapoihin jämähtäminen tapahtuu oikestaan tavanomaista helpommin. Asia nähdään ikään kuin oikeutetumpana, koska "eihän kirkossa tarvitse asioita muuttaa miksikään". Pyhyyden varjolla ratsastaen voimme hyvin omintunnoin juuttua vaikka minkälaiseen malliin. Kysymys voi olla esimerkiksi sellaisista asioista kuin ikonin tai tuolin paikasta kirkkosalissa tai sitten kirkkomusiikin tyylistä tai rukousten ääneen lukemisesta. Vaarallisen esimerkin meille tarjoavat myös maat, joissa liturginen kieli on jotain, mistä tavallinen kansa ei tajua paljoa yhtään mitään.

Kuitenkin, kirkon piirissäkin tulisi pystyä käyttämään järkeä ja omaksumaan sellaisia asioita, jotka palvelevat perimmäistä tarkoitusta paremmin. Monesti kysymys ei ole edes uusien asioiden luomisesta, vaan palaamisesta vanhempaan malliin, josta ollaan syystä tai toisesta aikojen saatossa vieraannuttu. Tästä on kysymys esimerkiksi joidenkin rukousten ääneen lukemisessa tai yksiäänisen kirkkolaulun käyttämisestä. Näissä yhteinen nimittäjä on se, että kirkossa tapahtuva rukous on aina yhteistä ja selkeää!

Toivon hartaasti, että en ikinä ryhdy ummistamaan silmiä asioilta, jotka ovat minulle hyödyksi ja jotka voivat käytännössä helpottaa elämää suunnattomasti. Asioita ei todallakaan tarvitse tehdä aina vaikeamman kautta, vaikka siihen olisi kuinka vuosien saatossa totuttu!

Musti saa mennä hautausmaalle... kunhan ei häiritse

No niin. Hautausmaat ovat sitten uusimman linjauksen mukaan sellaisia julkisia paikkoja, joihin voi koiransakin tuoda. Löytyyhän tuosta pykälästä myönnytys kirkkoakin kohtaan siitä, että koira ei saa tehdä siellä tarpeitaan, eikä käyttäytyä häiritsevästi. Jos koira tällaista toimintaa harjoittaa, niin paikalle voidaan pyytää ihan oikea poliisi!
(Kuvan koira ei liity asiaan)

Olisikin hauska tietää, että miten koiranomistaja tekee koiralle selväksi sen, että tuolla alueella ei sitten nostella jalkaa joka kiven kohdalla, eikä "väännettä rusettia" pehmeään multaan.

Hautausmaa on siis julkinen paikka, mutta eikös ihmiset ole lunastaneet oman hautapaikan, jota he sitten hoitavat? Voisimmeko siis ajatella, että jossain mielessä tuo oma hautapaikka on vuokralla olevaa yksityisaluetta. Tällaista "oman maan" tulkintaa harjoitetaan monissa maissa.

Palataanpas sitten tuohon mahdolliseen häiritsevään käytökseen... Jos koiralle on luonteenomaista haukkua silloin kun paikalla on paljon muita ihmisiä, niin mites silloin Musti saadaan hautausmaalla hiljaiseksi? Esimerkiksi hautajaiset ovat ainutkertainen ja toivon mukaan aina myös hyvin arvokas tilaisuus. Minä en ainakaan nauttisi siitä, jos kesken hautajaissaaton jonkun koira alkaisi räksyttää vieressä.

Koirien puolesta on esitetty joitakin puheenvuoroja, joista eräs on se, että koira on voinut olla jollekin jo edesmenneelle hyvin rakas ja tämän vuoksi on oikeutettua käyttää koiraa tämän haudalla. Voihan olla niin, että jonkun koira on tosiaan nukkunut samassa sängyssä ja ollut hyvin hyvin rakas...mutta kun hautausmaalla lepää muitakin ihmisiä kuin vain niitä, jotka ovat eläessään halunneet tehdä kaikki arkiset asiat kera koiran.

Loppujen lopuksi kysymys on jälleen kerran maallistumisesta. Pyhät ja arvokkaat asiat ovat alkaneet menettää merkitystään ja muuttuneet arkipäiväisiksi, ellei jopati joutavanpäiväisiksi. Mielestäni oikeus ja kohtuus olisi, että kunnioitettaisiin niitä ihmisiä, jotka vielä omaavat käsityksen pyhistä ja arvokkaista asioista. Vielä suotavampaa olisi se, että päätöksentekijät varjelisivat näitä pyhiä ja arvokkaita asioita.

Eikä tämä ajatus niin vieras lopulta ole. Iltasanomien kyselyn mukaan 53% n.10300 vastaajaasta (tätä kirjoittaessani) on sitä mieltä, että koirien käyttäminen hautausmaalla tulisi kieltää. Onhan se pieni enemmistö ja hyvin epävirallinen kysely, mutta silti... onneksi on siis niitä ihmisiä, joille kaikki ei ole niin yhdentekevää.

Karhujakin on, vaikka kaadettu on

Nyt oli juuri uutisissa, että naista ahdistellut karhu on kaadettu kera kahden pennun. En sen kummemmin ota kantaa siihen, että mitä tapahtui. Sen verran on todettava, että täällä päin Suomea saa kyllä olla skarppina kun liikkuu metsässä.

En tarkoita sitä, että pitäisi olla jotenkin ylivarovainen kulkija, mutta jos sitä sattuu emon ja poikasten väliin niin kyyti on kyllä taattua. Muutoin karhu on arka mutta jokseenkin utelias eläin. Ne saattavat olla harvinaisen lähellä esimerkiksi marjastajia.
Olen kuullut kerrotavan kuinka joku helikopterista äkkäsi marjastajia, jotka jollain rinteellä poimivat marjoja (yllätys yllätys, kun marjastajia sattuivat olemaan). Joka tapauksessa karhuja oli samaan aikaan kaikessa rauhassa syömässä marjoja toisella puolella rinnettä.

Toinen kuulemani kertomus sijoittuu Kanadaan, jossa eräs metsuri oli sahaamassa puita (yllätys yllätys, kun metsuri sattui olemaan). Joka tapauksessa moottorisaha syystä tai toisesta hyytyi ja metsuri sitten kannon päälle istahti ja rupesi korjaamaan konettaan. Jossain vaiheessa hän tunsi lämpimän henkäyksen niskassaan... Karhu oli tullut olan taakse kurkkailemaan, että mitäs se metsuri siinä oikein hääräili. Mies oli kuulemma kaikessa hiljaisuudessa jättänyt koneensa siihen kannon kupeeseen ja poistunut muualle.

Mites se laulu menikään: "Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt".

Saamattomuutta kaikilla rintamilla

Kirkkoherran työssä joutuu aika paljon järjestelemään asioita. Seurakunnan sisällä asiat hoituvat suhteellisen kivuttomasti, mutta esimerkiksi ulkopuolisten tahojen kanssa toimisessa syntyy aika ajoin tilanteita, joissa hommat eivät etene mihinkään suuntaan.

Soitat ja pyydät, että jokin asia hoidetaan kuntoon (sanotaan nyt vaikka, että paikkaan x pitäisi kaivaa kuoppa). Sinulle luvataan, että asia hoidetaan esimerkiksi heti juhannuksen jälkeen. Menee kaksi viikkoa ja huomaat, että asiat ovat vielä samassa pisteessä. Soitat uudelleen ja sinulle luvataan, että heti kun ihmiset tulevat kesälomilta, niin asiat hoidetaan kuntoon. Joulukuussa tulet siihen tulokseen, että kyllähän tässä eletään edelleen juhannuksen jälkeistä aikaa, mutta...

Edellä mainittu esimerkki on ihan tosielämästä. Ja tämä ei todellakaan ole ainut kerta kun tällaista sattuu. Pitää kuitenkin myöntää, että itse olen syyllistynyt ihan samaan. Istun vaikkapa junassa ja puhelin soi. Joku pyytää jotakin ja lupaan hoitaa asian heti kun palaan takaisin työpaikalle. Kas kummaa, asia on huuhtoutunut pois mielestä jos siihen mennessä. Tai sitten niin, että jumalanpalveluksen jälkeen joku tyrkkää kirjekuoren (jossa on lasku) käteeni. Pistän kuoren salkkuuni ja ajattelen, että katson sen sitten kotiin päästyäni. Ja kuinka ollakaan, kolmen kuukauden kuluttua minulle soitetaan ja kysellään, että olenko mahdollista pistänyt sitä laskua maksuun?

Sama homma on esimerkiksi tiedotuksessa. Joku sanoo jossain ohimennen, että voisiko lehteen laittaa sellaisen ilmoituksen, jossa olisi sitä ja tätä. Sitten seuraavalla viikolla tulee puhelu, että missäs se ilmoitus tässä lehdessä sitten oikein on? - Ooops, unohtui!

Tai sitten niin, että olen kaverin luona käymässä ja katson hänen tietokoneelta sähköpostin. Siinä on jokin pyyntö, joka pitäisi tehdä. Viesti on kuitenkin merkattu luetuksi ja siihen ei sitten työpaikalla enää kiinnitä huomiota. Ja kuinka ollakaan, sitten kuukauden päästä tulee tulikivenkatkuinen viesti siitä, että miksi edelliseen viestiin ei ole vastattu.

Saamattomuutta kaikilla rintamilla sanoisin. Mikäs tähän neuvoksi? Paras tapa hoitaa omalla kohdallani hommat olisi se, että paperinpyöritykset kuten laskut ja ilmoitukset hoitaisin vain ja ainostaan virastossa tai sitten niin, että minulla on vähintään kalenteri naaman edessä. Puhelimeen ei siis parane vastata missä sattuu, eikä myöskään availla sähköpostia kaverin luona. Ja kuten olen aiemminkin maininnut, kaikki pitäisi hoitaa mahdollisimman nopeasti pois alta, sillä ne tekemättömät työt rasittavat kaikkein eniten.